keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Me käymme joulun viettohon, osa 2

Suunnitelmien mukaisesti olen tutustuttanut Ilmaria joulutunnelmaan. Joulukalenteri on, ja sitä olen käyttänyt hyväkseni Einon kanssa menestyksekkääksi todetulla tavalla, eli pukeutumisharjoituksissa. Aivan samoin kuin Eino tämän ikäisenä, Ilmarikin on yhtäkkiä oppinut pukeutumaan reippaasti itse, kun palkintona on joulukalenterin avaaminen. Joululauluja on laulettu ja vähäiset joulukoristeemme asetettu esille.

Olimme myös kerhon joulujuhlassa. Se oli toivottavasti jossain määrin hauskaa Ilmarille, minulle ei. Tilaisuuden alusta alkaen nieleskelin kyyneliä ja välillä talutin Ilmarin käytäville juoksentelemaan voidakseni itse vetää hieman henkeä ja niistää nenääni noin puolikkaan vessapaperirullallisen edestä. Kaksi vuotta sitten Einokin pääsi moneen otteeseen kesken juhlan käytäville kirmailemaan, kun kävin vilkaisemassa vaunuissa ulkona nukkuvaa Ilmaria. Juhlassa istuin puhumatta mitään, katsomatta mihinkään, yrittäen olla ajattelemattakaan mitään. Silitin Ilmarin kättä ja kuuntelin 2,5-vuotiaani reipasta laulua. Lopulta ei enää itkettänyt, olin vain turta ja väsynyt ja halusin kotiin.

Ei minua sureta pelkästään yksi juhla. Ei se ollut vain yksi yksittäinen raskas tilaisuus, vaan osa uutta elämääni, johon tahtomattani jouduin noin vuosi ja neljä kuukautta sitten. Tässä elämässä suru ja ikävä pitävät säälimättä vallassaan, vaikka välillä yrittäisikin pyristellä vastaan. Joskus olo voi tavallisen arjen keskellä hetkellisesti olla siedettävä, mutta erityisen hienot hetket eivät ole hienoja, vaan yleensä erityisen surullisia.

Lapsen löytyminen kuolleena peiton alta, omasta sängystään, on kokemuksena painajaismainen, sanoin kuvaamattoman hirvittävä sellainen. Mutta niin lienee lapsen kuolema millä tavoin tahansa. Eilen luin uutisista, että Suomessa lapsen todennäköisin kuolinsyy on tapaturma. Toki arvelinkin olevan näin, samoin tiesin, että teini-ikäisen (etenkin pojan) riski kuolla on suurempi kuin leikki-ikäisen. Ihminen pelännee kuitenkin vaistomaisesti eniten niitä vaaroja, joita itse on kohdannut. Tiedän, että Ilmarin ei pitäisi kuolla yöllä nukkuessaan, mutta niin ei pitänyt tapahtua myöskään Einolle. Jouduttuaan kerran tilastollisen oikun kohteeksi ihminen lakannee uskomasta todennäköisyyksiin omalla kohdallaan, vaikka uskoisikin edelleen muun maailman pyörivän jonkinlaisten lakien mukaan.

Käänteisen lottovoiton saaminen kahdesti on jo vaikea asia käsitellä. On äärimmäisen epätodennäköistä, että täysin normaalisti sujunut raskaus johtaa vakavasti sairaan lapsen syntymään. Einon kohdalla kyseessä vieläpä oli äärimmäisen harvinainen sairaus. Kun sama lapsi vielä kuolee täysin lääketieteelle selittämättömällä tavalla, ilman, että hänen perussairauttaan pystytään yhdistämään kuolemaan millään tavoin, alkavat sanat "aikamoinen sattuma" jo tuntua laimealta ilmaisulta. On tuskallista joutua sisäistämään, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Vaikka todennäköisesti tapahtuukin todennäköisiä asioita.

Toivotan kaikille lukijoille rauhallista ja mahdollisuuksien mukaan iloista joulun aikaa.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Me käymme joulun viettohon

Syvään henkeä vetäen valmistaudumme taas kokemaan joulun ilman Einoa. Aikomuksenani on tarttua joulun aikaan mahdollisimman perusteellisesti, kuten ennen Einon kuolemaa. En siksi, että voisin itse uskoa nauttivani siitä, vaan siksi, että uskon Ilmarin nauttivan siitä.

Ilmari on nyt saman ikäinen kuin Eino oli viimeisenä joulunaan. Olen iloinen siitä, että meillä silloin, kaksi vuotta sitten, oli lämmin jouluinen tunnelma. Entä jos tämä olisi Ilmarinkin viimeinen joulu? Ja vaikka toivottavasti asia ei näin olekaan, niin ei minulla mielestäni kuitenkaan ole oikeutta riistää lapseltani enää yhtäkään joulua oman suruni takia. Ehkä joulun vääntämisestä on iloa minullekin. Ehkä jostakin voi hitusen nousta se sama tunne kuin ensimmäisenä jouluna Einon syntymän jälkeen. Silloin joulu tuntui oman lapsen kautta ikään kuin uudestaan löytyneeltä, vaikkei Eino tietenkään 7-kuisena joulusta vielä varsinaisesti mitään ymmärtänytkään. Joka tapauksessa tiedän, että ilman Ilmaria en kykenisi minkäänlaiseen joulutunnelmaan heittäytymiseen tänäkään vuonna.

Samanlainen tästä joulusta ei tietenkään ole tulossa kuin joulumme kaksi vuotta sitten. Hautausmaalla käyminen ei kuulunut kaksi vuotta sitten kuvioihin. Muistettavia olisi toki ollut silloinkin, ja kyllä periaatteessa läheisten haudoilla käyminen on aiemminkin ollut mielestämme osa joulua, mutta kaksi vuotta sitten koimme hautausmaareissun turhan vaivalloisena. Ohjelmaa riitti muutenkin, ja jossain välissä oli lasten nukuttava päiväunet ja saatava ateriansa.

Einon toisen joulun vietimme sairaalassa, Einon vaikean kurkunpääntulehduksen vuoksi. Kova yskä alkoi jouluaattoa edeltävänä yönä, ja samalla alkoi nousta kuume. Jouluaattoillan vielä olimme vanhempieni luona, missä Eino nukkui katkonaisesti koko illan ja yön yskien ja hengitys vinkuen, ja aikaisin joulupäivän aamuna, kun kuumetta oli edelleen 40 astetta ja mikään ei enää pysynyt sisällä senkään vertaa, että olisimme saaneet lääkkeet annettua, lähdimme Lastenklinikalle. Eino oli siellä osastohoidossa kolme vuorokautta suonensisäistä lääkitystä saamassa, ja lisähappeakin annettiin Einon olon helpottamiseksi.

Kuten aina Einon ollessa kovasti kipeänä, silloinkin Einon toipumisen seuraaminen oli mahtava tunne. Oli ihanaa, kun Eino äkkiä olikin taas pirteä, halusi pois sängystä konttailemaan ja kiipeilemään, söi ja nauroi ja taputti käsiään, kun näki meidät vanhemmat esimerkiksi sen jälkeen, kun olimme käyneet syömässä. Pääsimme kotiin, ja uudenvuodenaattona avasimme yhdessä joululahjat, jotka jouluaattona olivat jääneet koskematta. Tuo sairauden jälkeinen elämän palaaminen vanhoihin uomiinsa tuntui upealta, ja toisaalta myös itsestäänselvyydeltä, vaikkakin arvostetulta sellaiselta. Viimeiselläkin kerralla se oli jo mielessäni niin lähellä. Kun sinä vanhan elämäni viimeisenä iltana menin nukkumaan, uskoin Einon viattoman pikkutaudin olevan seuraavana aamuna jo jokseenkin ohi. Mutta heräsinkin uuteen todellisuuteen, sellaiseen maailmaan, jossa elämä ei palaa vanhoihin uomiinsa enää koskaan.

Kotiteollisuuden levy Kuolleen kukan nimi ilmestyi vuonna 2002. Pidin levystä heti, myös kappaleesta Satu Peikoista, vaikka silloin en osannut edes arvailla, keitä ovat Rukka-Pikku Takkutukka ja Heikko-Peikko Pelokas ja miksi kukan kuolema oli heille niin kova paikka. Vähän Einon syntymän jälkeen kuuntelin tuota levyä, ja ajattelin, että laulu voisi hyvinkin kertoa lapsensa menettäneistä vanhemmista. En todellakaan tiedä, mitä Jouni Hynysellä oli sanoja kirjoittaessaan mielessä, ehkä laulusta ei edes ole tarkoitus etsiä symboliikkaa. Joka tapauksessa muistin laulun pitkän tauon jälkeen uudestaan pian Einon kuoleman jälkeen.

”Toisiinsa kietoutuneina
he kulkevat metsän halki
heille tuntemattoman,
pienille loputtoman

Rukka-Peikko Takkutukka
ja Heikko-Peikko Pelokas
molemmat niin urheina
ovat toistensa tukena

Mitä puiden takana heitä odottikaan?
Niin kaunis kukka, jota ei osaa sanoin kuvailla
sen tahtoi itselleen Rukka, pikku takkutukka

Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa

Halki jäätyneen maan
he kulkevat käsikkäin,
katsomatta toisiaan,
sanomatta sanaakaan

Jään pinnasta peilasivat
huurtuneita kasvojaan,
silmät niin vettyneet
ovat isäntiinsä pettyneet

Se kukka kuoli ja Takkutukan kyyneliin
hukkui Heikko-Peikko
Niin se vain menee, ei aina käykään niin
kuten toivoi Rukka, pikku takkutukka

Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa

Sormet vieraat soittavat
tätä soitinta
kuoleman sormet,
kylmät ja kankeat

Astun sisään portista,
vieras maailma
avautuu sen takaa,
maisemat ankeat

Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu,
aamun koittaessa
ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni,
toivon, että jää
edes kauniin kukan nimi
tänne elämään.”





Pyhäin-päivänä 2008








sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Isänpäivänä

Kahden vuoden takaisena isänpäivänä Eino antoi isille kerhossa askartelemansa kortin. Siihen olimme yhteisvoimin piirtäneet isin kuvan. Einon käsialaa oli parta, jonka väriksi Eino oli valinnut – joko kohteliaisuudesta tai harmaan kynän puuttumisen vuoksi – ruskean.

Tänä vuonna Ilmari askarteli kortin, josta myös tuli oikein hieno. Ilmarille kortin antaminen isille oli merkittävä tapahtuma, jota hän edellisenä päivänä malttoi hädin tuskin odottaa. Minulle oli tuskallista tietää, mikä kortin saajalla on kaikesta onnesta huolimatta päällimmäisenä mielessä. Lienee vaikea iloita saadusta kortista, kun voimakkaimmin tuntee puuttuvan kortin. Tai mistä sitä tietää, vaikka pojat olisivat askarrelleet tänä vuonna jotain yhdessäkin.

Hautausmaalla oli aika paljon kynttilöitä jo meidän mennessämme sinne aamupäivällä. Moni oli kaiketi isänpäivän kunniaksi käynyt isänsä haudalla, harvempi isä varmaankaan joutunut käymään lapsensa haudalla.

Niin kaksi vuotta sitten kuin tänäkin vuonna vietimme iltapäivän vanhempieni luona, missä oli myös siskoni perheineen. Siskoni ja meidän lapsemme ovat aina syntyneet alle vuoden sisään, toisin sanoen siskoni esikoinen syntyi samoihin aikoihin kuin Eino ja siskoni toinen lapsi samoihin aikoihin kuin Ilmari. Nytkin odotamme molemmat, lasketuissa ajoissa on tällä kertaa eroa vain joitakin viikkoja. Perhetapaamisissa siskoni esikoinen on kuitenkin nykyään se selvästi isoin. Hän muistuttaa hyvin elävästi siitä, miten Einokin olisi kasvanut jo isoksi pojaksi. Kaiken hälinänkin keskellä minulle ja miehelleni se yksi puuttuva ääni luo painostavan hiljaisuuden.

Mutta, kuten tuo lastemme vanhin serkku osasi kertoa jo Einon kuolinpäivän iltana, Einolla on varmasti hauskaa siellä taivaassa, ja Eino-enkeli käy myös täällä meitä katsomassa, vaikkemme häntä näekään. Sellaisiahan ne enkelit ovat. Kuulemma kuitenkin, jos katsoo oikein tarkasti kaikista huoneista, voi ehkä nähdä vilauksen Eino-enkelistä. Meidän perheestämme Ilmari on ilmiselvästi tarkkaavaisin ja huomiokykyisin. Liekö joskus sitten nähnyt pienen vilauksen isoveljestään. Liekö veli käynyt auttamassa silloin, kun minun nähdäkseni aika vaikea palapeli onkin ollut valmis silmänräpäyksessä.

Kunpa aikuisen mieli olisi yhtä valoisa kuin lapsen. Kunpa asioiden paremman ymmärtämisen myötä ei tarvitsisi tulla kykyä tuntea raastavaa surua.

"Maybe in another life
I could find you there
Pulled away before your time
I can’t deal it’s so unfair

And it feels
And it feels like
Heaven’s so far away
And it feels
Yeah it feels like
The world has grown cold
Now that you’ve gone away

Leaving flowers on your grave
To show that I still care
But black roses and Hail Marys
Can’t bring back what’s taken from me

I reach to the sky
And call out your name
And if I could trade
I would"

(The Offspring: Gone away)

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Synnytyskertomus

Einon syntymään liittyy lukuisia asioita, jotka kaivelevat mieltäni. Olen katkera siitä, että raskas kokemus, joka oli jo lakannut vaivaamasta, on alkanut uudelleen vaivata toisen, vielä paljon raskaamman kokemuksen myötä.

Kun menin synnyttämään Einoa, toisin sanoen ilmoittauduin sairaalaan synnytyksen käynnistystä varten, olin menossa synnyttämään tervettä lasta ja odotin myös normaalia synnytystä. Vauvan oli todettu olevan pienikokoinen raskauden kestoon nähden, mutta tätä ei pidetty huolestuttavana, joten minäkin hädin tuskin ajattelin koko asiaa (eli kokoasiaa, heh). En ollut missään määrin peloissani. Eipä tuo yksinkertainen ajatteluni kai ihme ollut. Vauvan syntymään suhtaudutaan nykypäivänä niin itsestäänselvyytenä. Kun raskaus on kestänyt 12 viikkoa, tarinan onnellista jatkumista ei juurikaan kyseenalaisteta. Olen aiemminkin kritisoinut perhevalmennuksia. Olisi hyvin tärkeää valmentaa vanhempia myös normaalista poikkeavien tilanteiden varalle.

