Muutoskammoa ja huonoa omaatuntoa

Viime viikolla, kirjaimellisesti eräänä hyvin kauniina aamuna, Vilja putosi sängyltä. Jep, tiedän. Sellaista sattuu, vauvoja putoilee tuon tuosta erilaisista syistä, eikä syli- tai sänkykorkeudelta putoaminen juuri koskaan aiheuta lapselle minkäänlaisia vaurioita. Enkä varmasti ole maailman ainoa äiti, jonka vauva on kierähtänyt alas parisängyn reunan yli. Mutta tuntuu se silti kamalalta.

Kiipeilevän taaperon putoamiset ovat anteeksiannettavia. Minkäs niille mahtaa, kun lapsi kiipeilee, niin putoileehan se myös. Näitä kolahduksia on meillä kuultu kymmeniä. Mutta että pieni, täysin vanhempien armoilla oleva vauva, joka ei itse valitse olinpaikkaansa. Ala-arvoinen suoritus. Minä, joka olen jo yhden lapsen menettänyt, en edelleenkään osaa huolehtia edes aivan perusasioista.

Ei ole aivan sattumaa, että sängyltä putosi juuri Vilja, jonka isoveli kuoli vajaa kaksi vuotta sitten. Syyt sille, miksi Viljaa pidettiin sängyllämme, ovat peräisin Einon vauva-ajoilta. Sekä Eino että Vilja ovat olleet hypotonisia, toisin sanoen heillä on ollut ikään nähden huono lihasjäntevyys. Leikki-iässä tätä ei Einosta enää äkkiseltään huomannut, vain selkeästi lihasvoimaa vaativissa puuhissa. Mutta alkuvaiheen kehitys on ongelmallisempaa. Monet sellaiset taidot, jotka terve vauva oppii kuin huomaamatta, aivan luonnostaan, ovat hypotonisella vauvalla pitkän ja (ainakin vanhempia) uuvuttavan odottelun tulos. On vaiheita, joita terveen vauvan kehityksessä ei ole lainkaan. Pään kannattelun opettelu oli minulle Einon elämän ajan raskain vaihe.

Terve vauva laitetaan lattialle ja se on siinä. Ei nosta päätään ensin, mutta pian nostaa, eikä lyö lattiaan, ainakaan kovasti. Myöhemmin tietysti, kun lapsi alkaa kontata ja nousta seisomaan, sattuu koviakin kopsahteluja, mutta ei vielä päänkannatteluharjoituksissa. Eino alkoi nostaa päätään hieman lattiasta viisikuisena. Mutta ei niin kuin parikuinen terve vauva, vaan niin kuin viisikuinen terve vauva, paitsi että Eino ei jaksanut pitää päätä ylhäällä kuin muutaman sekunnin. Hän nosti sen aivan ylös, käsien varassa, ja sitten pää retkahti täysin omalla painollaan alas, kops vaan. Seuraavat viisi kuukautta olivat alituista vahtimista ja pehmikkeiden asettelua. Pää nousi yhä korkeammalle, mutta tuli alas aina yhtä hallitsemattomasti, ja nopeasti. Kolauttelu oli jatkuvaa, ei yksittäisiä vahinkoja muutaman kerran päivässä. Kylään ei voinut mennä noin vaan, aina oli mietittävä, onko kyläpaikassa sopiva pehmeä alusta Einolle, ja jos ei ollut, oli otettava omat pehmusteet mukaan. Tajusin kunnolla vasta Ilmarin vauva-aikana, kuinka hirvittävän työlästä meillä oli Einon kanssa ollut. Ilmarin vauva-aikana monet arvoitukset ratkesivat, kuten se, miksi moni sanoo, että ”sellaista yli kolmekuista vauvaa on ihanan helppo hoitaa”.

Ei ollut helppoa meillä. Seitsemänkuisena Eino alkoi kääntyä selältä vatsalle, vaikkei osannut kannatella päätään vielä. Hän otti vauhtia, ja ympäri vaan, ja painovoiman mukana takaisin selälle, kopsista. Tuo ajanjakso lakkasi vaivaamasta minua Einon ollessa leikki-ikäinen, mutta alkoi taas kiusata Einon kuoleman jälkeen. Jokainen kopsahdus kuului mielessäni vielä aiempaa kovempana. Olisin toivonut, että jos meidän on kannettava muistoissamme Einon kuoleman taakkaa, niin hänen elämästään edes olisi jäänyt pelkästään kauniita ja leppoisia muistoja. Harmitti se, että Einon piti kokea niin monta kolausta, ja se, että perheemme arki oli niin hankalaa. Kun päänkannattelu- ja kääntyilyharjoitukset Viljalla alkoivat, hirvitti ajatellakin, että edessä olisi sama turhauttava tyynyjensiirtely- ja vahtaamisrupeama. Päätin, että ongelma on ratkaistava jollakin helpolla ja turvallisella tavalla.

