lauantai 19. marraskuuta 2011
Lupa tappaa
Ihmisellä on mahdollisuus valita itselleen hoitomuodoksi lääkärin tekemä eutanasia vain muutamassa maassa (Wikipedian mukaan ainakin Ruotsissa, Alankomaissa ja Belgiassa). Suomessa on esiintynyt eutanasian puolestapuhujia, mutta eutanasia ei ole saanut lain hyväksyntää . Lain mukaan potilaan on saatava riittävää oireenmukaista perushoitoa ja hänen ihmisarvoaan kunnioittavaa huolenpitoa myös kuoleman lähestyessä, kun hänen sairautensa ennustetta ei enää voida käytettävissä olevilla hoidoilla parantaa. Toisaalta lääkäri ei saa tällaisessa tilanteessa päättää ihmisen fyysisiä ja henkisiä tuskia. Siispä sanoisin, että laki ihmisarvoisesta kohtelusta on pelkkää sanahelinää.
Yhdysvalloissa tohtori Kevorkianin kimppuun hyökkäsivät vanhoilliset, uskontoon nojaavat poliitikot. Suomen poliittista ilmapiiriä ei voi syyttää kristillisestä vanhoillisuudesta. Itse asiassa tässä ollaan jopa päinvastaisella tolalla, kuten erittäin liberaali ja julkisuudessa niukasti kritisoitu aborttilainsäädäntömme osoittaa. Kertauksen vuoksi, Suomessahan käytännössä kuka tahansa raskaana oleva saa halutessaan abortin. Eli toisin sanoen: Äiti saa halutessaan antaa lääkärin tappaa terveen sikiön, jolla olisi mahdollisuus onnelliseen elämään hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä (älkää kiemurrelko, tämä on totuus). Sen sijaan ihminen ei saa itse päättää kuolemastaan tilanteessa, jossa ihminen on parantumattomasti sairas, kärsii jatkuvasta kivusta eikä voi nauttia omasta elämästään, eikä hyödytä tai tule hyödyttämään yhteiskuntaa millään tavoin. Yhdysvalloissa esiintyvät konservatiiviset liikkeet vastustavat tyypillisesti hirveästi sekä aborttia että eutanasiaa. Tämä on minusta vastenmielistä, mutta tällainen toiminta on sentään loogista. Suomessa olet keskiaikainen puritaani, jos kehtaat kannattaa aborttilainsäädännön tiukentamista edes joiltain osin. Siis maassa, jossa ihmiselämää pidetään niin koskemattomana, ettei kuoleva vanhus saa antaa lääkärin nopeuttaa kärsimystensä loppumista. Tämä jos jokin on oksettavaa kaksinaismoralismia.
Eutanasia sallimisen kannattajia on Suomessakin epäilemättä paljon. Onko lainsäädäntömme nykytilanteessa kyse poliittisen tahdon puutteesta? Eutanasian salliminen ei toisi valtiolle lisämenoja – päinvastoin, vaikkakin mainittakoon se itsestään selvä seikka, ettei eutanasiaa laillistettaisi sen mahdollisia säästöjä tuovan vaikutuksen takia, vaan puhtaasti eettisistä syistä. Toivon, myös itsekkäin perustein, että asia saataisiin kuntoon. Nykylain vallitessa ajatus vanhenemisesta on hieman pelottava.
maanantai 31. lokakuuta 2011
Eläville ja kuolleille
Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa kerrotaan perheestä, jonka kahdesta lapsesta nuorempi kuolee viisivuotiaana räjähdysmäisessä autopalossa, joka oli saanut alkunsa autoon jääneestä sytyttimestä. Suremaan jäävät isä, äiti ja isoveli, jotka kaikki myös ovat olleet paikalla onnettomuuden tapahtuessa. Perheen elämää seurataan noin vuoden ajan pikkuveljen kuoleman jälkeen.