Aika pian ensimmäisen käynnistystabletin laiton jälkeen alkoivat heikot supistukset. Ne olivat juuri ja juuri hieman kivuliaita, eivät paljon kummempia kuin ne kohdun kovettumiset, joita oli ollut pitkin raskautta. Ne kestivät kuitenkin pitkään kerrallaan, eivät noudattaneet normaalia supistuskäyrää. Einon sydämen syke alkoi harventua, eniten aina yhden supistuksen kestettyä pitkään. Minun käskettiin rentoutua, kokeilla kävelyä ja lopulta erilaisia kohtua vapauttavia asentoja. Köyristely ison vatsan kanssa alkoi ottaa koville, hiki valui otsallani ja lihakset tärisivät. Minua nolotti ja harmitti, koska olin fyysisesti uuvuksissa, vaikkei varsinainen synnytys ollut vielä edes alkanut. Sitä paitsi kummoisia kipuja ei edelleenkään ollut, ja lääkäri ja kätilötkin säännöllisin väliajoin ilmoittivat, ettei kohdunsuun avautuminen juurikaan edistynyt. Tunsin olevani jo varsin epäonnistunut synnyttäjä. Kohtuni supisteli niin yhtäjaksoisesti, että vauvakin kärsi, mutta toisaalta supistukset olivat niin heikkoja, ettei synnytys edennyt. Se kaikki tuntui omalta syyltäni, en ilmeisesti osannut rentoutua tarpeeksi tai jotain.

Myöhemmin olen lukenut, että synnytysten käynnistämisessä käytetty misoprostoli aiheuttaa tällaisia ”kohtukouristuksia” merkittävällä osalla synnyttäjistä, eivätkä lääkärit suinkaan ole yksimielisiä siitä, onko synnytysten käynnistäminen misoprostolilla turvallista. Koska käynnistykset Suomessa tehdään tasokkaissa sairaalaoloissa, niihin ei tilastollisesti liittyne varsinaisia vauvaa koskevia riskejä, mutta oman kokemukseni jälkeen ainakin vaatisin aiheesta paljon enemmän tietoa, ennen kuin uudelleen käynnistykseen ryhtyisin. Todennäköisesti Einon vaikeudet synnytyksen aikana olivat yhdistelmä kohtuni reaktiota käynnistystablettiin sekä Einon perussairautta, joka hankaloitti hänen sopeutumistaan stressiin. On hyvin todennäköistä, että synnytys olisi päättynyt kiireelliseen keisarileikkaukseen kohtuni ei-toivotun käynnistysreaktion vuoksi, vaikka Eino olisi ollut terve.

Jossain vaiheessa paikalla kävi ankea nuori naislääkäri, joka tenttasi supistusten kivuliaisuutta. Sanoin, että vähän kivuliaita ovat, tuntuvat samalta kuin kuukautiskivut. Lääkäri hymyili minulle huvittuneen näköisenä ja totesi, mielestäni varsin pilkalliseen sävyyn, että siinä tapauksessa supistukset eivät ole kivuliaita. Mitäpäs minä siihen vastaamaan. Luulin, että supistusteni laatu kiinnosti, mutta kyseessä siis olikin tietovisa. Tuon lääkärin vuoro päättyi onneksi siihen. Huolissani en osannut edelleenkään olla. Tällaisesta ei ollut puhuttu neuvolassa. Ei kai tässä mitään? Tuntui oudolta, että tässä vaiheessa paikalle tullut lääkäri kysyi minun mielipidettäni siitä, tehtäisiinkö keisarileikkaus. Sanoin, että ei jos kerran muitakin vaihtoehtoja on. Sovittiin, että synnytystä nopeutetaan kaikin mahdollisin keinoin. En edelleenkään tajunnut, kuinka pelottavien asioiden äärellä keikuin.

Tästä keskustelusta ei ollut kulunut pitkä aika (minua oli juuri alettu kärrätä synnytyssaliin), kun lääkäri totesi sydänäänikäyrän näyttävän siltä, että kyllä hän oman lapsensa jo leikkaisi. Hyvä tavaton, olisi sen kai voinut kauniimminkin sanoa. En minä missään vaiheessa halunnut vaarantaa lastani, en vain ollut ymmärtänyt, että tällaisesta asiasta päättäminen oli minun vastuullani. Miten se saattoi olla, kun minua ei ollut millään tavoin valmennettu tällaisiin päätöksiin? Luulin, että tilanne ei ollut huolestuttava, kun kerran minun mielipidettäni vielä ylipäänsä kysyttiin. Vastasin lääkärille, että leikkaa nyt sitten ihmeessä tämä meidänkin lapsi. Minua alettiin valmistella keisarileikkaukseen. Silloin tapahtumat tuntuivat etenevän pökerryttävän nopeasti, mutta jälkeenpäin tuntui, että valmistelu kesti liian kauan. Oliko siitä Einolle haittaa? En saa koskaan tietää. Jossain vaiheessa lääkäri huikkasi ovelta, että hän ehkä haluaa sittenkin lähettää minut Naistenklinikalle. Saisivat leikata siellä, sikiöllähän saattoi viimeisimmän ultraäänitutkimuksen perusteella olla joku vika. Kun ei kerran ollut normaalin kokoinen. En osannut vastata mitään, mutta kyllä minusta siinä vaiheessa tuntui jo hyvin huonolta ajatukselta viivyttää vauvan ulosottoa. Onneksi Naistenklinikalta neuvoivat tekemään leikkauksen heti.

Itse keisarileikkaus sujui rutiininomaisesti, olettaisin. Einon syntymän jälkeisistä tapahtumista olenkin kertonut, ja siihenhän se varsinainen synnytyskertomus oikeastaan päättyykin. Tapahtumat kestivät käynnistystabletin laitosta Einon syntymään noin kuusi tuntia. Mainittakoon vielä, että minua inhottaa edelleen se syrjään sysätyn tunne, joka minulle Einon syntymän jälkeen tuli. Einoa valmisteltiin jonkun aikaa Lastenklinikalle kuljettamista varten, happikaapissa, ja tänä aikana mieheni sai käydä katsomassa Einoa ja silittämässäkin. Minut jätettiin käytävän varrelle yksin kuuntelemaan, kun muut synnyttäjät valittivat hirmuisia supistuskipujaan. Olisiko ollut ihan ylivoimaista ottaa minut mukaan sinne Einon luokse… Eipä silti, mukavaa, että edes mieheni päästettiin. Enkä minä kauheasti halua sairaalaa moittia, moni asia hoidettiin erinomaisen hyvinkin. Sain esimerkiksi ruuhkasta huolimatta oman huoneen ja mieheni sai jäädä myös sinne yöksi ilman lisämaksua. Tosin, olisin viihtynyt ehkä jopa paremmin sairaalan käytävällä kuin tuijottamassa tunnista toiseen huoneen seinällä olevaa maalausta, jossa pandakarhu halaa hellästi pikkuista poikastaan.

Miksi Einon synnytys, josta olin jo ”toipunut”, on alkanut taas Einon kuoleman jälkeen vaivata minua? Osittain kai siksi, että onnellinen loppu kompensoi synnytyksen ikävät kokemukset – mutta kun loppu lakkasi olemasta onnellinen, se lakkasi myös kompensoimasta. Lisäksi minulla on huono omatunto. Olen vihainen itselleni siitä, että en osannut nauttia joka hetkestä silloin, kun tosiasiassa olin vielä onneni kukkuloilla. En tajunnut, että koko Einon synnytyksen ja syntymän jälkeisten hetkien ajan minulla oli vielä loistavat kortit käsissäni eikä syytä surra. Nyt tajuan sen, mutta siitä ei ole minulle enää mitään iloa.

torstai 16. lokakuuta 2008

Kaunis ruska-aika

Tänä syksynä minua on jatkuvasti vaivannut tieto siitä, että kun Eino oli saman ikäinen kuin Ilmari on nyt, hän eli elämänsä viimeistä syksyä. Muistan joskus teini-ikäisenä ajatelleeni, että syksy on ehdottomasti paras vuodenaika. Rakastan ruskaa, tai ainakin rakastin. Jotenkin puiden keltaiset ja punaiset värit ovat minusta erityisen juhlallisia, ne ovat aina sykähdyttäneet minua jopa enemmän kuin toukokuun ihastuttavat hiirenkorvat.

Tänä vuonna ruska-ajan upeus on riipinyt sisuksiani, nostanut katkeruutta. Se on sama tunne kuin viime syksynä, mutta nyt tavallaan voimakkaampikin, jollain lailla uskallan tuntea sen nyt selvemmin. Miksi Eino ei saanut kokea useampia syksyjä? Kun vain saisin edes kerran ottaa hänet mukaan, kun menen Ilmarin kanssa ulos leikkimään iloisen kirkkailla vaahteranlehdillä, kun vain näkisin hänet edes kerran juoksemassa siellä kultaisessa koivuhovissa Ilmarin vierellä. Einon viimeisestä syksystä meillä on vain muutama sellainen kuva, jossa Eino leikkii ulkona väriloistossa – ensimmäiset ja viimeiset tällaiset kuvat (näitä kuvia en vielä ole saanut organisoitua tietokoneellemme). Sinä syksynä, kun Eino oli vähän alle 1,5-vuotias, hän oli vasta juuri oppinut konttaamaan ja seisomaan tukea vasten, joten emme varsinaisesti ulkoilleet hänen kanssaan vielä, mitä nyt ehkä joskus vähän pyörähdimme hiekkalaatikon kulmilla. Viime syksystä piti tulla hauska. Sinä viikonloppuna, kun Eino kuoli, olimme juuri saaneet Einolle uuden haalarin syyskeleille. Raikkaan vaaleansininen väri olisi sopinut erityisen hyvin Einolle. Nyt Ilmari on käyttänyt sitä haalaria. Se on suuri onni, vaikka samalla kirveleekin haavoja.

Elämäni on kummallista, ulkoisesti elämää yhden lapsen äitinä, ja kuitenkin ajatuksissani on jatkuvasti kaksi lasta, poissaoleva vähintään yhtä paljon kuin elävä. Ja koska toinen on poissa, lasten keskinäinen suhde mielessäni vielä hakee tasapainoaan. En tiedä, onko Ilmaria kohtaan hirvittävän väärin, että ajatuksissani hän on melko pitkälti Einon toissijainen ruumiillistuma. Äkkiseltään se kuulostaa epäreilulta, mutta totuus on, että ei hänen erikoinen roolinsa ainakaan ole vähentänyt hänen minulta osakseen saamaansa rakkautta. Hätä Einon kohtalon vuoksi purkautuu hellyyden osoituksina Ilmaria kohtaan. Ja mitä siitä, jos ohjaan Ilmaria leikkimään samoja leikkejä, joista Eino piti? En kuitenkaan mielestäni painosta, enkä tietenkään moiti ”vääristä” leikeistä. Poikien touhut eivät suinkaan ole kovinkaan identtisiä, molemmilla on ollut omat juttunsa. Jotkut intohimot ja reaktiot tiettyihin tilanteisiin taas ovat täsmälleen samoja. Mielessäni vertailen, mutta uskon sen olevan rasite vain itselleni, ei Ilmarille. Samankaltaisuudet ilahduttavat, mutta voi olla helpotuskin, että välillä on aivan uudenlaisia tilanteita. Ja mitä uhmaan tulee, Ilmarin uhma turhauttaa ja ärsyttää minua täsmälleen yhtä paljon kuin Einon uhma aikanaan, eivätkä poikien samankaltaiset itkuraivarit herätä minussa liikutusta.

Sen olen Ilmarin kanssa huomannut, että puhumaan kykenevän lapsen kanssa elämä on hirvittävän paljon yksinkertaisempaa kuin silloin, jos lapsi ei ollenkaan osaa puhua. Onneksi en tiennyt tätä Einon ollessa 2,5-vuotias, täysin sanaton, mutta silti jatkuvaa kommunikaatiota kaipaava pienokainen. Muistan, miten kärsivällisesti höpötin kaikenlaista mieleen tulevaa Einon jatkuvasti osoittelemista asioista. Pidin sitä aika asiaankuuluvana, vaikka periaatteessa tiesinkin monen tuon ikäisen jo puhuvan lauseitakin. Iloitsin, kun kirjan kuvia katsellessamme kyselin Einolta missä mikin eläin, esine, hedelmä tms. on, ja huomasin Einon passiivisen sanavaraston laajentuvan hurjaa vauhtia. Nyt en tiedä, kykenisinkö ammentamaan itsestäni moista energiaa uudelleen. Kommunikaatio Ilmarin kanssa on yksinkertaisempaa: lähinnä hän hoitaa höpötyspuolen, ja vanhemman tehtäväksi jää pääasiassa myötäillä, hioa yksityiskohtia tai oikaista joitakin oleellisesti vääriä luuloja. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että Eino oppi puhumaan sentään noin puoli vuotta ennen kuolemaansa. Vaikka meillä olikin rikas keskinäinen kommunikaatio jo ennen sitä, niin puhuvan lapsen aivoitukset ovat silti oma lukunsa. Sitä paitsi oli ihanaa oppia tuntemaan Einon puheääni. Se oli hurjan kaunis, jotenkin heleä. Ilmarin ääni on pääsääntöisesti topakampi, hän myös hanakammin matkii minun matalaa komenteluääntäni. Millä en tarkoita, etteikö Ilmarin puhe olisi aivan yhtä suloista kuin Einon.

Tälle päiväkirjalleni on tullut ikää vuoden verran. Siitä on näemmä muodostunut jonkinlainen yhdistelmä Einon muistosivuja, ajankohtaisia kuulumisiani ja sekalaisia, mielessäni olevia ajatuksia, myös yhteiskunnallisia asioita koskien. Tämä päiväkirja siis lienee juuri sitä mitä se on, eli henkilökohtainen päiväkirja, ilman tarkkaa pitäytymistä tietyn otsikon alla. Eino on merkittävässä osassa ennen kaikkea siksi, että hän on ainakin toistaiseksi hyvin keskeinen aihe myös ajatuksissani. Aika näyttää, millaisia päiväkirjani kirjoituksista tulevaisuudessa muovautuu.

maanantai 6. lokakuuta 2008

Iltojen pimetessä

Syksyn alku on ollut koetteleva. Einon kuolinsyyn varmistuminen lopulta epäselväksi ei ole ainakaan vähentänyt suruani. Voin kenties yrittää saada tyydytystä siitä, ettei Einon kuolinsyyksi varmistunut mikään suoranainen hänelle tehty vääryys, mutta – kuten lääkärikin rehellisesti myönsi – ihmisen fysiologia on niin monimutkainen, ettei kuolinsyytutkimus edes teoriassa sulje pois esimerkiksi lieviä hoitovirheitä. Älköön kukaan ajatelko oleellisinta tässä olevan itsesyytökset. Niissä en ryve, sillä minulla on suurempiakin murheita, kuten se, miten pystyn elämään ilman rakasta poikaani.

