lauantai 24. lokakuuta 2009

Syysmietelmiä

Harkitsin ensimmäisen kerran elämässäni lähes tosissani kirjan kirjoittamista. Innoittajana toimi joku aika sitten katsomani dokumentti ihmisistä, jotka saavat epämiellyttäviä hermosto- ja sydänoireita sähkömagneettisesta säteilystä. Dokumentti herätti ainakin minun mielessäni paljon kysymyksiä, kuten, tuleeko ongelma mahdollisesti yleistymään tulevaisuudessa huomattavasti? Ovatko jo nyt jotkut ihmisten psykosomaattisina pidetyt oireet, kuten jatkuva päänsärky, saman sairauden lievempi esiaste? Onko sittenkään järkevää luopua kaikesta ei-sähköisestä viestinnästä ja tietojenkäsittelystä? Mielestäni tässä olisi kasassa aika hyvät ainekset kunnon futuristiseen scifijännäriin. Sivilisaatio luhistuisi, kun valtaosa ihmisistä lakkaisi sietämästä sähkölaitteita. Vakavasti ottaen, ehkä kannattaisi tutkia jo sairastuneita ihmisiä perusteellisesti, yrittää selvittää löytyisikö esimerkiksi hermoston välittäjäaineista joitakin yhdistäviä tekijöitä ja sitten laajentaa tutkimusta vielä oireettomiin ihmisiin, aluksi niihin, jotka esimerkiksi työnsä takia altistuvat erityisen paljon sähkömagneettiselle säteilylle. Ehkä ennusteiden laatimiseen ja hoito- ja ennaltaehkäisykeinojen tutkimiseen kannattaisi panostaa. Onhan varsin järkeenkäypää, että jokin sellainen, johon ihminen ei evoluution varrella ole joutunut sopeutumaan, aiheuttaa terveydellisiä haittoja.

Ei tule juurikaan sellaisia päiviä, jolloin jokin uutisotsikoissa ei muistuttaisi toisesta länsimaita uhkaavasta katastrofista. Kuulun siihen joko vähemmistöön tai enemmistöön, joka pelkää islamin tuhoavan suomalaisen kulttuurin. Eräs tuoreehko uutinen kertoo suomalaisvanhempien alkaneen siirtää lapsiaan pois kouluista, joissa on paljon maahanmuuttajalapsia. Tässä ei tietenkään sinänsä ole ihmettelemistä. Se, että kantaväestö vaihtaa maisemaa maahanmuuttajien osuuden noustessa riittävän suureksi, on kansainvälisesti katsoen monikulttuurisilla alueilla varsin normaali ilmiö. Uutisen otsikko, ”Turkulaiskoulujen eriarvoistumisessa asenneongelma”, kertoo ainakin toimittajan asenteesta. Uutinen keskittyy pitkälti moittimaan asenneongelmaisia suomalaisvanhempia, jotka eivät suostu ymmärtämään monikulttuurisuuden ihanuutta. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että vanhemmat ilman erityistä syytä siirtäisivät lapsiaan pois koulusta, jossa lapset viihtyvät ja saavat hyvää opetusta. Ylen teksti-tv:n vastaavassa uutisessa oli maininta siitä, että kouluvaihtojen pelätään vievän pohjan suomalaisten hyvältä kouluosaamiselta. Eli koska vanhemmat siirtävät lapsiaan kouluihin, joissa heillä on oppimisrauha, menee pohja suomalaisten osaamiselta? Hmm… Sähkömagneettisen säteilyn terveyshaittaongelmaa ei ratkaista leimaamalla oireilevat hulluiksi, eikä monikulttuurisuuden ongelmia ratkaista syyttämällä lapsistaan välittäviä suomalaisvanhempia.