Elokuva on tavoittanut lapsikuolemaperheen tunnelman hämmästyttävän hyvin. Näyttelijät ovat vakuuttavia, etenkin Jaakko-isää näyttelevän Hannu-Pekka Björkmanin roolisuoritus on todella vaikuttava. Elokuvassa pureudutaan lapsen menetyksen ytimeen rehdin koruttomasti, asiaan kuulumatonta dramatiikkaa välttäen. Surun vaikutus parisuhteeseen ja perhedynamiikkaan tuodaan esille erityisen ansiokkaasti. Hollywoodmyytti, jossa tragedia yhdistää perheen ja yksioikoisesti vahvistaa perheen sisäisiä siteitä, puretaan. Elokuva on aito ja suorapuheinen. Eloon jääneen sisaruksen asemaa lapsikuolemaperheessä kuvataan tarkasti.
Minun ei ole vaikea löytää elokuvasta samaistumiskohteita. Tunnistan itseni isässä, joka kerta toisensa jälkeen soittaa poliisille kysyäkseen onnettomuustutkinnan edistymisestä. Niin minäkin tein Einon kuolinsyytutkinnan suhteen, saadakseni jonkin kaikenkattavan synninpäästön. Kuten Jaakko, minäkään en sitä lopulta saanut. Vasta itse tapahtuneen hyväksymällä olen voinut lievittää tuskaani. Itseään liekillä polttava isä ehkäpä karmii jotakuta, minä tuon kohtauksen nähdessäni aloin hihittää helpotuksesta. Tähän asti olin pitänyt itseäni täysin kieroutuneena, koska olen maannut pää peiton alla vastaavissa simulaatiotilanteissa. En tiedä, mikä siihen pakottaa. Yritänkö vakuutella itselleni, että ei tämä ole epämiellyttävää? Kyllähän se on. Vai onko kyse vain jonkinlaisesta hyvityksestä? Vanhemman itsensä kokema tuska ei vähennä tuskaa, jonka lapsi mahdollisesti on joutunut kokemaan, mutta ilmeisesti en ole ainoa vanhempi, joka tarvitsee tällaisia rituaaleja. Elokuvassa tuodaankin hyvin esille se, että kaikki, mitä sureva itse pitää tarpeellisena, on saatava käydä läpi.
Lapsikuolemaperheessä tyypillisesti eteen tulevia tilanteita esitellään useita. Vanhemman halu vaihtaa työpaikkaa tai muuttaa toiselle paikkakunnalle lienee klassikko. Monet joutunevat kokemaan esimerkiksi hajamielisyyttä, jäljelle jääneen lapsen menetyksen pelkoa ja läheisten vaikeutta ymmärtää tilannetta. Voin vain ihmetellä sitä, miten yhteen elokuvaan onkin saatu näin kompaktisti sijoitettua niin monia lapsen kuolemaan liittyviä tunteita ja ongelmia, ja vieläpä juuri niitä, joista puhuminen on kaikkein vaikeinta. Yksi selitys elokuvan onnistumiselle on luonnollisesti se, että elokuvan käsikirjoitus on tehty tiiviissä yhteistyössä lapsensa menettäneen perheen kanssa.
Uskoisin, että lapsikuolemaa käsittelevänä elokuvana Eläville ja kuolleille on ainutlaatuinen. Saa huomauttaa, jos olen väärässä :). Sitä en osaa sanoa, nauttiiko elokuvan katselemisesta, mikäli ei suoranaisesti hae vertaistukea ja välineitä surun käsittelyyn. Silloin elokuva voi tuntua hyvin synkältä ja ahdistavalta. Myöskään en tiedä, kuinka moni näkee elokuvan kohtauksissa mustaa huumoria. Itse nauroin useita kertoja. Voisin kuvitella, ettei ainakaan sellainen, joka itse ei ole menettänyt lasta, kovin herkästi salli itsensä ruveta hilpeäksi elokuvaa katsoessaan. Minuun synkkä huumori puree, ja näen sitä ehkä sielläkin, missä sitä ei ole tarkoitettu nähtävän. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö surisi aivan yhtä syvästi kuin kuka tahansa muukin, ja koska itse tiedän tämän, uskallan nauraa kotisohvallani, jos minusta siltä tuntuu.
Vaikea sanoa, olisinko saanut elokuvasta näin paljon irti, jos olisin katsonut sen heti Einon kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa suosittelen elokuvaa ainakin kaikille lapsen menetyksen kokeneille, riippumatta surun tuoreudesta.