Mutta oli itseään kohtaan kuinka anteeksiantava tahansa, totuus on, että yhden lapsen kuolema epämääräisellä tavalla väistämättä syö itsetuntoa vanhempana. Tämä ei ehkä näy elämässä eikä tuntemuksissa niin kauan, kun kaikki menee hyvin. Yksi epäonnistuminen on mahdollista sulattaa, kun elossa oleva lapsi on terve, hyväntuulinen ja kaikin puolin oikeaoppisesti hoidetun oloinen. Uuden epäonnistumisen pelko vaanii kuitenkin hyvin lähellä ja paljon voimakkaampana kuin ennen Einon kuolemaa. Se iskee äkisti, kun jotain menee pieleen. Se tekee sinnikkään uhmaikäisen kasvatuksesta välillä lähes helvetillistä. Raskas arki on omiaan luomaan valmiiksi epävakaan mielen tasapainoon syvän railon, johon väsynyt herkästi lipsahtaa. Ilmarilla on ollut nukahtamisongelmia. En tiedä, ovatko ne epätavallisen pahoja, ehkä eivät. Einolla ei kuitenkaan tämäntapaisia ongelmia ollut, joten meidän perheellemme kokemus on uusi. Ilmari saattaa joinain iltoina tulla sängystä pois arviolta sata kertaa ennen nukahtamistaan. Äskeinen ei ollut liioittelua. Kyse ei varmasti ole vähentyneestä unentarpeesta, sillä hän keksi sen aivan yhtäkkiä eräänä iltana, nukahdettuaan sitä ennen monen kuukauden ajan kuin nappia painamalla.

Se hirvittää, sillä poika jatkaa pomppimista, vaikka olisi sen näköinen, että nukkuu kohta seisaallaan. Hänellä on tummat pussit silmien alla. Joku voisi sanoa, että lapsi ei valvo itseään hengiltä, mutta mene ja tiedä. Minun mielikuvituksessani juuri niin saattaa hyvinkin käydä. Kohtalokasta sairastumistaan edeltävänä päivänä Eino ei suostunut käymään päiväunille. Tietenkään en oikeasti usko, että Eino kuoli, koska ei yhtenä päivänä nukkunut päiväunia, mutta valitettavasti järkkynyt mieli tekee syy-seuraussuhteista omat johtopäätöksensä, joilla ei ole älyllistä taustaa. Väsymys ja pimenevät illat vievät kohti kuilun pohjaa. Tunnen itseni hyvin epäonnistuneeksi äidiksi, koska en saa lastani nukkumaan, vaikka hän on selvästi unen tarpeessa. Poika kerryttää univelkaansa, ja hihittää riemuissaan, kun säntäilemme kiikuttamaan häntä takaisin sänkyyn. Kun hän lopulta nukahtaa, haluaisin uupumuksestani huolimatta istua hänen vierellään koko yön.

Kukaan ei tiedä, miksi Eino kuoli. Sanonnalla ”ei se siihen kuole” ei ole minulle enää paljoa käyttöä. Kuolema vaanii joka ikisen nurkan takana, ja tiedän sen liian hyvin. Elämä tuntuu lipsuvan käsistä, kun yksi lapsi on kuollut ja toinen silminnähden uuvuksissa. Mutta, kuten aiemminkin olen kirjoittanut, elävän lapsen vanhemmuus on paljon helpompaa kuin kuolleen. Yksikin onnistuminen kompensoi monta epäonnistumista. Huonoimpinakin hetkinä voi nojata toivoon paremmasta tulevaisuudesta. Vaikka ongelmat olisivat suuriakin, niihin on mahdollista yrittää etsiä ratkaisua, ja se jo itsessään tuo elämään mielekkyyttä.

3.10. julkistettiin ”Rakas lapseni” –kirja (toimittaja Leena Vilkka), johon kirjoitin yhden luvun, ”Eino, pieni pellavapääni”. Minun kirjoitukseni lisäksi kirjassa on 14 muuta lapsensa menettäneen kertomusta. Kirjaa tuskin voi suositella rattoisana lukukokemuksena, mutta uskon, että se tarjoaa vertaistukea sekä saattaa olla apuna niille ihmisille, jotka työnsä puolesta kohtaavat lasten kuolemantapauksia ja surevia vanhempia tai muita omaisia. Kirjoitukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja rehellisiä. Heti Einon kuoleman jälkeen olisin mielelläni lukenut juuri tuollaisen kirjan, ja niin luen nytkin. (Aiheesta lisää esim. täällä ja täällä.)

Hypin näköjään tänään asiasta toiseen. Joka tapauksessa, kaiken muun ohella, viime aikoina olen jälleen erityisen paljon ikävöinyt niitä hetkiä, kun Eino ja Ilmari hauskuuttivat toisiaan. Poikien yhteinen kikatus ja sädehtivät silmät, joilla he toisiaan innoissaan katsoivat, kuuluvat ja näkyvät mielessäni kaiken aikaa. Seuraava valokuva on otettu aika tarkalleen kaksi vuotta sitten.





Kadotettu paratiisim-me

perjantai 19. syyskuuta 2008

Kunnallisvaalit lähestyvät

Nyt seuraa hieman mainontaa tulevia kunnallisvaaleja silmällä pitäen. Oma ehdokkaani on sama kuin edellisissä kunnallisvaaleissa, eli mieheni Pasi Salonen (perussuomalaiset).

Lasten kotihoidontuen kuntalisät sekä kyläkoulujen puolustaminen ovat esimerkkejä aiheista, jotka ovat tärkeällä sijalla ehdokkaani vaaliohjelmassa. Luonnollisesti kyseiset aiheet ovat varsin läheisesti meidän perhettämme koskevia. Mitä lapsiperheiden tukijärjestelmään yleensä tulee, se on toki jokseenkin naurettavalla tasolla. Useimmat perheelliset lienevät huomanneet, että Suomessa on taloudellisesti kannattavampaa tehdä miltei mitä tahansa muuta kuin perustaa perhe, saati hoitaa lapsensa itse. Kodin ulkopuoliseen hoitoon yllyttäminen sapettaa minua erityisesti, koska siitä ei koidu yhteiskunnalle edes lyhyen tähtäimen säästöjä. Sitä paitsi Vihti-lisän nykyisiin maksuperusteisiin liittyy perustavaa laatua olevia epäkohtia, oltiin varsinaisesta Vihti-lisän suuruudesta mitä mieltä tahansa (viittaan taannoiseen kirjoitukseeni Vihdin uutisissa). Mitä kyläkouluihin tulee, yksi esimerkki erikoisesta ratkaisusta on Olkkalan koulun lakkauttaminen. Oinasjoellahan jatkaa toimintaansa vanhaa Olkkalan koulua pienempi koulu, vaikka Oinasjoelta on kirkonkylälle lyhyempi matka kuin Olkkalasta. Etteivät vain olisi jonkun kunnanvaltuutetun henkilökohtaiset intressit päässeet vaikuttamaan asiaan? Lienee syytä mainita, etten kannata Oinasjoen koulunkaan lakkauttamista. Jos koulukuljetukset järjestetään hyvin, niiden kustannukset vienevät suuren osan lähikoulun lakkauttamisesta saaduista säästöistä. Erityisen häpeällistä Vihdissä on tällä hetkellä se, että koulukuljetuksia ei ole järjestetty edes tyydyttävästi. Kunta säästää, mutta lasten koulunkäynti, hyvinvointi ja turvallisuus kärsivät.

Itse näen kunnallisvaalit osana laajempaa poliittista kenttää. Tämä on ehkä vähän makuasia, mutta koska Matti Vanhanen on mielestäni pöljä, en äänestäisi keskustaa, vaikka minulla olisikin nyt mahdollisuus äänestää hyvää tyyppiä naapurista. Tietenkään puolueen kaikista ehdokkaista ei tarvitse eikä voikaan pitää. Suhteellisessa ääntenlaskutavassa on aina se riski, että ääni menee ei-toivotulle henkilölle, ja se riski on äänestäjän otettava. Mitä tulee omaan suhteeseeni Timo Soiniin, hän on mielestäni oikein rehti ja fiksu mies. Kaikesta en ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta keskeisillä politiikan alueilla olemme samoilla linjoilla. Tärkeinä pitämiäni asioita ovat ennen kaikkea Soinin ymmärrys maaseudun ongelmia kohtaan ja syvä huoli maaseudun tulevaisuuden puolesta, sekä suomalaisen kulttuurin kunnioitus ja luottamus suomalaisiin ihmisiin. Vaikka Timo Soini on vahvasti uskovainen mies, hänen poliittisissa puheissaan ei näy negatiivisia uskonnollisia vivahteita, joilla tarkoitan sitä, miten monet korkea-arvoisetkin poliitikot saattavat hokea jotakin käsitystä absoluuttisena totuutena, kykenemättöminä kuuntelemaan tai ainakaan sisäistämään minkäänlaisia järkeviä vasta-argumentteja. En väitä, että perussuomalainen politiikka olisi täydellisen yhteiskunnan tae, mutta tämän puolueen ideologia on lähimpänä omaani. Eduskuntavaalien alla tuli oikeastaan jokaisesta muusta puolueesta ilmi jotakin sellaista, mikä olisi tehnyt kyseisen puolueen äänestämisen minulle hyvin vaikeaksi.

Vihti on kasvava kunta, jonka päättäjien on ymmärrettävä kasvuun liittyvät haasteet. Sinänsä Vihdin kasvutapa on mielestäni aika terveellä pohjalla, mutta palveluiden on pysyttävä perässä. Keskittämisessä on jo menty liian pitkälle. Kuntatasollakin olisi pidettävä mielessä kansalliset ja globaalit ongelmat ja pyrkiä siten esim. päästöjen rajoittamiseen. Palveluiden sijoittaminen vain pariin suurimpaan taajamaan ei totisesti vähennä liikennettä. Vihdin vielä elinvoimainen maaseutu on vaalimisen arvoinen asia, ja kuntarakennetta olisi suunniteltava siltä pohjalta. Näen ratayhteyden ensisijaisena hankkeena tulevaisuuden pääkaupunkiseudulle suuntautuvan liikenteen järjestelyjä suunniteltaessa. En kannata lyhyen tähtäimen säästötoimia, joista voi seurata tulevaisuudessa vakavia ongelmia. Esimerkkinä mainittakoon Pajuniityn perhekeskuksen keskeneräiseksi jätetty katto. Mahdollisista tulevaisuuden kosteusvaurioista joutuvat maksamaan paitsi kunta, ehkä myös lapset ja perhekeskuksen henkilökunta, terveydellään. Päättäjien - niin kunnallisella kuin valtiollisellakin tasolla - tulisi myös kyetä säilyttämään kunnioitus työnantajiaan ja heidän ongelmiaan kohtaan. Tämä tarkoittaa muun muassa asiallista reagoimista asiallisiin yhteydenottoihin.

Toivon kunnanvaltuustoomme muutosta. Asuinpaikastasi tai poliittisista mielipiteistäsi riippumatta, muistathan ainakin äänestää!

lauantai 13. syyskuuta 2008

Aluepolitiikkaa

Asuntoministeri Jan Vapaavuori puhui 1.9. Lohjan kokoomuksen järjestämässä talousseminaarissa. Puheen aiheina olivat Rakentaminen ja maankäyttö uuteen tarkasteluun sekä Asumisen ja liikenteen energiankulutus ja päästöt kuriin. Vapaavuori kiitteli Lohjaa keskittyneestä, nauhamaisesta kaavoituksesta. Haja-asutusalueelle rakentamista hän moitti päästöjä kasvattavana.

On toki totta, että on päästöjen vähentämisen kannalta ihanteellista, jos mahdollisimman moni ihminen pystyy asumaan radanvarsilähiössä ja hoitamaan pääasiallisen liikkumisensa junalla. Kuulun niihin ihmisiin, jotka uskovat ihmisen toiminnalla olevan oleellisesti merkitystä ilmaston lämpenemiselle. Olen sitä mieltä, että kaikenlaisen saastuttamisen vähentäminen on tarpeen. Tämä koskee niin energian säästämistä kuin myös esimerkiksi asiallista jätteiden käsittelyä. On kuitenkin muistettava, että ihmiskunnalla on muitakin huolen aiheita. Jonkinlaisen tasapainon säilyttäminen on tarpeen mistä tahansa aiheesta keskustellessa.

En tiedä, miten seuraava tulisi tulkita (Ykköslohja 3.9.2008): ”Eheä yhdyskuntarakentaminen yhdistetään kaupunkimaisuuteen. Maaseutu on kuitenkin osa suomalaista kulttuuriperimää, mutta sen vaikutus kokonaisuuden kannalta ei ole suuri. Ongelmana on haja-asutusrakentaminen ympäri Suomea, pohti Vapaavuori.”
Ensinnäkin tuntuu hieman erikoiselta, jos ministeri pitää maaseudun ainoaa tehtävää olla osa suomalaista kulttuuriperimää. On se toki sitäkin, ilman muuta, mutta itse ainakin elättelen toiveita siitä, että myös maatalouselinkeino säilyisi tulevaisuudessakin merkittävänä syynä pitää maaseutu asuttuna. Silloin maaseudulla asuu joka tapauksessa ihmisiä, myös perheitä. Miksei sitten voisi asua myös muualla työssä käyviä ihmisiä? Palveluillekin riittäisi käyttäjiä, eikä esimerkiksi jokaista kyläkoulua tarvitsisi lakkauttaa. Maaseudun asuttuna pitäminen tekisi ennen kaikkea palveluverkoston ja tiestön kunnon säilymisen kannalta maanviljelijäperheet hieman tasa-arvoisemmiksi kaupunkilaisiin verrattuna.

