tiistai 20. syyskuuta 2011

Luonnon ihme

Pahimman syksyahdistukseni hellitettyä olen alkanut taas nauttia tästä vuodenajasta. Kuten olen aiemminkin kertonut, se ei ole minulle uutta, vaan pidin jo lapsena syksyä parhaana vuodenaikana. Syksyinen maisema on aina kiehtonut minua. Nykyisin näen syksyssä muutakin ylvästä. Syksyssä havainnollistuu elämän ja kuoleman kaunis yhteys.

Syksyn kauneus alkaa heti syyskuun alussa, jolloin puihin ilmestyy ensimmäisiä keltaisia ja punaisia lehtiä. Näiden ohella pihlajan-, ruusun- ja muiden marjojen eri sävyiset punaiset ja oranssit luovat upean kontrastin vielä vallitsevalle vihreälle, ja taivaan ollessa sininen luonto on värikkäämpi kuin kauneimpanakaan keskikesän hetkenä. Kun kesän suloinen lämpö ja lähestyvän talven kylmyys kietoutuvat yhteen, tuloksena on ihmeellisen raikas ja miellyttävä ilma. Syksyllä kesä ja talvi kohtaavat, leikittelevät ja hurjastelevatkin, mutta osaavat myös tehdä sovinnon ja muodostaa rauhallisen symbioosin. Yhdessä ne valmistelevat huikean näytöksen, ruskan. Kumpikaan ei siihen yksin pystyisi. Se on luonnon palkinto ihmisille, jotka eivät kesän päättyessä jätä pohjolaa vaan ovat valmiita kohtaamaan lumen ja jään.

Ainakin jokainen, jolla on lapsia, tietää, että myös vesilammikot ja kura ovat lähestulkoon parasta maailmassa. Suomalainen vaateteollisuus osaa huolehtia siitä, ettei sadekelin tarvitse merkitä likomärkiä vaatteita. Lause ”vesi on välttämätöntä elämälle” on itsestäänselvyydessään lähes kielellinen kömmähdys, mutta on tämä tosiasia silti hyvä muistaa. Älkäämme antako sateen ja tuulen lannistaa. Kostea maa tuoksuu täyteläiselle, ja syksyn sato tuo edullista vaihtelua ruokapöytään. Sumuinen maisema sävähdyttää, ja syysmyrskyissä luonto esittelee voimiaan.

Pimeys melkein unohtuu kevään ja kesän aikana. Syyskuussa on taas aika muistella, mitä se outo tietyllä hetkellä ulkoa kuuluva hurina on (ainakin meidän lähistömme katuvalot hurisevat hetken syttyessään) ja missä ovat kodin eri sähkövalot. Pimeydestä en oikein tosissani keksi hyvää sanottavaa. Se saa olon tuntumaan yksinäiseltä ja avuttomalta. Onneksi minulla on lapset, joiden mielestä pimeässä on jännittävää ja jotka odottavat innolla tähtien näkemistä ja sitä, että tulee pimeää jo ulkona ollessa. Ja myönnän toki itsekin, että vaikka uskon pimeyden pääsääntöisesti olevan epäterveellinen asiaintila, niin pimeydessä on myös tunnelmallinen elementtinsä.

Syksyyn kuuluvat lapsiperheissä yleensä jossain määrin uudet kuviot. Onnellisesti tänä syksynä muutokset ovat meidän perheessämme olleet yleisesti ottaen myönteisiä. Vilja on aloittanut päiväkerhon, johon Eino ei ehtinyt. Vilja on ollut ensimmäisestä kerrasta alkaen sujuvasti kerhoryhmän toiminnassa mukana, joten epäilemättä myös Eino seitsemän kuukautta vanhempana olisi pärjännyt hyvin.

Omiin loppukesän ja alkusyksyn harrastuksiini on kuulunut muun muassa sosiaaliseen mediaan tutustuminen. Ylivoimaisesti parhaiten olen perehtynyt Facebookiin. En kirjoittele Facebookiin päivittäin, mutta kerron kuitenkin etenkin Viljan kuulumisista enemmän kuin täällä blogissani. Otan mielelläni kaverikseni erityislapsi- ja lapsikuolemaperheiden vanhempia, eli minulle saa lähettää kaveripyyntöjä. Nimeni on puuduttavan yleinen, mutta löydyn helposti profiilikuvani avulla. Jos epäilet nimesi olevan minulle ennestään tuntematon, niin laita kaveripyynnön mukana viesti, jossa kerrot parilla sanalla, miksi haluat kaverikseni (Esim. jos kuulut jompaankumpaan yllä mainitsemistani viiteryhmistä). En ota kaverikseni minulle tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät kaveripyyntöä lähettäessään paljasta mitään itsestään. En myöskään harjoita itsesensuuria, mutta siihen lienevät blogiani lukevat jo tottuneet :).


Hyvää syksyn jatkoa!







18.9.2011