perjantai 17. helmikuuta 2012

Pakkaspojan riehuessa

Vilja on pian saman ikäinen kuin Eino oli kuollessaan. Einon elämän viimeisten kuukausien muistot eivät ole olleet ihan yhtä lähellä kuin Ilmarin ollessa siinä iässä, varmaankin siksi, että vuodenaika on eri. Tai sitten siksi, että aikaa on jo kulunut enemmän. Mutta kyllä ne muistot siinä pyörivät, arjessa mukana. Kuten Ilmarinkin ollessa kolmevuotias, olen nauttinut siitä, että olen saanut nähdä Viljan oppivan samoja asioita, joita Eino opetteli viimeisinä kuukausinaan. Kaikissa kolmessa lapsessani on ollut joitain yhteisiä piirteitä ja joitain eroavaisuuksia.

Varastoamme on järkeistetty monien sellaisten asioiden osalta, joista luopuminen vielä muutama vuosi sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta. Myimme Viljalle lyhyeksi käyneen pinnasängyn, jossa Eino nukkui noin kymmenenkuisesta kuolemaansa asti – tosin ei kuolinyönään. Vilja nukkuu nyt jatkettavassa lastensängyssä, joka ostettiin Einolle vähän ennen Einon kuolemaa ja jossa Eino nukkui vain muutamat päiväunet. Päiväuniaikaan uusi sänky oli Einosta hauska, mutta iltaisin Eino nosteli tyynyn, peiton ja nallen päättäväisesti pinnasänkyyn ja odotteli vieressä, että joku nostaa myös hänet. Einon kuolemaa edeltävänä iltana olin päättänyt, että kun tulemme siltä mökkireissulta kotiin, puramme pinnasängyn ja opetamme Einon ”isojen lasten” sänkyyn. Ajattelin, että se on Einolle itselle mukavampi, jos hän vaikkapa herää juuri kun olen hoitamassa Ilmarin aamupesuja. Sittemmin Ilmari, joka ei lainkaan suostunut nukkumaan pinnasängyssä, nukkui jatkettavassa lastensängyssä lähes neljä vuotta, ennen kuin sänky siirtyi Viljalle.

Lahjoitin vaatekeräykseen sinänsä vielä yhtenä kappaleena olevan mutta melko ohueksi kuluneen talvihaalarin, jota Eino käytti viimeisen talvensa. Eino oli talvellakin innokas ulkoilija, vaikka ensimmäiset jäiset kelit aiheuttivatkin pientä epäröintiä. Nykyvinkkelistäni tuntuu uskomattomalta nyt muistella, miten vähän Eino kaksivuotistalvenaan sairasteli. Viljan kanssa elo- ja huhtikuun välisen ajan flunssa- ja korvatulehduskierre on ollut jatkuva ongelma ensimmäisestä syksystä alkaen, ja tuntuupa tuo olevan melko yleinen syndrooma perusterveilläkin lapsilla. Einolla oli kaksivuotistalvenaan tasan kaksi flunssaa, toinen marras- ja toinen maaliskuussa, eikä jälkimmäiseen liittynyt edes korvatulehdusta. Eli ilmeisesti haalari ainakin piti riittävän lämpimänä. Tuo haalari jäi Einon ainoaksi varsinaiseksi talviulkoiluhaalariksi, ja vielä Ilmarin käytön jälkeen haalarin poisheittäminen tuntui niin mahdottomalta ratkaisulta, että äitini ompeli siihen paikat muutamaan puhki kuluneeseen kohtaan. Nyt haalarin jäätyä Viljalle pieneksi osasin kuitenkin olla säilömättä sitä enää kellariimme.

En mielelläni tunnusta omaavani taikauskoisia taipumuksia, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei Viljan sairastuminen kovaan vatsatautiin äskettäin olisi ollut poikkeuksellisen epämiellyttävää. Näin Viljan voinnissa herkästi yhteyksiä Einon viimeiseen päivään. Lopulta Vilja kuitenkin toipui, kuten muutkin perheenjäsenet, ja kokonaisuudessaan en ole antanut kylmän ringin päästä pilaamaan talveamme. Viljakin on nyt ensimmäistä kertaa nauttinut mainitusta vuodenajasta, hän ei ole säikkynyt pakkasta eikä liukkautta, ja lumessa tarpominenkin jo onnistuu. Vilja on lasketellut rohkeasti pulkkamäessä ja opetellut hiihtämään. Hän on avustanut innolla pihallamme jököttävien lumiukkojen tekemisessä. Kuraisen alkutalven jälkeen ulkoilukelit ovat olleet täällä Vihdissäkin mitä parhaimmat. Lunta lienee nyt lähes yhtä paljon kuin kahtena edellisenä talvena, Einon hautakivikin on suurelta osin lumen peitossa. Tangon päässä roikkuvaa lyhtyä ei kylläkään ole vielä tarvinnut kaivaa esiin lumesta, kuten kävi kerran viime talvena – vai olisiko ollut sitä edellisenä. Lyhdyssä palava kynttilä pitää lyhdyn ympäristön sulana, mutta kerran viikossa viemämme iso öljykynttilä ei pala aivan koko viikkoa, vain neljä tai viisi päivää. Silloin lumipyry oli sattunut juuri niille päiville, jolloin lyhdyssä ei ollut enää tulta, ja onnistunut siten peittämään koko lyhdyn.

En varmaan ikinä pääse eroon taidosta hahmottaa joka hetki se, miten häilyvä on raja niiden tilanteiden välillä, että kaikki on hyvin tai että kaikki on romahtanut. Se tieto on olemassa joka aamu, varsinkin lasten sairastellessa. Tieto on mukana lasten ollessa ulkona mitä moninaisimpien vaarojen ympäröiminä. Ja hetkittäin se voi vyöryä mieleen aivan tavallisessa, hyvinkin turvallisessa olotilassa. En silti ole erityisen varovainen vanhempi. En kai loppujen lopuksi jaksaisi sellaista, se olisi perusluonteeni vastaista. Haluan luottaa lasteni arviointikykyyn ja taitoihin ja antaa heille mahdollisuuden onnistumisen tunteeseen. Tällä en tarkoita ihannoivani lasten hyvin pitkälle vietyä omatoimisuutta tai varhaista itsenäistymistä, päinvastoin näitä asioita hehkutetaan mielestäni etenkin teini-ikäisten kohdalla vähän liikaa. Yhdessä tekeminen on arvokas asia, ja lapsen on tärkeä tietää, että perhe pitää aina hänen puoliaan ja auttaa vaikeuksissa.

Ilmarin on – oletettavasti monien muiden lasten tavoin – usein vaikea lopettaa hauskoja puuhia. Äskettäin selitin hänelle, että emme tee hauskoja asioita vain siksi, että ne ovat tekemishetkellä hauskoja, vaan myös siksi, että näistä hetkistä jää mukavia muistoja. Hauskuuden päättymistä ei kannata surra. Mukavat muistot tuovat hyvän mielen siihen hetkeen asti, jolloin on uudestaan hauskaa.










Eino lumitöissä 30.1.2007