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmien määrä on kasvanut. Rikollisuus ja väkivalta rehottavat kaupunkialueilla, myös ja nimenomaan radanvarsilähiöissä. Väkivaltaa on epäilemättä ollut aina, mutta sen luonne on muuttunut. Puukotukset olivat ennen känniläisten keskinäisiä välienselvittelyjä asunnoissa, nyt puukotuksia tapahtuu kaduilla ja tekijä ja uhri ovat usein toisilleen tuntemattomia. Hallituksella ei tunnu olevan näihin ongelmiin sanaakaan sanottavana, saati ehdotuksia sen suhteen, miten näitä ongelmia voitaisiin ratkoa. Silti kaupunkimaisuutta ja radanvarsilähiöitä halutaan lisätä. Niin kauan kun nykyinen kehitys rikollisuuden ja väkivallan suhteen jatkuu hallituksen myhäillessä tyytyväisenä, minulla ei ainakaan ole kiinnostusta kasvattaa lapsiani radanvarsilähiössä, tai kaupunkialueella ylipäänsä.

Lisääkö haja-asutusalueella asuminen sitten automaattisesti päästöjä taajama-asumiseen verrattuna? Ei varmasti. Asuntoja suunnitellessa on mahdollista suosia energiataloudellisia ratkaisuja myös haja-asutusalueella. Tosin hallitus ei siihen liiemmin kannusta, uudisrakentamisessahan ei esimerkiksi maalämpöön investoimiseen saa valtion tukea, ei verotuksellista helpotusta tai muutakaan. Työmatka ei välttämättä pitene haja-asutusalueelle muuttamisen myötä. Myös haja-asutusalueella on usein mahdollista hyödyntää julkista liikennettä, vaikka linja-autopysäkki ei aivan vieressä olisikaan. Rautatieyhteydet palvelevat myös haja-asutusalueita, jos asemien yhteyteen varataan paikoitustilaa. Tällä tavoin on mahdollista vähentää etenkin kaupunkien keskusta-alueiden henkilöautoliikennettä. Ja jos palveluja säilytettäisiin myös maaseudulla, vähenisi myös henkilöauton käytön tarve.

Ykköslohja (ilmeisesti ote Vapaavuoren puheesta): ”Haja-asutusalueilla kaikki tulee kalliimmaksi, kun pitää rakentaa esimerkiksi kunnallistekniikkaa, päiväkoteja ja kirjastoja.”
Ai että oikein kaikki tulee kalliimmaksi. Aika kapea-alaista ajattelua ministeritasolla, viitaten aiempaan kommenttiini mielenterveysongelmista ja rikollisuudesta. Kyllähän se ”eheä yhdyskuntarakentaminen” kuulostaa hienolta, edulliselta ja ympäristöystävälliseltä. Mutta kun niissä yhdyskunnissa asuvat ihmiset, eivätkä robotit, jotka voi ohjelmoida toimimaan halutulla tavalla. Toki myös kaupunkeja ja ”eheitä yhdyskuntia” tarvitaan. On erilaisia elämäntilanteita ja tarpeita. Itse olen kokenut taajama-asumisen – joskaan ei missä tahansa, vaan varsin huolella valitussa taajamassa - mukavaksi ratkaisuksi pienten lasten kanssa. Toivon kuitenkin, että pystymme muuttamaan haja-asutusalueelle viimeistään niihin aikoihin, kun vanhin lapsemme alkaa olla kouluiässä.

Kotikuntani Vihdin kehitystä seuraillessa en ymmärrä, mitä etua keskittämisellä voitaisiin enää saavuttaa. Nummelan neuvola Pajuniityn perhekeskuksessa palvelee nykyisin varsin laajaa aluetta, myös esimerkiksi suurehkoja, lapsiperheiden suosimia asuinalueita Hiidenrantaa ja Ojakkalaa. Raskaana oleville ja pienten lasten kanssa liikkuville Nummelan neuvola on näiltä asuinalueilta käytännössä automatkan päässä. Onko kunnanvaltuuston suunnitelmissa kaavoittaa koko Hiidenranta ja Ojakkalakin pois? Keskittää asuminen entistä tehokkaammin Prisman ja City-marketin kulmille, kenties pilvenpiirtäjiä käyttäen? Vai onko myönnettävä, että keskittäminen ei aina tarkoita päästöjen vähentämiseen pyrkimistäkään, edes pitkällä tähtäimellä?

Keskittämiskehitys näkyy niin koko Suomen kuin yksittäisten kuntienkin mittakaavassa. Ilmeisesti moni pitää tästä, koska vaaleista toiseen samantapaista politiikkaa harjoittavat puolueet porskuttavat eteenpäin. Vai onko suurin osa ihmisistä yksinkertaisesti niin aivopestävissä, että kun poliittinen eliitti hokee riittävästi jonkun asian olevan ”väistämätöntä kehitystä”, niin oman järjen käyttö unohtuu? Pelottavaa.

tiistai 9. syyskuuta 2008

Vihti-lisä -asiaa

Kotikunnassani Vihdissä maksetaan lasten kotihoidontuen kuntalisää. Kuntalisän maksuperusteisiin liittyy kuitenkin tiettyjä kummallisuuksia (minun mielestäni siis), ja siksi kirjoitin asiasta Vihdin uutisiin. Kirjoitukseni alla, se julkaistiin viime viikolla torstain 4.9.2008 numerossa.

Vihti-lisän logiikka hukassa

Ihmettelen, mikä ajatus Vihti-lisän nykyisissä myöntämisperusteissa on. Perusperiaatteen voisi kuvitella olevan palkita ne, jotka eivät käytä lapsilleen kunnallista päivähoitoa. Tämähän olisi loogista, koska päivähoito on kunnalle kallista päivähoitomaksuista huolimatta.

Koska kuitenkin Vihti-lisän myöntämisen edellytyksenä on se, että perhe on oikeutettu Kelan kotihoidontuen tulosidonnaiseen hoitolisään, edellisen periaatteen voinee unohtaa. Koituuhan kunnalle merkittävä säästö myös hyvätuloisten perheiden hoitaessa lapsensa kotona.

Tulosidonnaisuudesta voisikin sitten päätellä, että Vihti-lisän tarkoitus on tukea nimenomaan pienituloisia lapsiperheitä. Näinkään ei kuitenkaan ole. Vihti-lisä evätään äitiys- ja vanhempainrahakaudella, myös minimipäivärahaa saavalta. Mikäli kotona hoidetaan vauvan lisäksi alle 3-vuotiasta sisarusta ja perhe on oikeutettu hoitolisään, pelkästään Kelan tuet ovat pienemmät minimipäivärahojen aikana kuin kotihoidontukikaudella. Kuitenkaan perheelle ei makseta päiväraha-ajalta edes Vihti-lisää. Kelan äitiys- ja vanhempainrahojen nostaminen on lakisääteisesti pakollista.

Vihti-lisän tarkoitus ei siis ainakaan minulle ole auennut. Osaisikohan joku kunnan päättäjistä kertoa ratkaisun tähän arvoitukseen?

Susanna Salonen, Nummela

Loppukommenttina mainittakoon, että itse kuulun valitettavasti tuohon köyhään kastiin, eli meidän perheemme ongelma ei totisesti ole se, että korkeiden tulojen vuoksi emme olisi oikeutettuja Vihti-lisään. Mutta jälkimmäinen pulma koskee nimenomaan meitä. Perussurullinen ihminen lienee alttiimpi katkeroitumaan myös tuiki maallisten asioiden seurauksena, ja toisaalta vuosien mittaan koko lapsiperheiden tukijärjestelmän hullunkurisuus on auennut minulle koko ajan paremmin ja paremmin. Siksi tällä hetkellä myönnän tuntevani melkoista halveksuntaa kotikuntani päättäjiä kohtaan.

Toivottavasti Vihdissä on muitakin tyytymättömiä. Ensi kuussa on mahdollisuus muutoksiin!

maanantai 1. syyskuuta 2008

Ja taas on syksy

Ja taas on syksy. Viime syksy tuntuu olleen juuri äsken. Se syksy, josta tuli aivan erilainen kuin piti. Sen hirveän hiljaisuuden ja synkkyyden tuntemukset ovat läsnä edelleen, mistä kai johtuu kummallinen tunne ajan pysähtymisestä, aivan kuin koko vuotta ei olisi ollutkaan. Perheemme ulospäin näkyvät muutokset viime syksyyn verrattuna ovat oma asiansa, mutta niitä on vaikea yhdistää sisäiseen maailmaan, jossa on valtavasti surua ja pohjimmiltaan voimakkaasti läsnä sama epätoivo kuin vuosi sitten.

Kahden vuoden takaisen syksyn muistot tuntuvat jo muistoilta, vaikka kovin vähän aikaa siitäkin syksystä tuntuu olevan. Aloitin elokuun lopulla hetken mielijohteesta ja jonkin asteisin ennakkoluuloin varustettuna poikien kanssa seurakunnan perhekerhon, mikä pian osoittautui hyväksi ajatukseksi. Eino viihtyi hyvin kerhossa leikkimässä toisten lasten kanssa, ja Ilmarin hoitaminen kerhotiloissa oli vaivatonta. Syyskuun ensimmäisellä viikolla osallistuimme viisi päivää kestäneelle Lasten ja nuorten kuntoutuskodin järjestämälle Aivolisäkkeen vajaatoiminta –kurssille, jossa oli meidän lisäksemme viisi muuta perhettä. Jos vanhempien luentotilaisuuksien yksityiskohtien annetaan tässä yhteydessä olla, niin kokonaisuutena kurssi oli oikein hyvin järjestetty, etenkin pienten lasten kannalta. Osittain saatan ollakin jäävi arvioimaan kurssia muuten, sillä kahden pienen lapsen kotiäidille riittää ylellisyydeksi, kun saa viettää aikaa jossakin, missä lapset viihtyvät ja kotitöistä on täydellinen vapautus.

Syyskuun puolivälissä päättyi Einon hieman yli kaksi vuotta kestänyt fysioterapia, jota oli siihen asti ollut säännöllisesti 1-2 kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Nyt neurologi oli sitä mieltä, että Einon liikunnallinen kehitys oli edennyt niin hyvin, ettei fysioterapiaa enää tarvittaisi. Ensimmäisten sateiden ilmaannuttua hyvin kuivan kesän jälkeen huomasin nopeasti Einon mieltymyksen vesilätäkköleikkeihin. Kaiken kaikkiaan se syksy meni vielä aika paljolti kaksilapsiseen arkeen totutellessa, ja Eino sai aivan liian vähän huomiota osakseen. Toivon, että hän sai siltäkin syksyltä ainakin jonkun verran mukavia kokemuksia ja muistoja, vaikka eipä kai sillä enää merkitystä Einon kannalta ole. Pienenä lohtuna itselleni jälkeenpäin ajatellen on, että Ilmari ainakin oli varsin helppo vauva, ja osasin myös olla ottamatta kotitöistä turhia paineita. Kotityösaavutuksilla kehuvia pienten lasten vanhempia en ole koskaan ymmärtänyt. Pitäisi ennemmin pystyä kehumaan lapsille annetun ajan laadulla ja määrällä. Täysin ristiriidassa nämä kaksi elämän osa-aluetta eivät toki läheskään aina ole, mutta parivuotias ainakin arvostanee enemmän puistossa vietettyä iltaa kuin kiiltäväksi kuurattua lattiaa.

Jotenkin Einon kuolemaa edeltävän elämän muisteleminen tuntuu kuukausi kuukaudelta raskaammalta. Menetyksen lopullisuus iskee koko ajan kovemmin, eikä ikävään totu, vaan se kasvaa. Siitä ajasta, jonka vietin Einon ja Ilmarin kanssa, on tullut muistoissani tarunhohtoinen. Tuntuu jo lähes käsittämättömältä, että sain kokea elämässäni jotakin niin upeaa, ja yhtä käsittämättömältä tuntuu, että saatoin päästää sen onnen menemään. Se elämä oli parasta, mitä minulla on koskaan ollut, ja sitä en pystynyt säilyttämään. Viimeisen reilun vuoden aikana koetut asiat ovat pahan kerran vieneet luottamukseni siihen, että elämää olisi mahdollista hallita. Tulevaisuuden suunnitteleminen tuntuu kolkolta. Optimismi on hukassa. Elämästä saatavan ilon on oltava todella konkreettisesti tässä ja nyt, kun sekä menneisyys että tulevaisuus ovat mahdottomia ajatella.

Toisaalta vain tulevaisuuden suunnittelulla on mahdollista saada aikaan se, että myös tulevaisuudessa ilo voi olla tässä ja nyt. Siksi suunnittelemme kyllä tulevaisuutta, mutta se on erilaista kuin ennen. Siihen sisältyy aina tieto siitä, että nyt ei ole kyse oikeasti olemassa olevasta maailmasta, vaan nämä suunnitelmat vain ovat välttämättömiä. Haaveilun autuutta en pysty tavoittamaan niin kuin joskus aiemmin. Talven kynnyksellä odotamme syntyväksi perheemme kolmatta lasta. Lienee lähes tarpeetonta mainita, että vauvan odotuskin on nyt kovin erilaista kuin ennen. Edellistä ei pidä tulkita niin, ettenkö olisi tämän raskauden johdosta iloinen ja kiitollinen, olen kyllä kovastikin. Mutta se ilo on hyvin erilaista kuin aiempien odotuksieni ilo. Ennen kaikkea ero on siinä, että niin iloni kuin pelkonikin liittyvät paljolti siihen, että ajattelen vauvaa enemmän Ilmarin tulevana sisaruksena kuin meidän vanhempien lapsena.

Ilmaria odottaessa minulla vielä oli sisaruudesta aika hatara käsitys. Uskoin kyllä, että pikkusisaruksesta olisi paljon iloa Einolle, mutta en uskonut Einon nauttivan kovin paljoa pienestä vauvasta tai kärsivän, vaikka menettäisimme vauvan. Pian Ilmarin syntymän jälkeen sisaruus alkoi toki avautua minulle paremmin. Oli hätkähdyttävää huomata, miten suurella hellyydellä jo kaksivuotias suhtautui pienempään. Nyt sydäntäni puristaa seuratessani, miten innokkaasti Ilmari odottaa sisarustaan. Ilmarihan on jo vanhempi kuin Eino minun odottaessani Ilmaria, ja Ilmari osaa puheellakin jo kertoa ajatuksistaan. Pelko vauvan menetyksestä kouraisee kaikkein kovimmin, kun ajattelen, miten hirvittävää olisi joutua kertomaan Ilmarille, ettei pikkusisarus tulisikaan meille kotiin. Sanoisimme tietysti vauvan olevan turvassa Eino-isoveljen luona, mutta kuinka moinen voisi lohduttaa taaperoa, kun ei se kunnolla lohduttaisi meitä vanhempiakaan?