Perhe-elämässämme syksy on ollut oikeastaan aika positiivinen yllätys. Viljan hoito on työlästä ja sitovaa kuten Einonkin hoito vastaavassa iässä oli, mutta olen osannut nauttia siitä, että minulla on nyt kotona isompikin lapsi. Se, että olen saanut tehdä Ilmarin kanssa monia sellaisia asioita, joita Einon kanssa vasta suunnittelin tekeväni, on tuottanut enemmän riemua kuin surua. Suru on edelleen voimakkaasti läsnä, se on kalvanut ja muuttanut minua, mutta se ei enää jatkuvasti aiheuta kokonaisvaltaista ahdistusta. Pystyn elämään elämisen arvoiselta tuntuvaa elämää niillä osilla, jotka minusta ovat jäljellä. Elämän sujuvuutta ovat edesauttaneet paljon kotona oleva mies sekä asuinpaikkakuntamme lukuisat Ilmarin ikäisille suunnatut kerhot ja muut harrastusmahdollisuudet. Sekä tietysti Ilmari, joka ajoittaisesta ei niin lievästäkään kotiuhmailusta huolimatta on kodin ulkopuolella pääsääntöisesti kuin enkeli – sanan hilpeässä merkityksessä. Olen toisaalta perusolemukseltani paljon surullisempi kuin ennen Einon kuolemaa, mutta toisaalta saan varsin arkipäiväisistä asioista enemmän iloa kuin olisin aiemmin uskonut olevan mahdollista. Niin imelältä kuin se kuulostaakin, jokainen aamu on minulle ihme. Niukkaunisenkin yön jälkeen tuntuu käsittämättömän hienolta kuulla Ilmarin iloisen äänen huudahtavan: ”Mä olen herännyt!” Muistan aivan liian hyvin, kuinka eri tavallakin aamu voi alkaa.





Eino ja ruska syksyllä 2006

lauantai 3. lokakuuta 2009

Perintötaakat

Muutama ilta sitten, pian kymmenenkuisen iltavirkun ikiliikkujamme sammumista odotellessani, katselin TV 2:lta dokumenttia Mennyt sukupolvi. En arvioi dokumenttia yleisellä tasolla, Yle-elementit löytyivät ja se siitä. Dokumentti innosti minua kuitenkin pohtimaan perheyritysten sukupolvenvaihdoksiin liittyvää dramatiikkaa ja yleisemmälläkin tasolla vanhempien lapsilleen sälyttämiä arvoperintöjä.

Kakkosen dokumentissa kahden pojan isä pyörittää kiertävää pelihallia. Dokumentista saadun vaikutelman perusteella isä on ahkera, hyvää tarkoittava ja käytännönläheinen ja rakastaa kovasti lapsiaan. Hän on kuitenkin myös kapeakatseinen ja menneeseen takertuva ja, valitettavasti, sortuu lasten painostamiseen. Painostus on hienovaraista, johdattelevaa. Isä toivoisi kovasti yrityksensä aikanaan siirtyvän pojilleen vaikka myöntää itsekin, että kiertäville pelihalleille ei enää pleikkariaikakaudella ole samanlaista kysyntää kuin ennen.

Kyseinen isä ei varmasti ole ainoa laatuaan. Reilu kymmenen vuotta sitten vietin kolme kuukautta Itävallassa työskennellen viinitilalla. Tila oli perheyritys. Vanhemmat olivat työmyyriä, älykkäitäkin ihmisiä, jotka tuottivat tilallaan erinomaisia viinejä pellolta pöytään. Myyntityönkin he hoitivat itse. Tila oli kaikin puolin upeasti hoidettu, pellot olivat hienossa kunnossa ja viininvalmistustilat ja viinikellarit siistejä, edustustilat näyttävät. Puitteiden puolesta tilalla oli ilo työskennellä. Ilmapiiri oli kuitenkin jossain määrin ahdistava. Perheessä oli 6- ja 10-vuotiaat pojat. Kun heidän tulevaisuudensuunnitelmansa ja haaveammattinsa tulivat puheeksi, tunnelma kiristyi. Kun kuusivuotias ilmoitti, ettei halua viinitilalliseksi, äiti kivahti, että roskakuskiksiko sitten haluat (Tosin hän itse heti perään myönsi, että roskakuskin työ ei ole hullumpaa. Ainakin hänen käsityksensä mukaan itävaltalaiset roskakuskit tienaavat hyvin ja työ on helppoa.). Vanhempi poika oli juuri valinnut koulussa linjan, joka valmistelee enemmän jatko-opintoihin kuin ammatilliseen koulutukseen, ja se ei vanhempia miellyttänyt. Huolena tietysti oli, malttaako poika jäädä jatkamaan tilaa, jos hänelle koulutuksensa puolesta aukeaa muitakin mahdollisuuksia saada hyvä toimeentulo.