Sängyllä pitäminen tuntuikin pitkään loistavalta valinnalta. Peitoista tehtiin muuri sängyn reunoille, ja niin Vilja saattoi turvallisesti harjoitella kämmennojaa ja kääntyilyä. Kunnes sitten sinä yhtenä aamuna unohdin laittaa peittomuurin kunnolla yhdelle reunalle, ja juuri siitä kohdasta Vilja kierähti alas, kun kävin kylpyhuoneessa.

Viljan olisi voinut siirtää kokonaan lattialle jo aikaisemmin. Olin vitkutellut muutosta. Einon kuoleman jälkeen minusta on tullut kaiken kaikkiaan muutoskammoinen. Kolmannen lapsen haluaminen oli siitä toki selkeä poikkeus, mutta itse asiassa sekin oikeastaan oli lähinnä halua palata vanhaan, ei niinkään muutoksen tarvetta. Kun arki alkaa jollakin tapaa sujua siedettävästi, en haluaisi muuttaa mitään. Haen turvallisuuden tunnetta tutuista tavoista. Olen negatiivinen, pelkään muutoksen olevan aina pahempaan suuntaan. Pelkään, etten hallitse uudenlaista elämää, ettei se tunnu hyvältä ja että sekoan. Siksi Ilmari nukkui vieressäni lähes kaksivuotiaaksi ja istuu edelleen syöttötuolissa syömässä, silloin kun syödään kotona. Pieniä asioita, mutta merkkejä siitä, että haluan asioiden olevan niin kuin ne ovat. Jos jotain ei ole pakko muuttaa, se pysyy kodissamme ennallaan.

Keksin mielessäni helposti monia syitä, miksi jotakin asiaa ei ole hyvä muuttaa, mutta ne ovat tekosyitä. Jo pelkkä säiden lämpeneminen keväällä ahdisti, olin tottunut talveen ja niin oli hyvä. Nyt kesä kyllä tuntuu hyvältä, eipä ollutkaan paha muutos se. Useimmiten käykin juuri niin. Kun muutos on tehty, se tuntuu hyvältä. Putoamisen jälkeen Vilja siirrettiin lattialle, huovan päälle. Hän pärjää siinä hyvin. En ollut tajunnutkaan, miten hyvin hän jo kannattelee päätään ja miten hallitusti kääntyilee. Ilmari on innoissaan, kun pikkusisko voi leikkiä hänen kanssaan leikkihuoneessa. Hyvä muutos siis, sääli, että Viljan piti pudota ennen kuin se tehtiin. Kaksi vuotta sitten suhtauduin muutoksiin aivan eri tavoin. Tunsin olevani energinen arjen haasteista selviäjä. Nyt olen hajamielinen koheltaja, joka muistaa tärkeitä asioita liian myöhään. Tuntuu, kuin itse olisin pudonnut jostakin ja saanut aivovamman. Tavallaan niin kai onkin tapahtunut.

Onnettomuus oli myös muistutus siitä, miten paljon hyvääkin elämässämme on. Selvisimme tällä kertaa hyvin vähällä siihen nähden, mitä olisi voinut käydä. Vilja ei ollut muutaman minuutin itkun jälkeen tapahtumasta millänsäkään, ei ollut tavallista unisempi, huonotuulisempi tai oksentelevaisempi, vaan täysin normaali, ihana, suloinen varpaitaan mutusteleva pikku Vilja. Ei tullut edes kuhmua päähän, kolahdustakaan ei kuulunut. Niin paljon hyvää onnea, tällä kertaa, tai sitten pieni enkeli kannattelemassa pikkusiskoa. Mikä ihmeellinen asia se onkaan, kun tragedian sijasta päivä voi jatkua aivan normaalilla tavalla, tulee ruoka-ajat, päiväunet ja lasten leikkihetket. Ilmari voi touhuta vauvan kanssa lattialla ja todeta, että nyt vauva ei enää putoa, sen sijaan, että koko perhe olisi joutunut kokemaan jotakin paljon, paljon ikävämpää. Arjen vastenmielistä helpottumista en kaipaa.

Yle ja mediamaksu

Tällä kertaa minut toi tietokoneen ääreen uusin keksintö Ylen rahoituksen hoitamiseksi, mediamaksu. Jotenkin se nyppii sen verran, että innostuin pohdiskelemaan Ylen toimintaa ja rahoitusvaihtoehtoja.