Näköjään tohdin kuitenkin ajatella vauvan menettämistä. Se ajatus on aavistuksen verran vähemmän veret seisauttava kuin ajatus vauvaa odottavan isoveljen menettämisestä. Vaikka olen kokenut karmeita, asiani voisivat olla vielä paljon huonomminkin. Ja tämä tieto ei tunnu kovinkaan lohdulliselta.





Einon lähes vuoden ikäinen hauta 10.8.2008

maanantai 11. elokuuta 2008

Pelko

Olen välillä miettinyt, mitä peloilla ja pelkäämisellä oikeastaan tarkoitetaan. Kun minulta kysytään, pelkäänkö menettäväni vielä toisenkin lapseni, niin on toki selvää, että vastaus on myönteinen. Kuinka muka voisin vastata, että ei, en pelkää? Kuinka kukaan vanhempi voisi vastata niin? Sikäli kyseisen kysymyksen esittäminen on hirveän turhaa. Mutta sillä kenties tarkoitetaankin jotain vähän muuta.

Pelkäämisen määritelmään kuulunee se, millä tavoin kyseinen pelko vaikuttaa elämään. Kuten onko fyysisiä oireita, esimerkiksi liiallista unettomuutta tai stressin tunnetta. Tai onko ihminen pelon takia estynyt tekemään jotain, mikä pitäisi pystyä tekemään, jotta sujuva elämä olisi mahdollista. Voisin esimerkiksi ajatella, että korkeiden paikkojen pelkääminen on aika normaalia ja itsesuojeluvaistoon kuuluvaa. Mutta jos ei pysty menemään kylään, koska kyläilypaikka sijaitsee kerrostalon kuudennessa kerroksessa, niin voitaneen puhua elämää jossain määrin haittaavasta pelosta. Tai, sairauksia aiheuttavien mikrobien pelkääminen on oikein suotavaa, mutta jos joutuu tämän pelon takia pesemään hampaansa viisi kertaa päivässä ja keittämään hammasharjansa ennen ja jälkeen jokaisen rupeaman, kyseessä lienee haitallinen pelko. Toisaalta pelko-sanaa kuulee nykyisin käytettävän paljon yhteiskunnallisessa keskustelussa synonyymina realismiin perustuville ajatuksille, jolloin tarkoituksena on luoda negatiivinen kuva kyseisten ajatusten esittäjästä. Tämä lienee yksi syy, miksi en mielelläni takerru pelko-sanaan lapsen menetyksestäkään puhuessani. Enhän pelkää tuntematonta, vaan aivan oikeasti tiedän, että lapsi voi kuolla. Se on tosiasia, ei mikään ajatuskummajainen.

Pelkojen perimmäinen tarkoitus on auttaa ihmistä suojelemaan itseään ja lähimmäisiään. Pelottomuus ei ole hyvä asia. Nykyään moni viettää aika turvallista elämää, minkä vuoksi turvallisuuden ja turvattomuuden välinen raja saattaa olla hieman hämärtynyt. Esimerkiksi sanontaa ”ei se siihen kuole” kuulee viljeltävän aika huolettomasti, myös lasten kyseessä ollessa. En edelleenkään kavahda sanonnan käyttämistä joissakin tilanteissa. Esimerkiksi lapsi ei kuole, jos hän joskus syö valmisruokaa, vaikka olisi tottunut saamaan kotiruokaa. Tai poikavauva ei kuole, jos hänet joskus puetaan vaaleanpunaiseen potkupukuun, kun muun väriset ovat pesussa. Olin viime talvena kylässä Ilmarin kanssa eräässä toisessa lapsiperheessä. Syötimme lapsille päivällistä, ja Ilmarille maistui maito. Tavallinen maito loppui, mutta kahvimaitoa oli runsaasti. Luin tuoteselosteesta, että sisältö ei poikkea tavallisesta maidosta muuten kuin siten, että siihen on lisätty ylimääräistä maitoproteiinia, ja päätin, että Ilmari voisi aivan hyvin juoda tätä maitoa. Emäntä vastasi, että niin, ei se varmaan siihen kuole. Heti lauseen lopetettuaan hän pyyteli kovasti anteeksi, että oli sanonut niin, mutta tällöin saatoin rehellisesti vastata, etten ollut edes kiinnittänyt lausahdukseen mitään huomiota. Kyllä joskus niin voi sanoa.

Mutta aivan toisenlaisissakin tilanteissa olen ollut. Kerran, Einon ollessa vielä vauva, puhelin niin sanottujen normaalien äitien joukossa siitä, että meillä oli välillä vaikeuksia saada Einoa syömään lääkkeitään. Asia huolestutti minua sen verran, etten mielelläni jättänyt Einoa hoitoon lääkkeenantoajankohtina, mistä keskustelu olikin saanut alkunsa. Sain kuulla, että ”ei kai se siihen kuole, jos lääkkeet joskus jäävät saamatta”. Silloin vasta kunnolla tajusin, miten tavallisesta poikkeavaa vanhemmuutemme oli ollut alusta alkaen. On ihmisiä, jotka ovat eläneet niin turvallista elämää, etteivät he edes ymmärrä, että joillekin toisille esimerkiksi oikeiden lääkkeiden saaminen oikeaan aikaan voi olla elintärkeää. Sellainen pelottomuus on minusta jo haitallista. On eduksi säilyttää nöyryys elämän edessä. Toinen esimerkki nykyajan liiallisessa turvallisuudessa elämisestä lienevät erilaiset extreme-urheilulajit. En ole itse koskaan tuntenut vetoa tällaisia lajeja kohtaan, joten en osaa sanoa, mitä niitä harrastavat ihmiset hakevat. Varmasti jotakin, ja saavat myös. En tiedä sitäkään, millaisia vaarallisten lajien harrastajat keskimäärin ovat – ovatko he eläneet erityisen tasapaksua ja turvallista elämää vai eivät. Joskus muistan lukeneeni artikkelin, jossa joku tutkija, psykologi tms. kertoi extreme-lajien harrastajien uskovan yleensä aika voimakkaasti, että kuolema ei voi sattua omalle kohdalle. Tämä minun on helppo uskoa, mutta en toki väitä, että se olisi aukoton totuus.

Millaisia pelkoja, tai realismiin perustuvia ajatuksia, minulla sitten tällä hetkellä on? Olemme kaiketi onnekkaita sikäli, että pystymme elämään ulkoisilta puitteiltaan jokseenkin normaalia lapsiperheen elämää. Ilmari nukkuu yksin omassa huoneessaan, välillä jopa suljetun oven takana. Häntä myös kasvatetaan. Hän ei saa kaikkea haluamaansa, vaikka voin vakuuttaa, että pikkuisen joka ikisen toiveen toteuttaminen tuntuisi ilman muuta varmimmalta ratkaisulta, kun isoveljen kuolinsyystä ei ole lainkaan tietoa. Ero Einon kuolemaa edeltävään aikaan nähden konkretisoituu ennen kaikkea vaaratilanteissa, joihin vilkas ja vikkelä kaksivuotiaamme tuon tuosta joutuu. Näen pidemmälle, eivätkä ne näyt ole kauniita. Niissä tilanteissa, joissa aiemmin tunsin vain sydämen lyöntien ja hengityksen kiihtyvän, näen nykyisin jo mielessäni kuolleen lapsen ja iloisen leikkipaikan ylle laskeutuneen synkän verhon. Samoin on silloin, kun yöllä menen katsomaan Ilmaria enkä heti näe tai kuule, hengittääkö hän. Kaiken kaikkiaan on vielä aivan liian varhaista sanoa, mihin suuntaan pelkoni kehittyvät. Sureminen tuntuu olevan vasta alussa, vaikka onkin kestänyt jo hieman yli vuoden. Näky kuolleesta Einosta tulee varmasti vaivaamaan mieltäni pitkään, kenties loppuelämäni. Tulevaisuus voi tuoda tullessaan mitä vaan, enkä voi kuin odottaa ja yrittää parhaani suojellakseni minulle tärkeitä asioita.

tiistai 5. elokuuta 2008

Tasan vuosi Einon kuolemasta

Viime vuonna elokuu alkoi mukavissa tunnelmissa. Takana oli hieno heinäkuu, mutta toisaalta odotin innolla elokuun aikana alkavia kerhoja ja muuta lapsille hauskaa toimintaa. Suunnittelin, mitä uusia vaatteita Einolle pitäisi hankkia syksyä varten. Sinä karmeana elokuun ensimmäisenä viikonloppuna olin ajatellut, että menisin heti maanantaina ostamaan ainakin uudet kuravaatteet. Toivoin löytäväni oikein iloisen väriset.

Tuo leppoisa arki ja hilpeä syksyn odotus vaihtuivat kuitenkin hyytävään painajaiseen. Ne viikot, joiden piti olla kaunista kesän jatkoa, olivatkin korttien, adressien ja kukkalähetysten murheellista tulvaa. Synkkiä muistotilaisuuksia, osanottoja ja loputonta kysymyksiin vastaamista. Lippuja puolitangossa, pienten vaatteiden pesemistä ja kaappiin järjestelyä. Ja pelottavaa hiljaisuutta. Puistoretkiemme kolmen pienen elefantin marssi oli muuttunut kahden pienen elefantin marssiksi, eikä näistä toiselle tie ollut enää aurinkoinen. Ja nyt, vuotta myöhemmin, moni tuntuu jo kuvittelevan, etten enää ajattele Einoa joka hetki. Moni tuntuu ajattelevan, että minulla saattaa välillä olla ihan hauskaa tai että ehkä suorastaan nautin jostain, mitä teen. Se on kovin, kovin kaukana totuudesta. Kokemani kauhun hetket eivät vuoden aikana ole irrottaneet puristustaan milliäkään. Ne ovat minulle aivan yhtä todellisia kuin vuosi sitten.

Kun minä ja mieheni olimme hyvästelleet Einon, minuun iski sama mustasukkaisuus ja omistushalu kuin Einon ollessa pikkuvauva. En halunnut, että kukaan muu, läheinenkään ihminen, menee enää tirkistelemään häntä. Se tunne oli todellakin sukua sille, mitä tunsin Einon vauva-aikana. En silloin halunnut, että kukaan muu kuin minä tai mieheni pitää Einoa sylissä. Vihasin niitä hetkiä, jolloin kumpikaan meistä ei ollut Einon luona. Ja jos jompikumpi meistä oli käytettävissä, minun mielestäni kaikki muut saivat pitää näppinsä irti vauvastani. Kun sairaalan psykologi kävi hakemassa meidät osastolta omaan huoneeseensa keskustelemaan Einon ollessa vain reilun viikon ikäinen, vihasin häntä. Olisin halunnut vain olla vauvani luona. Keskustellessa tunsin koko ajan suunnatonta ärtymystä, mikä ehkä osittain liittyi siihen, mitä psykologi sanoi, osittain ehkä pelkästään siihen, että hän oli riistänyt minulta aikaa, jonka olisin muuten viettänyt Einon kanssa. Ajattelin, että kai tämä on kestettävä, kai sairaalan velvollisuus on selvittää, että vastuullemme voi uskoa sairaan, kenties hyvinkin haastavan lapsen. Saatoin jopa myötäillä jotain aivan hönttiäkin psykologin kommenttia, koska halusin vain saada mahdollisimman pian ”puhtaat paperit” ja luvan palata lapseni luokse. Mutta istunto kesti tarkalleen tunnin. Katsoin kelloa varmaan monta kymmentä kertaa. Jos psykologin tapaamisen oli tarkoitus auttaa meitä vanhempia, onnistumistulos oli katastrofaalinen. Voimakkaimmin mieleeni jäi psykologin kehotus olla viettämättä kovin paljoa aikaa vauvan luona ja harrastaa omia juttuja. Jos olisin yhtään väkivaltaisuuteen taipuva ihminen, olisin silloin lyönyt häntä. Aivan varmasti. En usko, että mikään tilanne voisi ärsyttää minua enempää kuin tuo lausahdus yhdistettynä vastasyntyneestä vauvasta erotetun äidin epätoivoon.

Ilmarin kanssa mustasukkaisuus ja omistushalu eivät ole missään vaiheessa näyttäytyneet juuri lainkaan. Ilmari oli minulle tietenkin alusta asti yhtä rakas kuin Eino, ja toki tunsin voimakasta tarvetta hoivata ja suojella häntä, mutta minua ei myöskään häirinnyt se, että muutkin ihmiset käsittelivät häntä. Kun synnytyksen jälkeen sängystä nouseminen oli kivuliasta, annoin ilomielin kätilön vaihtaa vaipan. Öisin lähetin Ilmarin muutamaksi tunniksi pois vierihoidosta ja annoin luvan tuttipullojuottoon, jotta saisin hieman nukutuksi. Einon vauva-aikana en olisi ikinä uskonut, että joskus voisin toimia niin. Kotiutumisen jälkeen saatoin jopa pyytää jota kuta melko vierastakin, luotettavaa henkilöä pitämään Ilmaria sylissä, jos minun piti vaikkapa syödä. En kai Ilmarin kanssa koskaan kokenut äitiyteni olevan uhattuna samalla tavoin kuin Einon kanssa. Tietyllä tavalla arvostan niitä kokemuksia, joita sain Einon vauva-aikana. Ne antoivat äitiyteen valaisevaa näkökulmaa. Sen sijaan en arvosta sitä, että olen joutunut kokemaan Einon kuoleman. Tämä kokemus ei ole opettanut minulle enää mitään sellaista hyvää, mitä en olisi jo tiennyt. En voi sanoa viisastuneeni, ainakaan positiivisessa mielessä.

Millaisia suunnitelmia minulla sitten on loppukesäksi tänä vuonna? Onnen tunteminen olisi tämän hetkisenä tavoitteena liian kunnianhimoinen. Tavoite minulla kuitenkin on. Se on katkeroitumisen ja kyynisyyden välttäminen. Haluan pyrkiä näkemään edelleen ne monet kauniit asiat, joita tässä maailmassa on. Ne eivät tee minua toistaiseksi onnelliseksi, mutta ne ovat silti olemassa.