Einon hauta 23.10.2011
tiistai 20. syyskuuta 2011
Luonnon ihme
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Neljä vuotta mukana, neljä vuotta poissa
Aika lievittää monia kipuja, mutta jotkut tuntuvat kestävän. Viime talvena vuoden 2004 tsunamikatastrofin vuosipäivän aikoihin lapsensa hyökyaaltoon menettänyt äiti suri sitä, että lapsen oli pitänyt kuolla hukkumalla. Tämä äiti uskoi hukkumiskuoleman olevan hirvein mahdollinen, niin painajaismaiselta tuntui äidistä ajatus tukehtumisen tunteesta ja turhasta hengen haukkomisesta vesimassojen alla. Huomasin ohjelmaa silmäillessäni olevani jollain tasolla kateellinen tälle äidille. Tämä oli itsellenikin sen verran pöyristyttävä havainto, että tulin miettineeksi syitä. Luulen, että aika monet vanhemmat kokevat, että juuri heidän tapansa menettää lapsi oli kaikkein pahin. Oma perusteluni hukkumiskuoleman kadehtimiselle on vain se, että silloin ainakin vanhemmat varmuudella tietävät, että lapsi on kuollut hyvin nopeasti ja melko tuskattomasti. Hukkumiskuoleman patofysiologia tunnetaan tarkasti. Tiedetään, että tajuttomuus seuraa nopeasti upoksiin joutuessa ja uhri saavuttaa miellyttävän, kivuttoman tilan. Minua jäytää epätietoisuus Einon kuolemaa edeltäneitä tapahtumia koskien. Kärsikö hän, ja kuinka pahasti ja pitkään?
Välittömästi Einon kuoleman jälkeen kadehdin myös niitä vanhempia, joiden lapsi oli kuollut syöpään tai muuhun enemmän tai vähemmän pitkään kestäneeseen sairauteen. Mielessäni takoi vain se, että olisin halunnut päästä hyvästelemään Einon. Tämän haaveen olen saanut nyttemmin hävitettyä täysin, se oli alusta asti itsekäs ja järjetön. Oman lapsen hyvästeleminen kuolemalle on niin hirveä asia, että on parempi, jos sitä ei tarvitse tehdä – vaikka sitten lapsesta joutuisi eroamaan ilman hyvästejä. Sitä paitsi lapsen kärsimyksien seuraaminen sivusta kuukausien, jopa vuosien, ajan on epäilemättä piina, jota sitä kokematon tuskin voi tai haluaa edes kuvitella. Ero äkkikuoleman ja sairauteen kuolemisen välillä on ennen kaikkea siinä, että äkkikuolemassa kaikki surutyö tehdään kuoleman jälkeen. Pahin kauhun tunne, tempaisu pois turvallisesta maailmasta, tulee lapsen sairastuessa vakavasti epäilemättä silloin, kun sairaus ja sen ennuste käyvät ilmi. Kun lapsi kuolee äkillisesti, tuntuu hetkellisesti, että mikä tahansa käänne olisi ollut vähemmän murskaava, vaikka sitten tieto lapsen kuolemaan johtavasta sairaudesta. Kuitenkin tämän kauhun kokeneena voin kuvitella, että sen käsittely silloin, kun pitäisi tukea ja rohkaista lasta, on varmasti vielä raskaampaa kuin silloin, kun voi rauhassa käpertyä itseensä.
Kesästä olen osannut nauttia täysin siemauksin. Aurinkoon, lintujen lauluun ja kevyessä kesätuulessa humiseviin koivuihin vielä joskus liittynyt surun taakka on poissa, ja tilalla pelkkää mielihyvää, jonka valo ja lämpö saavat aikaan. Muistan, miltä maisema näytti Einon kuolemaa seuraavana päivänä. Opin silloin uusia värejä. Niitä olivat musta taivaan sininen, musta ruohon ja lehtien vihreä, sekä omituinen musta kultainen, joka oli surullinen versio siitä kultaisesta hohteesta, joka aurinkoisena päivänä sävyttää kaikkea muuta. Nyt maisema näyttää taas siltä, miltä kesäisen maiseman kuuluukin näyttää. Viimeksi itkin – en kovin pitkä aika sitten – iloa siitä, että huomasin ajattelevani jotain Einon vauva-aikana tapahtunutta asiaa ja se tuntui hyvältä. Einon kuoleman jälkeen en pitkään aikaan uskonut, että Einon elämän muisteleminen voisi jonain päivänä tuntua minusta aidosti mukavalta.