Lainaus Ylen kotisivuilta (koskien nykytilannetta, ei kaavailtua mediamaksua): ”YLEn toiminta rahoitetaan pääosin kansalaisten maksamalla tv-maksulla - ei mainostuloilla tai valtion budjetista. Tällaista rahoitusmuotoa on pidetty parhaana riippumattoman ohjelmatoiminnan takeena. ” Öö. En ymmärrä, miten valtion budjetti takaisi huonommin riippumattoman ohjelmatoiminnan. Mikä on periaatteellinen ero valtion budjetista osoitetun summan ja kansalaisilta kerätyn maksun välillä? Eivätkö ne ole aivan sama asia?

Pohditaanpa sitten sanaa riippumaton. Kuka määrittelee, mitä se tarkoittaa? Yle viljelee samaa sanaa muuallakin kotisivuillaan, myös muodossa ”poliittisesti riippumaton”. Ylen ohjelmatarjonnasta päättää eduskunnan valitsema ryhmä. Yle on siis suoraan eduskunnan alainen organisaatio. Tämä lienee demokratiaa kunnioittavaa, mutta riippumatonta se ei ole. Päinvastoin, Ylen ohjelmatarjonta on täysin riippuvaista kulloinkin harjoitetusta valtapolitiikasta. Yle on toki puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta se ei tarkoita samaa kuin poliittisesti riippumaton.

Äskeinen ei siis ollut varsinaisesti kritiikkiä Yleä kohtaan, ainoastaan sanavalinnan hämmästelyä. Mitä Yleen tulee, mielestäni valtiollisella ohjelmantarjoajalla on potentiaalia. Pidän myönteisenä sitä, että joulurauhan julistus ja vastaavat erityisiin juhlapäiviin liittyvät tapahtumat televisioidaan. En katso niin paljon dokumentteja, että voisin kunnolla arvioida ja vertailla niitä, mutta käsittääkseni Ylen esittämät dokumentit ovat pääsääntöisesti laadukkaita, ainakin surullisenkuuluisaan 4D-läähätykseen verrattuna. On miellyttävää, että on olemassa mainoksettomia lastenohjelmia ja koululaisille suunnattuja opetusohjelmia. Mitä aikuisille suunnattuihin ohjelmiin tulee, mielestäni mainoksettomuus ei ole itseisarvo. Mikäli osa Ylen ohjelmista saisi mainostajia, tätä tulolähdettä tulisi hyödyntää.

Toistaiseksi käytössä ollut tv-maksujärjestelmä on suoraan valtion rahoitukseen verrattuna sisältänyt sen huomionarvoisen seikan, että kansalaisilla on periaatteessa ollut mahdollisuus valita, maksavatko he maksua. Tosin hinta maksamattomuudesta on ollut nähdäkseni melko suuri: tällöin taloudessa ei ole saanut olla lainkaan televisiota missään käyttötarkoituksessa. Järjestelmä on ollut huono, ja olen iloinen siitä, että sen poistamista suunnitellaan. Mutta, jos päätetään, että Ylen kustannukset koituvat joka tapauksessa kaikkien maksettaviksi, niin miksei tarvittavaa summaa voi osoittaa suoraan valtion budjetista? Valtion varat kerätään pääasiallisesti erilaisilla veroilla. On tärkeä ja jatkuvasti työn alla oleva kysymys, miten verotus tulisi järjestää, esimerkiksi kuinka paljon verotetaan yksityisiä pääoman haltijoita ja kuinka paljon pienituloisia tai pelkästään sosiaalitukien varassa eläviä esimerkiksi ruoan verotuksen kautta. Näihin asioihin kantaa ottamatta, jos tiettyyn varallisuudenjakomalliin on päädytty, niin kai mediamaksu voisi liittyä siihen? Jos demokraattisin keinoin on päädytty progressiiviseen verotukseen perustuvaan hyvinvointiyhteiskuntaan, onko samansuuruisen, pakollisen menoerän määrääminen kaikille talouksille oikeudenmukaista?

Minun mielestäni ei. Sen sijaan se on minulle jälleen yksi syy lisää olla äänestämättä tämän hetkisiä valtapuolueita. Mikä olkoon loppukaneettina nyt eilisten, melko mukavasti päättyneiden vaalien tunnelmissa.

Kesän kynnyksellä

Kesän lähestyessä mieleeni tulvivat taas Einon viimeisen kesän muistot, joita en oikeastaan halua tai pysty vielä ajattelemaan kunnolla. Näiden muistojen lisäksi mielessäni on samankaltaisesta elämäntilanteesta johtuen ollut paljon myös se kesä, jolloin Ilmari oli pikkuvauva. Silloin elämä oli kaiken kaikkiaan aika kiireistä, kun hoidettavana oli kaksi pientä lasta emmekä olleet moiseen vielä tottuneet. Jotenkin aika on kuitenkin sen kesän osalta kullannut muistot.