Minusta on hienoa, jos perheyritys siirtyy vanhemmilta lapsille. Sukupolvenvaihdoksia, oli kyse sitten maatilasta tai muusta yrityksestä, tulisi mielestäni valtion toimesta helpottaa esimerkiksi myöntämällä näissä tilanteissa erityinen helpotus perintöveroon. Joskus voi kuitenkin olla yhtä hienoa, jos sukupolvenvaihdosta ei tapahdu, vaan lapset kouluttautuvat ja työllistyvät aivan toiselle alalle. Tämän pitäisi olla vanhemmillekin itsestään selvää silloin, kun tilan tai yrityksen jatkaminen edellyttäisi massiivisia, työläitä muutoksia uusi yhteiskuntarakenne tai muuttunut lainsäädäntö huomioon ottaen, ja etenkin, jos kyse kaiken kaikkiaan on häviävästä elinkeinomuodosta. Tarvitseeko näistä luopumisista tehdä surumielisiä? Eikö paljon tärkeämpää ole lasten elämä? Eikö kuolevaa yritystä voi muuttaa kauniiksi muistoiksi, siirtää lapsille valokuvia ja kertomuksia raskaan tulevaisuuden sijaan? Luopuminen ei ehkä suju täysin ilman tuskaa, mutta jos vanhempi käsittelee tämän tuskan itse ja säästää siltä lapsensa, hän antaa lapselleen hyvän perinnön.

Elämänarvojen perinnöksi antamiseen ei aina liity konkreettisesti perheyritystä. Vanhemmilla voi olla myös yrittämiseen liittymättömiä toiveita sen suhteen, mitä työtä lapsen tulisi tehdä tai millä tavoin ajatella. Nämä arvoperinnöt voivat aiheuttaa tarpeetonta välien kiristymistä siinä missä yrityksen jatkamiseen liittyvä painostuskin. Vanhemman velvollisuus on ohjata lasta järkeviin valintoihin, mutta raja yhteiskunnan tarpeet ja lapsen ominaisuudet huomioivan ohjauksen ja kapeakatseisen painostamisen välillä on hiuksenhieno. Kuten perheyrityksiin, kaikkeen muuhunkin pätee se, että ajat muuttuvat. Ideologioidenkin on pystyttävä muuttumaan tarvittaessa, realiteettien myötä. Ja lisäksi on tietysti hyväksyttävä se karu tosiasia, että joskus lapset kerta kaikkiaan haluavat ajatella eri tavoin kuin vanhempansa, ilman että olisivat yhtään lapsellisempia tai tyhmempiä. Heidän persoonallisuutensa voi olla erilainen. Ei vanhempi tunne omaa lastaankaan yhtä hyvin kuin tämä itse tuntee itsensä.

Minun mielestäni on hirvittävän surullista, jos vanhempi alkaa halveksia lastaan, koska tämä on hänen mielestään tehnyt vääriä valintoja. Onko se tosiaan sen arvoista? Vanhemmat ovat hakoteillä, jos he janoavat kuulla lapsensa sanovan: ”Olit oikeassa, minun olisi pitänyt toimia toisin.” Paljon tärkeämpää olisi, että vanhemmat sanoisivat lapsilleen: ”Olet oikeassa, olet toiminut hyvin.” En vielä tiedä, millaiset elämänarvot minun lapseni valitsevat. Tuskin voin ongelmitta hyväksyä sitä, jos he haluavat ajatella kovin eri tavoin kuin minä. Yritän kai puolustella omaa ajattelutapaani sillä, että se on avarakatseinen. Olen sitä mieltä, että jos lapseni toimivat missään määrin järkevästi, he saavat siunaukseni. Jään mielenkiinnolla odottamaan, tuleeko lapsillani ja minulla olemaan yhtenevä käsitys siitä, mikä on missään määrin järkevää. Aika näyttää, toivottavasti.