Lepää rauhassa, Eino.
torstai 26. toukokuuta 2011
Seitsemän vuotta Einon syntymästä
Eino täyttäisi huomenna seitsemän vuotta. Seitsemän vuoden takaisia tunnelmia muistellessani mieleeni ei valitettavasti palaudu mitään kovin ihanaa. Yliaikakontrollissa oli jo havaittu sikiön selvä kasvunhidastuma, ja aavistelin pahaa. Mutta niitä painajaismaisia hetkiä, joita tulimme kohtaamaan, en synnytystä odottaessani osannut kuvitella.
Jos Eino vielä eläisi, päivittelisin varmaan syntymäpäivähulinoiden paljoutta ja korvista pursuavaa kakkujen leipomista, sillä Ilmarihan on myös toukokuussa syntynyt ja saanut tänä vuonna mummikummikekkereiden lisäksi ensimmäiset kaverisynttärinsä. Eino olisi ilmoitettu kouluun, ja koulun alkamista mietittäisiin varmasti kovasti. Lasten kasvattaminen ja heidän tulevaisuutensa pohtiminen tuntuu päivä päivältä ajankohtaisemmalta. Lapsen menettäminen kuolemalle ei ole ainoa isku, joka vanhempia voi kohdata. Pyrin kysymään säännöllisesti itseltäni, mitä odotan elossa olevien lasteni elämältä. Mitkä ovat tavoitteet, mitä voi pitää hyväksyttävänä saavutuksena? Jos vertaan itseäni vanhempana omiin vanhempiini, pidän omana etunani sitä, että en toivo lapsilleni aivan samanlaista elämää kuin itse olen elänyt. Uskoisin, että tästä lähtökohdasta lapseni eivät voi tuottaa minulle kovin helposti pettymystä. Sitä sen sijaan en tiedä, millaisen roolimallin pystyn lapsilleni antamaan. Liian täydellistä en ainakaan.
Viime viikonloppuna katselin haudalla pientä kaivinkonetta, jolla Eino joskus leikki. Muistin erityisesti erään kesäpäivän, jolloin Eino oli kaksivuotias ja Ilmari pieni vauva, ja olimme kävelyllä. Einon pihalelut olivat mukana vaunujen tavaratilassa, ja pysähdyimme varjoisaan paikkaan, jotta Eino voisi hetken leikkiä. Muistan, miten Eino lastasi havunneulasia kaivinkoneen kauhaan. Muistan vaatteetkin, jotka Einolla oli päällä. Tämä mielikuva lähes elävänä silmieni edessä siinä, missä olikin Einon hauta, ei jostain syystä – liekö aikaa kulunut jo sen verran – aiheuttanut musertavaa surua vaan lähinnä hämmennyksen siitä, miten arvaamatonta elämä todellakin on. Olemme tässä maailmankaikkeudessa ja elämiemme kohtaloissa kaikesta kyvykkyydestämme huolimatta niin kovin pieniä ja avuttomia. Elämä tekee loppujen lopuksi mitä se haluaa, emme me sitä hallitse, vaikka joskus saatamme kuvitellakin niin. Olemme elämän orjia, emme sen isäntiä. Orjalla saattaa mennä pitkään hyvin, jos hän osaa miellyttää isäntäänsä, mutta milloin tahansa isännän oikku saattaa johtaa piiskaamiseen tai kaulan katkaisuun. Elämänhallintaahan opetetaankin, eikä siinä mitään, tässä on hyvä tarkoitus. Mutta valheellista silti on kuvitella, että todella hallitsisimme jotakin. Tämänkin toivon muistavani vanhempana, ennen kuin syyllistän lapseni heidän epätäydellisen elämänsä takia.