Muistan esimerkiksi ne aurinkoiset, vielä siedettävän viileät aamupäivät ennen iltapäivän paahtavaa hellettä, jolloin kävin lasten kanssa kävelyllä tai puistossa, Ilmari nukkuen vaunuissa tai kantoliinassa. Imetys toi vapauden tunteen, jota en ollut aiemmin kokenut. Saatoin ottaa Ilmarin helposti mukaan minne vaan. Koska se kesä oli todella lämmin, vaipatkin saattoi vaihtaa ulkona jo pieneltä vauvalta. Eino oli muuttunut vauvasta leikki-ikäiseksi, joka osasi kävellä ja jolla oli selkeä päivärytmi. Hänen hoitonsa oli sitovampaa ja haastavampaa kuin täysin terveen kaksivuotiaan, mutta se ei rajoittanut meidän elämäämme. Elämämmehän oli joka tapauksessa uuden vauvankin takia perhekeskeistä ja rauhallista. Muistan yhden niistä päivistä, kun kävelin vaunuja työnnellen, ja Eino kipitteli vierellä. Einolla oli päällä paita, jossa oli teksti ”Just a perfect day”. Muistan ajatelleeni, että niinhän tämä on, tämän täydellisempää ei kai voisi olla. Kuinka oikeassa olinkaan. Joskus ulkoilimme illalla kuumimman hetken mentyä. Istuimme puun alla varjossa, ja kaivoimme hiekkaa maasta pienellä kaivinkoneella.

Sinä kesänä Eino ei ollut osastohoidossa, emmekä käyttäneet häntä kertaakaan päivystyksessä. Muutenkin päivystyskäynnit olivat huimasti vähentyneet vauva-ajoista. Olin iloinen ja ylpeä siitä, että pärjäsimme niin hyvin kotona. Ajattelin, että on hienoa, että Eino saa sairaudestaan huolimatta elää hyvin normaalia perhe-elämää, ja sairastaa nuhakuumeensa ja vatsatautinsa omassa vuoteessaan tuttujen ihmisten lähellä. Einon kuoleman jälkeen en ole voinut enää olla siitä iloinen, saati ylpeä. Emme me pärjänneet kotona. Eino kuoli, koska me kuvittelimme, että osaamme hoitaa häntä riittävän hyvin. Olisimme voineet viedä hänet sairaalaan, mutta emme tehneet sitä. En tiedä, tulemmeko toimimaan Viljan kanssa kovinkaan eri tavalla, ehkä emme. Nyt luottavainen tyytyväisyyden tunne on kuitenkin poissa. Kaiken ympärillä on kylmä rinki, ja sen kanssa meidän on elettävä. Tänäkin kauniina vuodenaikana.

Luin Ilmarille äskettäin Einon aikanaan kaksivuotissyntymäpäivälahjaksi saamaa runokirjaa. Seuraava Eino Leinon runo oli varmaankin mielestäni kaunis jo lukiessani sitä Einolle, mutta nyt se kosketti vielä syvemmältä.

Laulun lapsi

”Kaikki on kaunista minulle
tämän ilman kannen alla:
ilo, murhe, itku, nauru,
luonto, maailma, lokakin,
rauha suuren rakkauden,
vihurit vihan ja lemmen;
kaikell’ on kajastuksensa
Luojan suuresta suvesta,
ikuisesta auringosta
tähtitarhojen takana.”

Päivän uutinen

Tämän päivän merkittävin uutinen on ilman muuta Viljan ensimmäinen lehtiesiintyminen .

Haaveena normaali arki

Edellisessä kirjoituksessani kerroin infektioajan vaivalloisuuksista. Aiemmassa kirjoituksessani taas mainitsin siitä, että elämä on nykyisyydessä ja vain jokaisesta hetkestä nauttimisella on merkitystä. Näiden kahden aihepiirin pohjalta jatkan.

Kun perhettä piinaa pitkittynyt flunssa tai vatsatauti, on aika vaikea muistaa, että jokaisesta hetkestä on nautittava. Tai, jos sen muistaa, tuntuu vielä pahemmalta, koska yhtälö on mahdoton ja seuraa ahdistuminen. Viime aikoina olen haaveillut usein siitä, että eläisimme pian taas aivan normaalia arkea. Sellaista, jossa perhe ei olisi jatkuvasti hukkumaisillaan limaan, tai lasten oksennuksiin, ja jossa päivät olisi mahdollista suunnitella etukäteen ilman hyvin suurta todennäköisyyttä sille, että vähintään parille perheenjäsenelle yön aikana noussut korkea kuume muuttaa päiväjärjestyksen perusteellisesti.