Isi ja pojat 30.7.2006

torstai 31. heinäkuuta 2008

Työlästä uudisrakentamista

Viimeiset viikot ovat olleet tukalia. Viime kesän muistot Einon elämän viimeisistä hetkistä ovat pitäneet ja pitävät tiukasti otteessaan. En voi käsittää, miten onkin mahdollista, että jo lähes vuoden verran aika tuntuu vain kadonneen jonnekin. Vuoden takaiset muistot ovat minulle elävämpiä kuin nykyhetki.

Koko muu maailma on kuitenkin elänyt vuoden eteenpäin, myös Ilmari. Ilmari on jo yli kaksivuotias, aivan erilainen lapsi kuin se pikkuinen, juuri kävelemään oppinut taapero, joka yhtäkkiä kadotti isoveljensä eikä löytänyt häntä enää verhon takaa, kaapista eikä mistään muustakaan paikasta, jossa veljekset olivat yhdessä piileskelleet ja hihitelleet. Ilmari tuskin enää muistaa Einosta mitään. Vastuu Ilmarin kasvatuksesta – ei pelkästään fyysisten tarpeiden täyttämisestä - on nyt ajankohtaisempi asia kuin Einon kuollessa. Välillä tämä tosiasia tuo elämään järjestystä ja lohtua, välillä se tuntuu vaikealta ja sekoittaa omia tunteitani entisestään.

Kaksivuotiaalle asiat ovat toki vielä hyvin yksinkertaisia. Ilmari saattaa pyytää, että mennään Einon haudalle, tai autossa arvuutella, ollaankohan menossa Einon haudalle vai kenties mökille. Hän hymyilee tyytyväisenä, kun sanon, että käydään kukkakaupassa ostamassa kukkia Einon haudalle, ja muistelee kukkakaupan jännittävää suihkulähdettä. Toisaalta hän tietää oikein hyvin, että Eino on juuri se poika, jonka kuvia on kirjahyllyssä, ikkunalaudalla, valokuvakansiossa ja tietokoneruudun taustalla, ja saattaapa hän joskus miettiä esimerkiksi sitäkin, mahtaako Eino ylettyä korkeammalle hyllylle kuin hän. Nämä kaikki seikat yhdessä eivät vielä herätä Ilmarissa sen kummempia kysymyksiä tai vaivaa häntä millään tavoin. Hän ei liioin voi ymmärtää, miksi äiti ja isi ovat surullisia, emmekä olekaan Ilmarille enää suruamme kovin paljoa näyttäneet. En ajattele, että vanhempien yleisesti ottaen pitäisi peittää tunteensa lapsiltaan, ja varsinkin isomman lapsen kyseessä ollessa avoin sisaruksen kuolemasta puhuminen on ilman muuta tuiki tärkeää. Jotenkin kaksivuotiaan kohdalla kuitenkin luulen, että on armeliain ja turvallisin vaihtoehto säästellä lasta hieman, mikäli suinkin mahdollista.

Ilmarilla on oikeus tähänkin kesään, ja sen olemme yrittäneet hänelle antaa. Hän on saanut kahlata järvessä ja ajaa polkupyörällä, ihastella päivänkakkaroita ja ihmetellä kimalaisia. Meille vanhemmille olisi ehkä ollut helpointa kaivautua sohvan pohjalle täksi kesäksi, mutta – onneksi – emme ole sitä voineet tehdä. Ilmarin kannalta sujuva puhe on varmasti ollut eduksi. Vanhemman sydän heltyy kenties helpommin itselle ahdistavaan puuhaan, kun pieni lapsi pyytää asiaa selkeästi suloisella lapsenäänellään. Ei voi teeskennellä, että tuskin lapsi huomaakaan, jos jätetään tuo juttu tekemättä.

Itse koen edelleen hautausmaakäynnit ohjelmanumeroista rauhoittavimpina, mikä kertonee ainakin siitä, ettei minulle ole muodostunut mitään sellaista paikkaa tai tilannetta, jossa Einon elämä ja kuolema eivät olisi yhä päällimmäisinä mielessäni. Siispä olen tyytyväinen siihen, että Ilmarikin viihtyy hautausmaalla hyvin. Hän kiikuttaa haravaa ja kastelukannua haudalle ja takaisin vesipisteelle, ja riemuitsee, jos käymme kävelyllä uurnalehdossa, missä hän voi tasapainoilla vielä käyttämättömien palkkien päällä. Jälkeenpäin hän muistelee haudalla tehtyjä asioita, kuten että kukkia vietiin, mutta kynttilää ei. Selvästi Ilmari muistaa jotain talvesta ja alkukeväästä, koska olen monta kertaa saanut selittää, että nyt ei viedä kynttilää koska on niin valoisaa. Yhdellä hautausmaakäynnillämme, ei kovinkaan monta viikkoa sitten, meidät yllätti raekuuro. Sateensuojaan juokseminen vetosi ilmiselvästi kaksivuotiaan tunteisiin, sillä sitä Ilmari on ehdottanut myöhemminkin aivan aurinkoisina päivinä.

On niin tylyä, että kaikissa kauniissa hetkissä, joita tähänkin kesään on kuulunut, minä näen aina selvimmin sen, mitä niistä puuttuu. Liekö tässä syy siihen, että valokuvaamiseen ryhtyminen uudelleen Einon kuoleman jälkeen on tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta – minulle syntyisi vain aukkoja toisensa perään. Vai onko syy siinä, että muistojen luominen omasta lapsesta on nykyisin pelottavaa? Ikään kuin valokuvien ottaminen olisi alkua sille, että kohta ei olekaan enää muuta kuin muistot? Toivon, että saan voimaa kaivaa kameran esille ja että Ilmari pitää huolen siitä, ettei kuvaaminen enää unohdu. Innostunut ”Einosta kuvaa!” –huudahdus soi päässäni, ja näen mielessäni uskomattoman sinisten silmien sädehtivän kameralle. Maailma on niin kovin julma ja täynnä vääryyksiä.





Vain lyhyt taival jäljellä. Kuva otettu 22.7.2007.

torstai 26. kesäkuuta 2008

Kun loppu lähestyi

Siitä kaikesta, mitä Eino viimeisenä kesänään puuhaili ja oppi, voisi kirjoittaa vaikka romaanin. Olen kiitollinen siitä, että meillä oli vielä se kesä. Eino ja Ilmari leikkivät yhdessä ja nauttivat toistensa seurasta. Kaikki palaset olivat paikoillaan. Elämästä ei puuttunut mitään.

Yksi asia, josta olen erityisen surullinen, on se, etten enää nauti lapsen nukuttamisesta tai nukkuvan lapsen katselemisesta. Ennen se oli minusta kaunis päätös päivälle. Nykyisin peitellessäni lapsen vuoteeseen tai laulaessani tuutulaulua tunnen olevani ilkeä hirviöäiti, joka teeskentelee kaiken olevan hyvin, vaikka aikoo jättää lapsensa yksin kuolemaan. Mitkään vakuuttelut eivät saa minua kokemaan asiaa toisin. Se vain on tunne, jonka kanssa on elettävä. En voi enää käydä itse nukkumaan tyytyväisenä. Poistun nukkuvan lapseni luota mieli täynnä synkkiä pilviä ja surua, ja muistelen kaihoten aikaa, jolloin elämä tuntui onnelliselta ja hallittavissa olevalta.

Alla oleva video on kuvattu 28.6.2007. Eino halusi ennen ulos lähtöä vielä välttämättä käydä läpi astianpesukoneemme kyljessä olevat kirjaimet T, U, R, B, O, K, U, I, V, A, U, S. Muutamaa viikkoa myöhemmin Eino osasi jo kaikki aakkosten kirjaimet sujuvasti, myös vaikeat kuten C tai G. Hän tunnisti myös joitakin pieniä tekstauskirjaimia, mutta ne olivat vielä hieman vaikeita ja Eino keskittyikin mieluummin selkeisiin tikkukirjaimiin.


maanantai 9. kesäkuuta 2008

Kotimaisuus kunniaan

Taannoin eduskuntavaalien alla kirjoitimme mieheni kanssa mieheni silloin pitämään blogiin alla olevan jutun kotimaisista kulutushyödykkeistä, ennen kaikkea elintarvikkeista. Nyt aihe on erityisen ajankohtainen. Elintarvikekriisin uhan tulisi saada niin päättäjät kuin kuluttajatkin ymmärtämään kansallisen omavaraisuuden arvo elintarviketuotannossa ja tukea kotimaista elintarviketuotantoa kaikin keinoin. Toisaalta ruoan kallistuminen houkuttelee hintavertailuun, joka saattaa lyhyellä tähtäimellä tuottaa kotimaiselle vaihtoehdolle epäsuotuisan tuloksen ja siten pitkällä tähtäimellä edesauttaa elintarvikkeiden hintojen kohoamista pilviin.

Jo ekologisistakin syistä on järkevää suosia mahdollisimman lähellä tuotettua ruokaa. Kasvissyönnin ekologisuus on kyseenalaista, jos ruokavalioon kuuluu paljon tuhansien kilometrien päästä moottorikäyttöisin laittein tuotuja tuotteita, kuten soijavalmisteita. Kotieläinten ruokinnassa tulee tietysti myös suosia mahdollisimman lähellä tuotettuja raaka-aineita. Esimerkiksi luomumaidolla on korkeammat tilan omavaraisuusvaatimukset kuin normaalilla maidolla.

Koska aihe siis mielestäni on erittäin tärkeä, julkaisen nyt omassakin blogissani tämän kirjoituksen.


Kansallismielinen kauppakassi

Eräs yksinkertainen ja jokaiselle kaupassa käyvälle mahdollinen tapa tukea maamme hyvinvointia on ostaa mahdollisimman suomalaisia tuotteita. Kauppojen pursutessa monenlaista tuontitavaraa kotimaiseen ostoskassiin tähtäävän kuluttajan on kuitenkin oltava tarkkana. Olen tähän kerännyt muutamia vinkkejä lähinnä elintarvikehankintoja varten.

Raa’an lihan, kalan ja kananmunien sekä tuoreiden kasvisten, marjojen ja hedelmien ostaminen on suhteellisen helppoa, sillä näihin tuotteisiin alkuperämaan merkitseminen on pakkausmerkintäasetuksen nojalla pakollista. Alkuperämaa on ilmoitettava pakkauksessa tai pakkaamattoman tuotteen välittömässä läheisyydessä. Kasvisten, marjojen ja hedelmien kohdalla lainsäädännössä tosin on vaihtelua lajista riippuen, mutta ulkomaisten tuotteiden alkuperämaa on aina ilmoitettava, jos lajia kasvaa tai tuotetaan myös Suomessa. Esimerkiksi monet marjat kuuluvat viimeksi mainittuun ryhmään.

Kypsennetyissä ja prosessoiduissa tuotteissa ainoastaan valmistusmaan ilmoittaminen on lakisääteisesti pakollista. Siten esimerkiksi makkara- tai lihapiirakkapaketissa ei tarvitse ilmoittaa, missä maassa tuotteen valmistukseen käytetty nauta tai sika on kasvatettu ja teurastettu. Puolasta tuoduista mansikoista Suomessa tehdyn hillon valmistusmaa on Suomi, ja marjojen alkuperämaa jää useimmiten kuluttajalta täysin pimentoon. Suomessa leivottuun leipään on voitu käyttää missä tahansa viljeltyä viljaa. Suomalainen tuotemerkki sinänsä ei takaa edes sitä, että tuote on valmistettu Suomessa, saati sitten raaka-aineiden suomalaisuutta. Ostostensa kotimaisuuden maksimoimiseksi kuluttajan onkin tunnettava ainakin yleisimmät vapaaehtoiset, erilaisten järjestöjen hallinnoimat alkuperämerkinnät.

Hyvää Suomesta-Joutsenlippu on Finfood - Suomen Ruokatieto ry:n hallinnoima vapaaehtoinen alkuperämerkintä. Sitä saa käyttää tuotepakkaukseen tai etikettiin painettuna elintarvikkeessa, jonka myyntiin tuleva lopputuote on valmistettu Suomessa ja jonka raaka-aineesta vähintään 75 % on suomalaista alkuperää. Kuitenkin lihaa sisältävien tuotteiden lihan, kalaa sisältävien tuotteiden kalan, kananmunaa sisältävien tuotteiden kananmunan ja maitoa sisältävien tuotteiden maidon on oltava kokonaan suomalaista alkuperää. Lopputuotteen suomalaisuusaste lasketaan raaka-aineiden määrästä todellisen valmistusreseptin mukaan. Lisättyä vettä ei lasketa raaka-aineeksi.

Kotimaiset Kasvikset ry hallinnoi suomalaisen puutarhatuotannon yhteistä laatumerkkiä, Sirkkalehtilippua. Syötävissä tuotteissa Sirkkalehtilipun alla oleva teksti on “puhtaasti kotimainen”. Tämän merkin käyttö edellyttää kasvien täydellistä kotimaisuutta myös kasvisjalosteiden kohdalla. Siten esimerkiksi hilloissa käytettävän kasvisraaka-aineen, kuten mansikoiden tai omenien, on oltava 100 %:sesti Suomessa viljeltyä. Sirkkalehtilipun käyttöoikeuden saamiseksi vaaditaan myös sitoutumista ykkösluokan laatuun ja ympäristön huomioon ottamista viljelyssä mm. erityisellä huolellisuudella torjunta-aineiden käytössä.

Luomuliitto ry:n hallinnoima Leppäkerttumerkki kertoo tuotteen luonnonmukaisuuden lisäksi kotimaisuudesta. Merkin käyttöoikeuden saaminen edellyttää, että alkutuote on 100 %:sesti ja jatkojalostustuote vähintään 75 %:sesti suomalaista alkuperää, eli ehdot ovat paljolti samanlaiset kuin Hyvää Suomesta-Joutsenlipun kohdalla. Sen sijaan Luomu - valvottua tuotantoa -Aurinkomerkki kertoo toki tuotteen luonnonmukaisuudesta, mutta ei kotimaisuudesta, sillä merkki voidaan myöntää myös kokonaan Suomen ulkopuolelta tuodulle tuotteelle, jos merkin käyttäjä kuuluu Suomen luomuvalvonnan piiriin (tällöin tuote on vain etiketöity Suomessa). Jos tämä merkki on käytössä kotimaisessa tuotteessa, tuote on yleensä varustettu lisäksi jollakin kotimaisuudesta kertovalla merkinnällä. Leppäkerttumerkkiä käytettäessä suositellaan, että kotieläinten ruokinnassa käytettäisiin vain kotimaista rehua, mutta tämä ei ole vaatimus. Luomutiloilla suositaan paljon suoraan tiloilta tapahtuvaa vähittäismyyntiä. Ihanteellista tietysti olisikin, jos jokainen kuluttaja voisi ostaa tarvitsemansa tuotteet läheltä kotiaan ilman, että tuotteita tarvitsisi kuljetella pitkiä matkoja. Kaupunkilaiselle tämä harvoin on mahdollista, mutta maaseudulla asuvan kannattanee ottaa selvää, onko lähistöllä elintarvikkeita tuottavia ja myyviä tiloja.