Kaikista kokemistani vaikeuksista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, vanhemmuus tuntuu minusta tällä hetkellä oikein hyvältä. Liiankin hyvältä kai monen ulkopuolisen mielestä, sillä en haluaisi olla juurikaan erossa lapsistani. Voin kuvitella jossain vaiheessa haluavani tehdä työtä kodin ulkopuolella, sillä perhepäivähoitajan toimi ei välttämättä ole ihanteellinen siinä vaiheessa, kun omat lapset ovat kouluikäisiä ja kaipaisivat koulupäivän jälkeen rentoutumista. Mutta minun on vaikea kuvitella, että aidosti haluaisin lähteä vapaa-ajallani jonnekin ilman yhtäkään omaa lasta. Tällaisen myöntäminen tuntuu yhteiskunnassamme kielletyltä. Vaikka kuinka kehuttaisiin sitoutumista lapsiin, niin moitteita tulee siitä, että ”äiti ei huolehdi omasta jaksamisestaan”. En ymmärrä, miten jaksamistani parantaisi biletys tai se, että teen yksin samoja asioita, joita voin tehdä lasten kanssa. Mainittakoon, että joskus teen asioita yksin ja nautin siitä. Esimerkiksi Ilmarin joutuessa tottelemattomuusraivarikierteeseen kesken kauppaan lähdön nautin siitä, että jätän mieheni hoitamaan tilanteen ja suljen oven poikani punajuurenväristen kasvojen edestä. On hetkiä, jolloin lapset eivät ole ihania.
Myöhästynyt äitienpäiväonnittelu kaikille äideille!
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Kohti kevättä
Uusi lumiukko on tehty, kauden viimeisetkin hiihtokilpailut hiihdetty ja korvatulehduksia hoidettu. Katse on nyt kohti kevättä, mihin tiiviisti liittyvät tänä vuonna eduskuntavaalit.
Olen äänestänyt perussuomalaisia eduskuntavaaleissa jo kahdesti. On ollut mielenkiintoista seurata puolueen kannatuksen kasvua: yhtäkkiä en kuulukaan enää marginaaliseen ja hieman omituiseen vähemmistöön, vaan olen aikeissa äänestää puoluetta, jonka vaalien jälkeen ennustetaan kuuluvan suurimpiin. Nyt Timo Soinin saavutettua massojen suosion on suorastaan nostalgista muistella ensimmäistä kertaa, jolloin Soinista kuulin. Silloin eduskuntavaalit 2003 lähestyivät, ja täytin kirjaston tietokoneella muutaman vaalikoneen. Nimi Timo Soini esiintyi useamman listan kärkipäässä, ja otin enemmän selvää Soinista ja hänen ajamastaan politiikasta. En ollut ajatellut lainkaan, että äänestäisin perussuomalaisia, en ollut kovin kiinnostunut koko puolueesta tai uskonut sen ajavan tärkeinä pitämiäni asioita. Otettuani asioista selvää muutin kuitenkin mieleni ja päädyin äänestämään "sitä jotain Timo Soinia". Kuten hyvin tiedetään, Soini pääsi tuolloin eduskuntaan, osittain onnistuneen vaaliliiton avustuksella, ja perussuomalaisten nousu alkoi.
Viime eduskuntavaalien alla in ja cool oli haukkua perussuomalaisten ehdokkaita ja kannattajia rasisteiksi ja natseiksi. Maahanmuuttopolitiikka oli silloin vielä aihe, jota pyrittiin kaikin keinoin hyssyttelemään ja siinä aika hyvin onnistuttiinkin. Perussuomalaiset lisäsivät edustajapaikkojaan, mutta pysyivät pienenä puolueena, ja kannattajajoukkokin lienee vielä tässä vaiheessa ollut melko hajanainen, valtaa pitävien puolueiden tyyliin vaihtelevin tavoin kyllästyneiden ihmisten muodostama ryhmä. Kuitenkin melko pian, vuosien 2007 ja 2008 aikana, pato murtui ja perussuomalaisten kannatus lähti nopeaan nousuun. Vuoden 2008 kunnallisvaalit olivat suuri voitto paitsi puolueelle, myös ja ennen kaikkea maahanmuuttokriittisyydelle. Suhteellisesti melko suuri määrä maahanmuuttopolitiikkaan muutoksia ajavia, kansallismielisiä ehdokkaita valittiin. Maahanmuuttokriittisyys lakkasi olemasta vaiettu aihe.