Aivan normaalia lapsiperheen arkea emme ole eläneet koskaan. En minä, ei mieheni, eikä Ilmari. Siitä päivästä alkaen, jolloin ensimmäinen lapsemme syntyi, olemme aina olleet vähän erikoinen perhe. Toki on ollut pari jaksoa, jolloin elämämme on päällisin puolin ollut melko normaaliksi katsottavaa, mutta tällöinkin taustalla on ollut niin suuria, koko perhettä koskettaneita traumaattisia tapahtumia, että tietynlaiselta irrallisuuden tunteelta emme me vanhemmat ole voineet välttyä. En osaa edes kuvitella, millaista elämämme olisi, jos niin sanotusti kaikki olisi mennyt aina hyvin.

Olisinko onnellisempi? Tavallaan kai, mutta loppujen lopuksi ei sekään ole varmaa. Ihminen osaa tehdä ongelmia ihan kuinka tyhjästä tahansa. Itse asiassa nykymaailmassa on havaittavissa juuri tämä. Hyvinvointivaltioissa ihmisillä on korkea elintaso, ei huolta ruoan riittävyydestä eikä kovin suurta todennäköisyyttä kohdata esimerkiksi ennenaikaista kuolemaa, mutta kuitenkin mielenterveysongelmat ovat hyvin yleisiä. Lapsen menetys saattaa olla monelle ainoa masennuksen laukaissut tekijä, mutta toisaalta masennuslääkityksen käyttäjistä suurin osa ei varmastikaan ole menettänyt lasta. Suhteellisuudessaan elämä on täysin hullua. Lapsen menetyksen jälkeen tuntuvat useimmat muut ongelmat mitättömiltä, mutta silti nämä ovat monille todellisia ongelmia, jotka ovat vieneet elämältä pohjan. Ei ongelmien vakavuutta voi arvioida yleisellä tasolla, ongelman vakavuuden määrittelee vain ja ainoastaan yksilön suhtautuminen siihen. Onnellisuus, tai onnettomuus, ei ole mahdotonta koskaan, eikä myöskään itsestään selvää.

Olen aiemminkin kirjoittanut ulkopuolisuuden tunteesta. Siihen liittyy suuri osa lapsen menetyksen tai vakavan sairauden aiheuttamasta epämukavuuden tunteesta pitkällä tähtäimellä, mutta toisaalta tämäkin tunne on varmasti mahdollista kokea missä elämäntilanteessa tahansa. Itse kaipaan normaaleja keskusteluja ihmisten kanssa. Kaipaan sitä, että saisin joskus vain viedä roskat ilman, että joudun lapseni sairautta tai kuolinsyytä koskevan kysymyshyökkäyksen kohteeksi. Ja nyt en tarkoita, etteikö näistä asioista saisi puhua, ja udellakin saa. Mutta jotkut ihmiset osaavat olla aika röyhkeitä ja ikäviä. Monet lapsen menettäneet ovat kokeneet, etteivät ole saaneet puhua kuolleesta lapsestaan, koska ympäristö kokee sen kiusalliseksi. Itse en varsinaisesti ole kokenut näin, vaan jos sellaista joskus onkin tapahtunut , niin kyse on ymmärtääkseni ollut lähinnä halusta suojella meitä vanhempia vaikealta puheenaiheelta. Sen sijaan olen hämmentävän usein törmännyt siihen, että muiden on todellakin vaikea ymmärtää, kuinka paljon Einon kuolema edelleen painaa mieltäni. Ja toisaalta, että kuitenkaan en halua surra intensiivisesti, vaan olla onnellinen omassa mittakaavassani.

Normaali elämä on tavoittelemisen arvoinen asia, ja normaalia voi olla sekin, minkä itse kokee normaaliksi. Meidän normaalimme ei ole samaa kuin useimpien muiden normaali, mutta minut juuri se meidän normaalimme tekee tyytyväiseksi. Olen huomannut ulkopuolisten joskus ihmettelevän, miksi harmistun tavallisista lastentaudeista, koska ”meillä on suurempiakin murheita”. Mutta asian ydin on siinä, että niiden suurempien, pysyvien murheiden kanssa meidän on elettävä. Siksi onnemmekin rakentuu niiden murheiden ympärille. Flunssaton ja vatsatauditon normaali kelpaa minulle toistaiseksi. Haaveilen siitä, että joskus eläisimme vielä hieman normaalimmin. Niin, että ehtisin ulkoilla ja touhuta lasten kanssa enemmän, ja käydä Einon haudalla. Ja ennen kaikkea, että sekä Ilmari että Vilja saisivat olla osa tätä uuttakin normaalia. Ei sen kummempaa. Tähdet ja kuu pysyköön paikoillaan.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille lukijoille!

