tiistai 11. toukokuuta 2010

Nukkumisia ja heräämisiä

Jo viime kesän lopulla päiväunista luopunut Ilmari on talven ja kevään aikana oppinut tunnistamaan hyvin levon tarpeensa, ja poikkeuksellisen aikaisin herättyään Ilmari kömpii oma-aloitteisesti sängyllemme Viljan päiväuniaikaan ja käy nukkumaan. Sattuipa taas eräänä päivänä tällainen hetki, ja uni maistui herralle niin hyvin, että Vilja ehti herätä ensimmäisenä. Uteliaana pikkuneiti konttasi outoa näkyä katsomaan.

Nukkuva isoveli oli mitä ilmeisimmin pienin silmissä hyvin hullunkurinen näky. Vilja hihitteli ja koetteli pötköttäjää sormillaan. Ilmari nukkui sikeästi eikä herännyt tutkimukseen. Aikansa ihmeteltyään Vilja ryhtyi puuhailemaan muuta, mutta piti koko ajan silmällä veljeään, ja kun tämä alkoi hieman liikahdella ja äännellä, ampaisi pikkusisko paikalle riemusta hullaantuneena. Voi sitä kikatusta ja kiljahtelua. Hymy levisi korvasta korvaan, silmät olivat sikkuralla. Nukkuva isoveli oli ollut hauska, mutta herännyt oli selvästi vielä hauskempi.

Ilmari, joka tuolloin oli melko saman ikäinen kuin Vilja nyt, ei koskaan nähnyt Einoa kuolleena kovin läheltä. Itse asiassa Ilmari käytännöllisesti katsoen unohdettiin nyyhkyttämään toiseen huoneeseen meidän vanhempien yrittäessä turhaan herättää henkiin esikoistamme, ja kun lopulta hain surkean pikkumiehen luoksemme, hän keskittyi niin hylkäämiskokemuksensa purkamiseen, ettei tainnut juuri huomata, mitä huoneessa tapahtui. Kai hän olisi suhtautunut Einoon kuin nukkuvaan, varmaan olisi koetellut pikku käsillään ja ehkä hihitellytkin, maailman pahuudesta tietämätöntä ihanaa hihitystään.

Reilun kahden ja puolen vuoden aikana kuollut isoveli on muodostunut Ilmarille sen verran itsestäänselvyydeksi, ettei asia nyt kyselyiässäkään ole jatkuvasti tapetilla. Haudalla käyminen on mukava isin tai koko perheen kanssa tehty ”retki”, ja valokuvat vaaleatukkaisesta pojasta ovat kodin tavaroita siinä missä pöydät ja tuolitkin. Silloin tällöin Ilmari saattaa kysäistä, missä se Eino nyt on tai minkä värisiä enkelit ovat, aivan valkoisia vaiko kenties harmaanvalkoisia. Mutta sitten siirrytään taas luontevasti muihin aiheisiin. Tämä on saanut minut miettimään, kuinka paljon Einosta on reilua puhua Ilmarille. Kun kerron Ilmarille, mitä kaikkea hauskaa hän puuhaili isoveli Einon kanssa ollessaan vuoden ikäinen, seuraa poikkeuksetta harmistunut, jopa itkuinen toivomus siitä, että Eino tulisi taas meille leikkimään. Onko reilua herättää Ilmarissa surua, jota hän ei ole koskaan kunnolla joutunut kokemaan? Kun kerron veljesten ihanista yhteisistä ajoista, teenkö sen enemmän itseni vai Ilmarin vuoksi? Onko oikein kiusata Ilmaria sillä tiedolla, että hänellä olisi leikkikaverina upea isoveli, jos tämä ei olisi joutunut lähtemään enkelten kotiin jostain tuntemattomasta syystä jo pienenä?

Karujen kysymysten keskellä lohtua antaa se, että pikku Viljasta on Ilmarille jo paljon seuraa. Olemme saaneet vähän takaisin sitä, minkä menetimme. Erilaisena, mutta kuitenkin jo melko siedettävänä arkena.




Eino ja Ilmari koti-pihalla 10.5.2007