Nyt perussuomalaisten kannatuksen hipoessa pariakymmentä prosenttia rasisti- ja natsikortteja heilutellaan enää harvoin. Toki vannoutunut suvaitsevaisto jaksaa aihetta edelleen vatvoa, mutta laajalti on myös ymmärretty se, että viidesosaa äänestäjistä ei voi nimittää rasisteiksi ilman asiallisia perusteita. Sen sijaan paniikki perussuomalaisten suosion johdosta on tietenkin yltynyt, ja perussuomalaisten linjan moittiminen tuntuu olevan etenkin sdp:n keskuudessa terapiamuoto. Nyt suosittu moitteiden aihe on väittää perussuomalaisen politiikan pahentavan Suomen velkaantumista. Muiden muassa Jutta Urpilainen on kommentoinut perussuomalaisten vaaliohjelmaa sanomalla, että Soinin tie on Kreikan tie. Perussuomalaisten ohjelma on siis demarien mukaan kallis ja ajaisi Suomen vararikkoon.
Olen vertaillut perussuomalaisten ja sdp:n vaaliohjelmia, enkä ole löytänyt yhtäkään kohtaa, jossa sdp toimisi säästeliäämmin kuin perussuomalaiset. Sosiaaliturva paranisi molemmissa ohjelmissa - sillä erolla, että sdp rajat ylittävän solidaarisuusperiaatteensa velvoittamana antaisi hyvän sosiaaliturvan kaikille muillekin kuin suomalaisille. Kumpikaan puolue ei tässä vaiheessa keventäisi ansioverotusta mutta kiristäisi korkeiden pääomatulojen verottamista. Ehkä Urpilainen ja kumppanit tarkoittavat kalliilla sitä, että perussuomalaiset eivät ajaisi alas Suomen maatalouselinkeinoa? Demarien leipä kasvanee kaupassa, sen verran vähän tuntuu kyseistä puoluetta maatalous kiinnostavan. Tai kentien sdp ylpeilee verotulojen kasvattamisella erilaisten energia- ja ympäristöverojen muodossa? Varmaan toisivatkin lisätuloja, jos oletetaan, että teollisuus säilyisi veronkorotusten jälkeen nykyisellään. Ongelma vain on, että kansainvälisesti katsoen kohtuuttomien verojen määrääminen ilmastonsuojelun nimissä johtaa vain siihen, että tuotanto siirretään maihin, jotka viis veisaavat ympäristönsuojelusta. Siinä sivussa Suomi menettää työpaikkoja sekä verotuloja ja köyhtyy. Perussuomalaisten vaaliohjelmasta löysin tavoitteen Suomen talouden parantamisesta pitkällä tähtäimellä. Ehkä sellainen on myös sdp:n vaaliohjelmassa, mutta kaiken kaikkiaan vaaliohjelman lukeminen kokonaisuudessaan internetissä osoittautui liian suureksi haasteeksi. Kenties tietokoneeni ilmaisi poliittisen kantansa?
Selvä se, vaalien alla kilpailu äänestäjien suosiosta on kovaa, ja houkuttelevin keino parantaa omaa asemaa on moittia muita. Keskinäinen arvostelu kuuluu ilman muuta asiaankin, ja sananvapauden henkeen sisältyy velvollisuus kestää epämukavatkin kommentit. Perustelemattomat jankkaukset hatusta vedetyistä aiheista vain ovat tympeää luettavaa. Mikäli medialta ajoittain unohtuvat hyvän maun rajat, toivottavasti äänestäjät säilyttävät kuitenkin ryhtinsä.
Käy äänestämässä, ja tee se heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä, jos silloin pystyt. Esimerkiksi oma tai lapsen sairastuminen on riittävän ikävää muutenkin, ei kannata tämän lisäksi joutua harmittelemaan sitä, että äänioikeus jäi käyttämättä. Mieti myös, ketä äänestät. Vaalikoneet ovat mainio keino kartoittaa ehdokkaiden näkemyksiä. Kommentit kannattaa lukea ainakin muutaman vaalikoneen antaman listan alkupääläisen osalta.
Omaa ehdokastani ei näissäkään vaaleissa tarvitse hakea kaukaa :)