Muistojen sekamelska

Mieleni on tehnyt kirjoittaa paljon, paljon enemmän kuin olen saanut aikaiseksi. Tietokoneen ääressä istuminen ei vain tunnu ajankohtaiselta, ja lähinnä pyörittelenkin mielessäni tekstejä saamatta niitä koskaan dokumentoitua.

Einon kuollessa menetin kolmevuotiaan. Muistin Einon kolmevuotiaana ja olen tähän asti ikävöinyt kolmevuotiasta. Minulla ei ennen Viljan syntymää ollut juurikaan tarvetta muistella Einon vauva-aikaa, ainakaan kovin yksityiskohtaisesti. Toisaalta minulla ei toistaiseksi ole ollut tarvetta tai halua ajatella, millainen Eino olisi nyt, jos eläisi meidän maailmassamme.

Viljan synnyttyä olen käynyt vaihe vaiheelta läpi Einon vauva-ajan muistoja, eikä se ole tuntunut kovinkaan ahdistavalta. Eino pääsi onnellisesti eteenpäin vauva-ajastaan, joten nämä muistot ovat kai siksi säilyttäneet turvallisuutensa. Olen surrut joitakin asioita, kuten sitä, ettei Eino vastasyntyneenä saanut edes hetkeä levähtää vierelläni, totutella uuteen maailmaan turvallisessa paikassa. Olen iloinen siitä, että Viljan kanssa minulla oli tuo hetki, tuo ruusunpunainen toivoa ja onnea täynnä oleva tuokio, jolloin kuvittelin suurimman ongelmani tulevien kuukausien aikana olevan, että mieheni ärsyyntyy, koska en halua laittaa vauvaa omaan sänkyynsä nukkumaan. Olen lohduttautunut sillä, että Einokin ehti sentään myöhemmin olla sylissäni monet kerrat. Olen iloinnut siitä, etten koskaan arkaillut rakastaa Einoa, vaikka hän olikin sairas. Einon ei tarvinnut kuolla tietämättä, miltä tuntuu olla rakastettu, eikä Ilmarin tai Viljankaan tarvitse. Tuntuu hyvältä huomata, että pystyn kuin pystynkin hallitsemaan joitakin asioita.

Talven aikana perhettämme vaivanneet moninaiset infektiot ovat muistuttaneet Einon kahdesta ensimmäisestä talvesta. Viimeisenä talvenaan Eino ei sairastellut juuri lainkaan, olimme koko perhe silloin todella terveitä. Lastenklinikan päivystyspoliklinikka ja infektio-osasto olivat joka tapauksessa ehtineet tulla niin tutuiksi, että tänä talvena niille palattuani minusta on tuntunut siltä, kuin Einon sairastelujaksoista olisi kulunut vain hetki. Koska Eino on virallisesti lakannut olemasta, eivät Viljan papereihin tutustuneetkaan hoitajat tai lääkärit yleensä ole olleet tietoisia esikoisestamme. Olen törmännyt omasta näkökulmastani lähes irvaileviin kysymyksiin, kuten tiedänkö, missä on päivystyspoliklinikan wc, tai olenko koskaan nähnyt, kun lapselle laitetaan suonikanyyli. Yhä uudelleen ja uudelleen olen saanut selittää, että ei, Vilja ei ole toinen lapsemme, vaikka puhunkin isommista sisaruksista yksikössä silloin, kun kyse on lastenhoidon järjestymisestä kotona tai siitä, onko muilla perheenjäsenillä ollut oireita. Minun ei tarvitsisi korjata joka kerta. Mutta minua vain kerta kaikkiaan häiritsee liikaa, en voi antaa yhdenkään keskustelukumppanini puhua Viljasta toisena lapsenamme tai Ilmarista esikoisenamme. En minä ehdoin tahdoin halua saattaa ihmisiä kiusallisiin tilanteisiin, en varsinkaan hoitotyön tekijöitä kesken kiireisen päivystysrupeaman. En vain osaa toimia muullakaan tavoin.

