torstai 26. toukokuuta 2011

Seitsemän vuotta Einon syntymästä

Eino täyttäisi huomenna seitsemän vuotta. Seitsemän vuoden takaisia tunnelmia muistellessani mieleeni ei valitettavasti palaudu mitään kovin ihanaa. Yliaikakontrollissa oli jo havaittu sikiön selvä kasvunhidastuma, ja aavistelin pahaa. Mutta niitä painajaismaisia hetkiä, joita tulimme kohtaamaan, en synnytystä odottaessani osannut kuvitella.


Jos Eino vielä eläisi, päivittelisin varmaan syntymäpäivähulinoiden paljoutta ja korvista pursuavaa kakkujen leipomista, sillä Ilmarihan on myös toukokuussa syntynyt ja saanut tänä vuonna mummikummikekkereiden lisäksi ensimmäiset kaverisynttärinsä. Eino olisi ilmoitettu kouluun, ja koulun alkamista mietittäisiin varmasti kovasti. Lasten kasvattaminen ja heidän tulevaisuutensa pohtiminen tuntuu päivä päivältä ajankohtaisemmalta. Lapsen menettäminen kuolemalle ei ole ainoa isku, joka vanhempia voi kohdata. Pyrin kysymään säännöllisesti itseltäni, mitä odotan elossa olevien lasteni elämältä. Mitkä ovat tavoitteet, mitä voi pitää hyväksyttävänä saavutuksena? Jos vertaan itseäni vanhempana omiin vanhempiini, pidän omana etunani sitä, että en toivo lapsilleni aivan samanlaista elämää kuin itse olen elänyt. Uskoisin, että tästä lähtökohdasta lapseni eivät voi tuottaa minulle kovin helposti pettymystä. Sitä sen sijaan en tiedä, millaisen roolimallin pystyn lapsilleni antamaan. Liian täydellistä en ainakaan.


Viime viikonloppuna katselin haudalla pientä kaivinkonetta, jolla Eino joskus leikki. Muistin erityisesti erään kesäpäivän, jolloin Eino oli kaksivuotias ja Ilmari pieni vauva, ja olimme kävelyllä. Einon pihalelut olivat mukana vaunujen tavaratilassa, ja pysähdyimme varjoisaan paikkaan, jotta Eino voisi hetken leikkiä. Muistan, miten Eino lastasi havunneulasia kaivinkoneen kauhaan. Muistan vaatteetkin, jotka Einolla oli päällä. Tämä mielikuva lähes elävänä silmieni edessä siinä, missä olikin Einon hauta, ei jostain syystä – liekö aikaa kulunut jo sen verran – aiheuttanut musertavaa surua vaan lähinnä hämmennyksen siitä, miten arvaamatonta elämä todellakin on. Olemme tässä maailmankaikkeudessa ja elämiemme kohtaloissa kaikesta kyvykkyydestämme huolimatta niin kovin pieniä ja avuttomia. Elämä tekee loppujen lopuksi mitä se haluaa, emme me sitä hallitse, vaikka joskus saatamme kuvitellakin niin. Olemme elämän orjia, emme sen isäntiä. Orjalla saattaa mennä pitkään hyvin, jos hän osaa miellyttää isäntäänsä, mutta milloin tahansa isännän oikku saattaa johtaa piiskaamiseen tai kaulan katkaisuun. Elämänhallintaahan opetetaankin, eikä siinä mitään, tässä on hyvä tarkoitus. Mutta valheellista silti on kuvitella, että todella hallitsisimme jotakin. Tämänkin toivon muistavani vanhempana, ennen kuin syyllistän lapseni heidän epätäydellisen elämänsä takia.


Kaikista kokemistani vaikeuksista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, vanhemmuus tuntuu minusta tällä hetkellä oikein hyvältä. Liiankin hyvältä kai monen ulkopuolisen mielestä, sillä en haluaisi olla juurikaan erossa lapsistani. Voin kuvitella jossain vaiheessa haluavani tehdä työtä kodin ulkopuolella, sillä perhepäivähoitajan toimi ei välttämättä ole ihanteellinen siinä vaiheessa, kun omat lapset ovat kouluikäisiä ja kaipaisivat koulupäivän jälkeen rentoutumista. Mutta minun on vaikea kuvitella, että aidosti haluaisin lähteä vapaa-ajallani jonnekin ilman yhtäkään omaa lasta. Tällaisen myöntäminen tuntuu yhteiskunnassamme kielletyltä. Vaikka kuinka kehuttaisiin sitoutumista lapsiin, niin moitteita tulee siitä, että ”äiti ei huolehdi omasta jaksamisestaan”. En ymmärrä, miten jaksamistani parantaisi biletys tai se, että teen yksin samoja asioita, joita voin tehdä lasten kanssa. Mainittakoon, että joskus teen asioita yksin ja nautin siitä. Esimerkiksi Ilmarin joutuessa tottelemattomuusraivarikierteeseen kesken kauppaan lähdön nautin siitä, että jätän mieheni hoitamaan tilanteen ja suljen oven poikani punajuurenväristen kasvojen edestä. On hetkiä, jolloin lapset eivät ole ihania.


Myöhästynyt äitienpäiväonnittelu kaikille äideille!