Elintarvikkeita koskevien alkuperämerkintöjen lisäksi mainittakoon Avainlippu, jota hallinnoi Suomalaisen Työn Liitto. Avainlipun myöntämisessä huomioidaan kaikki tuotteen valmistusprosessin aikana syntyneet kustannukset. Näiden perusteella lasketaan tuotteen kotimaisuusaste. Tunnuksen voi saada tuote tai palvelu, jonka kotimaisuusaste on vähintään 50 prosenttia (mainittakoon, että Avainlippu-tuotteiden keskimääräinen kotimaisuusaste on yli 80 prosenttia).

Vapaaehtoiset alkuperämerkinnät myönnetään tuotekohtaisesti, ei siis valmistajakohtaisesti. Koska kyseessä ovat vapaaehtoiset merkit, ei tietenkään ole taattua, että merkin puuttuminen tarkoittaisi tuotteen olevan ulkomaista alkuperää. Vapaaehtoiset alkuperämerkinnät ovat kuitenkin Suomessa laajassa käytössä - pidetäänhän kotimaisuutta onneksi myyntivalttina etenkin elintarvikkeiden kohdalla. Edellä mainittujen merkintöjen lisäksi tuotteen suomalaisuuden voi toki ilmaista muillakin tavoin. Joka tapauksessa, yleisesti ottaen kuluttaja voi - valitettavasti - olettaa tuotteen tai siinä käytettyjen raaka-aineiden olevan ainakin suurelta osin maahantuotuja, jos pakkausmerkinnöistä ei selvästi muuta ilmene.

Toivotan kaikille lukijoille kansallismielisiä ostosreissuja!

Lähteet:

Elintarviketurvallisuusvirasto
Finfood - Suomen Ruokatieto ry
Kotimaiset Kasvikset ry
Luomuliitto ry
Suomalaisen Työn Liitto

lauantai 7. kesäkuuta 2008

Kesämuistoja



Eino elämänsä ensimmäi-sellä risteilyllä kesäkuussa 2005





Kesämuistoja on paljon. Vaikka olen ehdottomasti neljän vuodenajan ihminen, en siis ”kesäihminen”, on myönnettävä, että kesämuistoissa on huomattavan suuri suhteellinen osuus erityisiä muistoja, siis muistoja sellaisista tapahtumista ja tekemisistä, joita ei niin muihin vuodenaikoihin liity. Etenkin kesäisin tehdään paljon asioita perheen kanssa. Silloin matkustellaan, mökkeillään ja ulkoillaankin enemmän kuin muina vuodenaikoina.

Eino ehti käydä risteilyllä kaksi kertaa. Molemmat risteilyt ajoittuivat kesään. Jälkimmäiseltä, jolla kävimme elokuussa 2006, ei valitettavasti jostain syystä ole yhtäkään valokuvaa. Taisimme olla jokseenkin täystyöllistettyjä luoviessamme Einon Siljalandia-tuokioiden ja hoitotoimenpiteiden sekä toisaalta tuolloin kolmekuisen Ilmarin kaitsemisen välillä, eikä ilmeisesti valokuvaukselle riittänyt resursseja. Mukavat muistot matkasta kuitenkin jäi. Ilmari veti risteilyn ajan vastasyntyneen roolia (joka olikin siihen asti jäänyt hoitamatta), eli nukkui koko ajan imemistaukoja lukuun ottamatta. Eino viihtyi hyvin Siljalandiassa. Hälinä ja lasten runsaus ei tuntunut häiritsevän Einoa tippaakaan. Einon ruokailut järjestyivät hyvin Siljalandian yhteydessä olevassa hoitotilassa. Einon kasvuhormonihoidon takia meidän oli otettava jääkaapillinen hytti, ja jääkaappi helpotti tietysti huomattavasti myös eväsasioiden järjestämistä.

Risteilylle lähtemisessä oli pitkälti tarkoituksena suoda Einolle hieman vaihtelua kovin vauvapainotteisesti sujuneeseen kesään. Täytenä yllätyksenä tuli rentouttava tuokio myös meille vanhemmille. Laiva lähti satamasta yhdeksän aikaan illalla (kyseessä oli siis Turku-Tukholma-lautta), ja molemmat lapset nukahtivat saman tien. Mieheni lähti etsimään meille jotakin syötävää, ja palasi mukanaan noin neljää tukkimiehen annosta vastaava kuljetus mitä herkullisinta, nälkää varten suunniteltua ruokaa. Minulla alkoi juuri niihin aikoihin olla raskauden aikana kertynyt vararavinto käytetty, ja juuri sillä hetkellä tajusin ensimmäisiä kertoja synnytyksen jälkeen olevani todellakin nälkäinen. Lihapulla- ja perunamuussivuoret hävisivät ennätystahtia. Valitessamme jääkaapillisen hytin olimme vahingossa saaneet kaupan päällisiksi muutakin luksusta, nimittäin pienen pöydällä ja kahdella tuolilla sisustetun erkkerin, jossa oli ikkunat merelle. Siinä siis söimme illallista hämärässä hytissä, pimeää merta katsellen, kahden poikamme nukkuessa sikeästi vieressä. Jokseenkin yhtä leppoisa oli seuraavan päivän lounaamme, Einokin nimittäin nukkui makoisat päiväunet Siljalandiassa touhuamisen lomassa.

Käytännön järjestelyt hoituivat hyvin myös ensimmäisellä risteilyllä. Eino ei osannut silloin vielä istua, ja muistan vieläkin elävästi, miten syötin häntä hytin sohvalle nostetussa vauvanistuimessa. Silloinkin oli merinäköala, meillä molemmilla. Eino oli juuri niihin aikoihin alkanut syödä todella hyvin vauva-ajan ongelmien jälkeen. Emme tainneet edes käydä lämmittämässä huoneenlämpöisiä soseita missään. Molemmilla risteilyillä pyysimme ylimääräisen peiton Einolle matkasängyn ohuen patjan lisukkeeksi, ja se järjestyi aina ilman muuta. Kaikin puolin on sanottava, että laivayhtiön(kin) puolesta lasten kanssa tekemämme risteilyt ovat sujuneet todella hyvin. Jälkimmäiseltä risteilyltä voisi mainita mm. sen, että paitsi että ruoat sai tuoda hyttiin, astioitakaan ei tarvinnut palauttaa vaan ne sai jättää käytävälle hytin oven ulkopuolelle. Hyttisiivooja odotti sen aikaa kun Ilmari nukkui sängyllämme. Hän tarjoutui odottamaan myös imetyksen ajan Ilmarin herättyä. Voin omien kokemusteni perusteella lämpimästi suositella Silja Linen risteilyjä kaikille pienten lasten kanssa laivalle haluaville!

Vähän Einon kuoleman jälkeen vielä ajattelimme, että ehkä kävisimme risteilyllä taas sitten, kun Ilmari olisi suunnilleen saman ikäinen kuin Eino oli viimeisimmällä risteilyllämme. Mutta kyllä se ajatus nyt tuntuu aivan liian raskaalta. Eihän mikään kuitenkaan olisi kuten silloin. Koko se entinen elämä on mennyttä, kaikki ne helpot tavat tuntea iloa ja rentoutua. Ilmari tuntuu ainoalta kelvolliselta syyltä tehdä ylipäänsä mitään, ja Ilmarin kanssakin hauskojen ohjelmanumeroiden läpikäyminen on kuin tarpoisi vastatuuleen lumihangessa. On pinnisteltävä eteenpäin, mutta jokainen askel vaatii valtavasti voimia.

Viime aikoina olen tajunnut sen, sinänsä itsestään selvän, tosiasian, että en ole menettänyt ainoastaan Einoa. Tietyllä tavalla olen menettänyt myös Ilmarin taaperoajan. Minulle oli aiemmin oleellinen elämän perusperiaate, että jokaisesta hetkestä on otettava irti kaikki mahdollinen, nautittava niin paljon kuin voi. Tällä periaatteella sain pehmennettyä monet elämän hankaluudet, kuten vaikkapa Einon alkuvaikeudet ja Ilmarin syntymän jälkeisen mylläkän. Aika kultaa muistot aika hyvin, kun pitää oman mielen aina positiivisena. Einon kuoleman jälkeen en ole kuitenkaan pystynyt noudattamaan tätä periaatetta. Viimeisten kymmenen kuukauden muistot ovat kuin musta möykky, vaikka niiden kuuluisi olla ihania, pikkutaaperon kehityksen seuraamiseen liittyviä. Pelkästään Ilmarin kannalta ajatellen takanani on upea elämänvaihe, olen ollut pienen poikani kotiäitinä ja saanut keskittyä helppoon ja sujuvaan äitiyteen. Sisimmässäni en ole kuitenkaan ottanut vastaan sitä onnea, mikä minulle on ollut tarjolla, ja olen liian surullinen poteakseni edes huonoa omaatuntoa. Einon kuolema ei käänny hyväksi yltiömäisimmälläkään positiivisuusajattelulla.

Einon ensimmäisenkin kesän muistot tuntuvat olevan yllättävän lähellä. Koimme silloin paljon vastoinkäymisiä, mutta koska niistä selvittiin, muistoista tuli pian kauniita ja lämminhenkisiä. Yksi merkittävä juhlapäivä sinä kesänä oli ehdottomasti 7.7., jolloin Eino pääsi sairaalasta kotiin. Silloin minua kyllä kovasti jännitti, miten elämä kotona alkaisi sujua. Olimme kuusi viikkoa seuranneet Einon hoitoa sairaalassa lähes statisteina, hoitaja oli yleensä vaipanvaihdossakin mukana. Sitten yhtäkkiä olimme kotona vauvan ja epämääräisen ruisku- ja lääkepinon kanssa. Kuriositeettina mainittakoon, ettei mukana ollut yhden yhtä kirjallista hoito-ohjetta. Ensimmäisenä yönä taisimme nukkua noin puoli tuntia, vaikka Eino kyllä tuhisi sikeästi omassa sängyssään läpi yön, syöttöaikoja lukuun ottamatta, kuten kai hyvin koulutetut laitosvauvat yleensä tekevät. No, asiat tietysti lutviutuivat ja itsevarmuus löytyi. Opin pian nauttimaan siitä, että sain olla Einolle oikea äiti, enkä enää pelkkä nimellinen päähenkilö ilman aktiivista roolia. Olen iloinen siitä, että edes yritin imettää Einoa sairaalan estelevästä kannasta huolimatta. Jos saisin uuden mahdollisuuden, yrittäisin vielä enemmän. Niistä hetkistä jäi hyvät muistot.







"Baby you're all that I want
When you're lying
here in my arms
I'm finding it hard to believe
We're in heaven."

tiistai 27. toukokuuta 2008

Hyvää syntymäpäivää, Eino!

Einon syntymäpäivä on tänään. Se on tänä vuonna kaikista kolkoista juhlapäivistä raskain. Se on erilainen juhlapäivä kuin muut, sillä se on lakannut olemasta. Tämä päivä ei poikkea tavallisista arkipäivistä muuten kuin meidän mielessämme.

Kuolleen lapsen syntymäpäivään kiteytyy kaikki se vääryys, mitä lapsen kuolemaan liittyy. Sen sijaan, että järjestäisimme ja viettäisimme Einon erityisen juhlan, kenties vuoden kohokohdan, suremme päivää, jota ei tule enää koskaan. Voimme vain toivoa, että Eino viettää syntymäpäivää jossakin muualla. Ilmarin syntymäpäivä, joka tämän vuoden osalta on jo takanapäin, lienee paremmin verrattavissa muihin juhlapäiviin: se on päivä, jolloin edelleen juhlitaan, ja jolloin meidän vanhempien kohtalo on niellä surumme siitä, ettemme voi juhlia samalla tavoin Einon kanssa.

Tällä hetkellä on mahdotonta saada lohtua siitä, että ehdimme viettää Einon kanssa edes kolme syntymäpäivää. Tuntuu hyvältä kuitenkin muistaa, että ne kolme syntymäpäivää olivat juuri sellaisia kuin lasten syntymäpäivien kuuluukin olla. Yksivuotissyntymäpäivillään Eino kävi päiväunille juuri, kun vieraita alkoi tulla. Einon päivärytmi oli silloin vielä vähän ennalta-arvaamaton ja käsitti ainakin kahdet päiväunet. Vieraat saivat odotella pari tuntia, ennen kuin päivänsankari heräsi seuraamaan kynttilöiden puhaltamista, ja sitten vasta päästiin käsiksi kakkuun. Jos jostakin olen äitiydessäni ylpeä, niin siitä, että kotimme tapahtumat ovat aina tapahtuneet lasten ehdoilla. Lapset eivät ole näyttelyesineitä, joiden olisi joustettava sen mukaan, mitä aikuiset täydelliseltä päivältä odottavat. Äidiksi tuloni jälkeen en ole paljoakaan välittänyt siitä, mitä muut aikuiset minusta ajattelevat. Velvollisuudet lapsia kohtaan ovat aina tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä.

Kun Eino täytti kaksi vuotta, Ilmari oli vain 13 päivän ikäinen. Eino oli silloin hetkessä muuttunut isoksi pojaksi. Kun lähdin synnyttämään, Eino vielä konttasi eteiseen halaamaan ja vilkuttamaan, mutta kun neljän päivän kuluttua tulin kotiin, Eino jo käveli vastaan. Silloin tuntui, että olin ollut pitkään poissa kotoa. Turvakaukalossa köllivä Ilmari alkoi juuri kotiin tullessa parkua kuin syötävä, ja Eino säikähti ja alkoi itkeä myös. En ehtinyt lohduttamaan, kun minun piti tietysti napata vauva rinnalle. Isi ja mummi hoitivat Einon, ja vastaaviin tilanteisiin jouduttiin lähitulevaisuudessa usein. Synnytyksen jälkeinen aika oli kaiken kaikkiaan tyypillistä hormonimyllerrystä. Jatkuva huono omatunto Einon saaman vähäisen huomion takia esti minua kunnolla nauttimasta ensimmäisistä kuukausista, vaikka kaikki sujuikin ihan hyvin. Tuntuu väärältä nähdä mitään hyvää Einon kuoleman ajankohdassa, mutta en voi olla ajattelematta, että on sentään pieni helpotus, ettei Eino kuollut esimerkiksi tasan vuotta aikaisemmin. Silloin olisin varmasti uskonut, että Eino kuoli huonon hoidon, tai pikemminkin suoranaisen laiminlyönnin seurauksena. Mutta, mitä syntymäpäiviin tulee, ne järjestettiin isovanhempien avustuksella, ja juhla oli onnistunut ja hauska.