Siinä missä Einon vauva-ajan muistot ovat tuntuneet olevan lähellä, myös Einon viimeiset ajat ovat olleet mielessäni hyvin voimakkaasti. Tämä johtuu tietysti siitä, että Ilmari alkaa nyt lähestyä sitä ikää, jossa Eino kuoli. Se on muuttanut suhtautumistani Ilmariin, ja ehkä jollain tapaa mielessäni sinetöinyt Einon kohtaloa. Ilmari ei enää tunnu pikkuveljeltä. Muistan Einon kolmevuotiaana, eikä Ilmari voi olla pikkuveli, jos hän on samanikäinen. Eino on aina esikoisemme, mutta Ilmarin isoveli hän on enää muistoissani, enkä enää odota, että Ilmari varsinaisesti tulisi pitämään Einoa isoveljenään. Toivon, että saan joskus kertoa hänelle Einosta, niin että hän kunnolla ymmärtää, ja toivon, että hän tulee arvostamaan ja vaalimaan Einon muistoa. Toivon, että hän kuuntelee mielellään, kun kerron, mitä hän ja Eino yhdessä puuhailivat. Oikeasti hän ei kuitenkaan muista eikä tule muistamaan mitään. Ilmari kasvaa perheessämme esikoisen asemassa, ja tarvitsee oikeanlaista tukea nimenomaan tähän rooliin.

Einon viimeisten aikojen muistot eivät ole turvallisia. Kun näen Ilmarin leikkivän samoja leikkejä, jotka Einolta jäivät kesken, vihlaisu tuntuu kovaa ja syvällä. En ole antanut anteeksi, en itselleni enkä elämälle. En, vaikka elämässäni on valtavan paljon hyvääkin.

Loppuun vielä Viljan aina yhtä hyväntuuliset terveiset.

Talviaamun prinsessa 22.2.2009

Maailman kaunein vauva

Olen nyt jo kolmatta kertaa elämässäni maailman kauneimman vauvan äiti. Myös kolmatta kertaa elämässäni olen ihmetellyt sitä, miten punakka, puhiseva pötkö voi näyttää niin kauniilta silloin, kun kyse on omasta lapsesta. En tiedä, kokevatko isät tätä asiaa ihan samalla tavoin, mutta ainakin uskoisin, että jokainen äiti tietää, mitä tarkoitan. Nuorimmaisemme on saanut nimekseen Vilja Suometar Pasintytär ja hän voi hyvin.

Olen ollut viime aikoina varsin kiireinen. Monen palasen on loksahdettava paikalleen, jotta nykyisessä elämänrytmissäni pystyisin istumaan tietokoneella kauemmin kuin viisi minuuttia kerrallaan… Olemme joka tapauksessa koko perhe hyvin onnellisia uuden perheenjäsenemme johdosta. Meille on syntynyt vauva, joka elää ja voi hyvin. Tiedän liian hyvin, miten paljon huonommin asiat voisivat olla. Ehkäpä muun muassa siksi iloani ei pilaa se, että Viljalla todettiin pian syntymän jälkeen samankaltainen aivolisäkkeen vajaatoiminta kuin Einolla oli. Kyseinen sairaus sinänsähän ei ole kuolemantuomio, Einon kuolemaa ei pystytty yhdistämään hänen sairauteensa.

Viljan syntymä on kuitenkin muistuttanut siitä, mitä kauheuksia Einonkin vauva-aikaan kuului. Aivolisäkkeen vajaatoiminta on vanhemmille varsin helppohoitoinen sairaus lapsen ollessa leikki-ikäinen, mutta vastasyntyneisyyskaudella se on ainakin Einolle ja Viljalle merkinnyt useiden viikkojen vaivalloista sairaalahoitoa. Tällä kertaa vastasyntyneestä eroon joutuminen tuntui minusta vielä pahemmalta kuin Einon syntyessä. Erona oli se, että tiesin nyt, mitä menetin – Einon syntyessä minulla ei ollut vielä mitään käsitystä vanhemmuudesta, enkä osannut kaivata mitään siihen liittyvää yhtä paljon kuin nyt. Asiaan vaikutti myös se, että Vilja ehti olla vierihoidossa luonani kymmenisen tuntia, ennen kuin ensimmäinen verensokerin lasku tapahtui ja sairaala-aika koitti. Ehdin jo pitää häntä omanani, ja siinä missä Einon jättäminen toisten käsiin tuntui vaikealta, se tuntui nyt lähes mahdottomalta. Vietinkin sairaalassa aikani varsin tiiviisti, mistä seurasi kuitenkin toinen, myöskin Einon vauva-aikana puuttunut ongelma, eli aloin ikävöidä Ilmaria hirvittävästi. Pahimman synnytyksen jälkeisen hormonikurimuksen aikana koin sairaalassa ollessani hylänneeni Ilmarin ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä pilanneeni hänen elämänsä, ja toisaalta kotona ollessani tunsin samoin vauvan suhteen.