Viime vuonna vietettiin oikein kunnon lastenjuhla pihallamme, hieman kuraisesta kelistä huolimatta. Juhla oli Einon ja Ilmarin yhteinen. Lahjojen avaamisesta ja vieraiden yleisestä viihdyttämisestä vastasi pitkälti Eino. Eino yllätti minut puhaltamalla kakun kynttilät vaivatta sammuksiin. En ollut aiemmin nähnyt hänen puhaltavan kunnolla, vaikka esim. voikukkahattaroiden kanssa oli puhaltamista yritetty. Ajo-opetus syntymäpäivälahjaksi saadulla polkupyörällä pääsi vauhtiin, kun paikalla oli paljon avustajia. Niin kovin kesken nekin harjoitukset elokuussa jäivät. Leikkiastiasto oli mainio lahja, sillä Eino syötti pikkuveljelle monet annokset näkymätöntä taikaruokaa. Ilmari ei vuoden iässä ollut kovin kiinnostunut kiinteiden ruokien syömisestä, mutta isoveli sai aina Ilmarin sanomaan aa, oli lusikalla sitten oikeaa ruokaa tai ei. Lahjaksi tuli myös muun muassa Niilo poliisina –kirja, joka innosti Einon poliisileikkiin. Välillä oli vaihe, jolloin Eino ei halunnut itseään kutsuttavan Einoksi, vaan poliisiksi.

Einon syntymäpäivän juhlimisessa on aina ollut useimpien muiden lasten syntymäpäiviin verrattuna se erikoinen piirre, että silloin ei ole juhlittu iloisen päivän muistoa. Einon syntymä oli iloinen asia, tietysti, mutta se päivä, jolloin Eino syntyi, oli kammottava. Vatsassani yhdeksän kuukautta ollut vauva tempaistiin ulos nopealla leikkauksella ja vietiin pois näköpiiristäni. En saanut sen päivän aikana edes koskettaa häntä, enkä voinut tietää saisinko koskaan. Itsekästä tai ei, minulle ei jäänyt siitä päivästä kauniita muistoja. Se päivä oli siihenastisen elämäni hirvein, vaikka silloin tapahtunut asia oli siihenastisen elämäni onnellisin. Minä juhlin mielessäni jokaisena Einon syntymäpäivänä sitä, että hänen syntymäänsä liittyvät tapahtumat olivat mennyttä elämää. Juhlin sitä – myöhemmin niin kovin virheelliseksi osoittautunutta – kuvitelmaa, että emme joutuisi enää kokemaan yhtä synkkiä hetkiä. Nyt palaisin siihen neljän vuoden takaiseen päivään tietysti riemumielin. Pimeyden keskellä oli silloin niin kovin paljon toivoa.

Mutta nyt pahimmat pelot ja painajaiset ovat toteutuneet. Neljävuotissyntymäpäivää ei juhlita meidän maailmassamme. Minun mietteissäni Eino sitä kuitenkin viettää, samoin kuin tulevia syntymäpäiviäänkin. Hyvää syntymäpäivää, Eino! Olemme hengessä mukana.




Eino 2 vuotta, pottahar-joitteluja ennen syntymä-päiväjuhlan alkua

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Halpatyövoima ja halpa työvoima

Suomalainen hoiva-alan yritys Esperi houkuttelee hoitajia Filippiineiltä suomalaisia vanhuksia hoitamaan, kertoo Amiedun lehdistötiedote 11.9.2007. Yritys aikoo tarjota parin seuraavan vuoden aikana lisäkoulutusta ja työtä noin sadalle lähihoitajalle.

Suomessa on 100 000 nuorta vailla työ- tai opiskelupaikkaa. Vanhemmista ikäluokista työttömiä löytyy vielä monin verroin lisää. Miksi heitä ei kouluteta lähihoitajiksi? Selitys ei voi olla, että se olisi hirvittävän paljon kalliimpaa kuin ”valmiiden” hoitajien tuominen Filippiineiltä. Filippiiniläiset hoitajat tarvitsevat myös muuntokoulutusta, ja ennen kaikkea heille on opetettava suomen kieltä. Kukaan tuskin myöskään väittää, että työttömän suomalaisen elättäminen olisi valtiolle ilmaista.

Koska filippiiniläishoitajille maksetaan samaa palkkaa kuin suomalaisille hoitajille, he eivät ole halpatyövoimaa. Entäs kun Suomessa taas yleinen kustannustaso nousee ja ruoka ja asunnot kallistuvat? Ovatko filippiiniläishoitajat varmasti suomalaisten hoitajien rinnalla vaatimassa lähihoitajien palkkojen päivitystä? Miksi olisivat? Heidän näkökulmastaan suomalainen palkkataso on erinomainen. He käyvät Suomessa tienaamassa rahaa, ja matkustavat sitten yleensä takaisin kotimaahansa. Heidän ei tarvitse Suomessa asuessaan miettiä, riittääkö palkka perheasunnon ostamiseen Helsingistä, tai ylipäänsä perheen elättämiseen. Kyllä filippiiniläiset ovat pitkällä tähtäimellä halpaa työvoimaa.

”Hoitajien rekrytoinnista vastaava Opteam on avannut Filippiineille toimiston. Hoitajat perehdytetään ensin äidinkielellään paikallisiin oloihin. Heille kerrotaan suomalaisen työelämän pelisäännöistä, mm. työaikalainsäädännöstä, työehtosopimuksista, oleskeluluvista sekä työturvallisuudesta. Tulijoiden puolesta hoidetaan myös byrokratia kuten sosiaaliturvatunnukset ja asumisilmoitukset. Uusille työntekijöille järjestetään myös asunto kalustuksineen ja varusteluineen.”

Hieno homma. Entäs ne suomalaiset työttömät?

Välillä kuulee sanottavan, ettei ihmisiä voi pakottaa tekemään töitä, varsinkaan hoitotyötä. Perustelu on, että epämotivoituneet, työhön pakotetut työntekijät romuttaisivat koko alan maineen ja riskeeraisivat hoidettavien turvallisuuden ja mukavuuden. Olen varmaan tässä asiassa hirvittävän sinisilmäinen optimisti, mutta minulla on vahva usko suomalaiseen työmoraaliin. Uskon, että keskimäärin suomalaiset tekevät ainakin tyydyttävän hyvin sen työn, joka heidän osakseen on koitunut. En usko, että työttömien painostaminen (ennen kaikkea tukipolitiikkaa muuttamalla) kouluttautumiseen ja työn tekoon aiheuttaisi kappaleen alussa lueteltuja ongelmia. Uskon, että moni työtön tekisi töitä ihan mielellään. Työttömät kokevat, että opiskelu ja työn teko olisivat turhaa vaivannäköä, koska työttömyyskorvauksellakin pärjää. Ja turja vaivannäköhän olisi itsensä naurettavaksi tekemistä.

Kuka tahansa suomalainen työtön voi toki halutessaan kouluttautua lähihoitajaksi. Lähihoitajan ammatti ei kuitenkaan ole erityisen houkutteleva, eikä filippiiniläishoitajien saapuminen tee sitä houkuttelevammaksi (paitsi ehkä eksoottisen hehkeää työympäristöä arvostavien miesten silmissä?). Kuten jo kirjoitin, filippiiniläishoitajat ovat varmaankin aika tyytyväisiä työntekijöitä, jotka eivät ole kärkkäästi vaatimassa palkankorotuksia tai muita parannuksia työehtoihin. He heikentävät hoitajien ammattiliittoa. Suhtaudun varauksella siihen, että filippiiniläisten rekrytointi parantaisi hoitoalan mainetta yhtään enempää kuin suomalaisten työttömien painostaminen näihin tehtäviin.

Mainittakoon, että pidän filippiiniläisten hoitajien rantautumista Suomeen noin miljoona kertaa myönteisempänä ilmiönä kuin rikos- ja työttömyystilastoja paisuttavaa islamilaista maahanmuuttoa. En myöskään tippaakaan epäile sitä, etteivätkö filippiiniläiset olisi erinomaisia työssään – ehkä jopa keskimääräistä suomalaista hoitajaa parempia, muuntokoulutuksen jälkeen. Jos olisin vanhainkodin asiakas, olisin varmasti aivan mielelläni filippiiniläishoitajan käsissä. Se, että filippiiniläiset ovat tyytyväisiä työntekijöitä, ei vähennä heitä kohtaan tuntemaani arvostusta. Päinvastoin, ihailen ihmisiä, jotka tyytyvät vähään eivätkä vaadi huikeaa elistasoa. Mutta, kuten jo aiemmin kirjoitin, näen vaatimattomuuden ongelmana suomalaisten lähihoitajien ja heiksi aikovien kannalta. Kaiken kaikkiaan, mielestäni tätäkin maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa ollaan turhan yksipuolisia. Asia halutaan nähdä ihanan aurinkoisena polkuna kohti auvoista tulevaisuutta, eikä varjopuolia käsitellä. Kritiikin esittäminen on varmaankin taas sitä kuuluisaa rasismia.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Kuolleen lapsen äidin päivä?

Äitienpäivä on tänä vuonna aika ironinen juhlapäivä. Onnittelujen vastaanottaminen tulee tuntumaan todella kummalliselta, mutta toki reagoin kuten pitääkin, eli hymyilen ja kiitän. Eipä se tilanne onnittelijallekaan helppo ole.

Kaikista kokemistani äitienpäivistä hohdokkain lienee äitienpäivä vuonna 2006. Silloin syntyi Ilmari, ja mikä voisikaan olla kunniaakkaampi tapa viettää äitienpäivää, kuin synnyttää vauva. Pitkin päivää supisteli harvakseltaan, mutta vedimme joka tapauksessa läpi normaalin äitienpäiväohjelman vierailuineen. Illalla vielä kylvetimme Einon. Supistelut eivät tihentyneet, mutta kun Eino oli kylvetetty ja yöpuku päällä, iltakortisonilla terästettyä vellipulloa vaille valmis nukkumaan, sanoin miehelleni, että nyt voisi olla sopiva hetki soittaa taksi ja lähettää minut Naistenklinikalle. En halunnut miestäni mukaan synnytykseen, koska en halunnut synnytyssalissa olla huolissani siitä, muistaako hoitaja antaa Einolle lääkkeet oikeaan aikaan ja ymmärtääkö hän Einon sanattomia viestejä. Järjestely sopi miehelleni, joten lähdin taksilla matkaan. Uskoin olevani aivan etuajassa liikkeellä, taksikuskillekin sanoin, ettei kiirettä ole, äitienpäivävauvaa en ole menossa synnyttämään.

Pian sairaalaan saapumiseni jälkeen tapahtumat alkoivat kuitenkin edetä ripeästi, ja niin siinä kävi, että yhdeksän minuuttia ennen puolta yötä pirteä pikkuveli parkui pontevasti jalkopäässäni. Täydellinen päivä. Sinä yönä rakas esikoiseni nukkui turvallisesti kotona omassa sängyssään, ja kuopukseni pötkötti yhtä turvallisesti rinnallani. Kunpa sen päivän ja yön muisteleminen ei nyt saisi minua niin surulliseksi. Viime vuoden äitienpäivänä osasin vuorostani nauttia siitä, ettei minulla ollut synnytys- tai pikkuvauvavelvoitteita, vaan saatoin keskittyä järjestämään ohjelmaa leikki-ikäiseen makuun. Ulkoilimme paljon, ja tapasimme sukulaisia.

En voi olla jälleen kerran miettimättä, miltä tuntuisi, jos olisin menettänyt ainoan lapseni. Onnittelisiko silloin kukaan minua äitienpäivänä? Kokisin varmasti itse olevani edelleen äiti, mutta olisiko siinä kuitenkaan mitään onnittelemista? Tullaan ikuisuuskysymykseen siitä, onko parempi saada lapsi ja menettää hänet, kuin olla edes saamatta lasta. Kun seuraan joitakin tuttavapiirimme ikinuoria, jotka nauttivat perheettömyydestä, matkustelusta, kiinnostavasta työpaikasta ja biletyksestä, olen kai jonkin verran kateellinen. Niin helppoa ja huoletonta elämää. Jos jotakin asiaa ei osaa kaivata, on tietysti onnellista olla ilman. Mutta jos ajattelen tahattomasta lapsettomuudesta kärsivää pariskuntaa, jonka koko elämä pyörii koskaan toteutumattoman vauvahaaveen ympärillä, niin voin kuvitella, ettei se ole paljoa onnekkaampi vaihtoehto kuin rakkaan, jo tutuksi tulleen lapsen menetys.

Onnittelisinko itse kuolleen lapsen äitiä, jolla ei olisi enää lainkaan eläviä lapsia? En varmaankaan. Se tuntuisi hölmöltä ja epäkohteliaalta. Äitienpäivän tarkoitus on symboloida äitiyden onnellisia puolia. Sitä, miten äidit synnyttävät ja ylläpitävät elämää. Toisaalta äitienpäivää on juhlittu jo silloin, kun lapsikuolemat olivat arkipäivää. Silloin lapsen menetys oli hyväksyttävä osa äitiyttä. Vihtiläinen Helvi Spoof on menettänyt kolme kymmenestä lapsestaan. Spoof on syntynyt vuonna 1929, joten hänen menetyksensä sijoittuvat aikaan, jolloin lapsia ei enää kuollut joka perheessä. Tänä äitienpäivänä Spoof on yksi Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalilla palkittavista äideistä. Minusta tuntuisi varmaankin juuri nyt nurinkuriselta saada palkkio työstä kasvattajana, vaikka minulla sitten olisi useitakin eläviä lapsia. Aika antanee perspektiiviä tälle asialle. Toivon, että Helvi Spoof pystyy tuntemaan sitä onnea ja ylpeyttä, mitä äidin hänen tilanteessaan kuuluukin tuntea.








Eino ja isi 8.5.2006