Vanhemmat vihaavat varmasti aina tilanteita, joissa lapselle joudutaan tekemään kivuliaita tutkimuksia ja hoitotoimenpiteitä. Jotenkin nämä tilanteet tuntuvat minusta erityisen pahoilta silloin, kun lapsi on vielä pieni vauva, jolla ei ole minkäänlaista kykyä ymmärtää, että kyseiset teot ovat hänen parhaakseen. Vastasyntyneestä ei myöskään koskaan tiedä, millainen olo hänellä milloinkin on, itkemättömyyskään kun ei aina ole hyvä merkki. Pieni vauva kaipaisi ennen kaikkea sylissä pitämistä, ja se, että tämä on mahdotonta, aiheuttaa jo sinänsä äidissä turhauttavaa raivoa. Vastasyntyneen välitön hyvinvointi tuntuu ensiarvoisen tärkeältä. Jotkut lääkärit näyttivät pitävän omituisena sitä, että murehdin pissanäytepussin jättämää ihottumaa, kun lapsellani oli todettu sairaus, joka vaatisi elinikäisen lääkityksen. Jotkut lääkärit taas vaikuttivat helpottuneilta, kun minut sai tyytyväiseksi antamalla vauvalle Panadolia.

Emme tienneet, että Einon sairaus on perinnöllinen. Päinvastoin, yleisesti ottaen lääkärit olivat sitä mieltä, että hyvin suurella todennäköisyydellä sairaus ei ole perinnöllinen vaan jonkin odotusajan häiriön aiheuttama. Nyt tuntuu miltei huvittavalta se, miten syytin itseäni Einon sairaudesta. En olisikaan voinut estää sitä, vaikka kuinka olisin syönyt enemmän vitamiineja tai elänyt muuten terveellisemmin. Einon sairaus oli väistämätön hedelmöityshetkestä alkaen. Sairaus on harvinainen, vastaavaa ei tunneta Suomessa meidän perheemme lisäksi. Emme ole onnekkain mahdollinen perhe, mutta emme myöskään epäonnekkain. Viljan sairaala-aikana ymmärsin, miten armollinen Einon kuolintapa olikaan. Hän ei joutunut viimeisinä kuukausinaan makaamaan sairaalassa ja kärsimään kivuista, vaan sai viimeiseen päiväänsä asti elää normaalia pikkupojan elämää. Vaikka Einon sairaus olisikin ollut hänen kuolinsyynsä, kyseistä sairautta ei silti minun mielestäni voi pitää pahimpana mahdollisena.

Sitä, miltä arkielämämme minusta nyt tuntuu, kuvaa parhaiten sana epätodellinen. Paluu kaksilapsiseksi perheeksi olisi tuntunut muutenkin kummalliselta, mutta se, että toiselle lapsista annetaan nyt samoja lääkkeitä kuin Einolle, saa aikaan vaikutelman jonkinlaisesta oudosta rinnakkaistodellisuudesta, joka on täynnä hyvin voimakkaita déjà vu –kokemuksia. On ollut melkein järkyttävää huomata, miten hyvin sen kaiken heti muisti, joka ikisen liikkeen tabletin murskaamisesta jauheen tuttipulloon kopisteluun. Einon kuoleman jälkeen en ole ajatellut lääkkeiden annosteluun liittyviä asioita kertaakaan, mutta lienee selvää, että se, mitä tekee yli kolme vuotta monta kertaa päivässä, ei unohdu puolessatoista vuodessa. Kuitenkin minua on hämmentänyt se, miten todellakin koko Einon kuoleman ja Viljan syntymän jälkeinen aika on tuntunut hävinneen jonnekin. Minusta tuntuu, että sitä aikaa, jolloin en päivittäin huolehtinut jonkun lapsen lääkityksistä, ei ollutkaan. Vanhat rutiinit tulivat käyttöön muutamassa päivässä, lääkkeet löysivät vanhat paikkansa kuin itsestään eikä lääkkeiden antoajankohtia ole tarvinnut muistella, vaan alitajuinen kellon vilkuilu palasi kuvioihin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Viljaa hoitaa sama lääkäri kuin Einoa, ja tutulle vastaanotolle meneminen tuntuu samalla äärimmäisen kummalliselta ja täysin luonnolliselta asialta. Monien Einon elämään liittyvien, aiemmin kipeiden muistojen suhteen siedätyshoito on nyt ollut niin tehokasta, että nämä muistot ovat äkisti lakanneet tuntumasta pahoilta. Ne vain ovat.

En tiedä, elääkö Vilja niin vanhaksi, että alkaa ymmärtää jotain sairaudestaan ja kuolemasta. Jos elää, en tiedä, miltä hänestä tuntuu silloin se, että hänen isoveljensä, jolla oli sama sairaus, kuoli yllättäen yöllä nukkuessaan. Itse en kuitenkaan murehdi näitä asioita nyt. Tällä hetkellä tuntuu aika hyvältä. Vilja voi hyvin, ja kodissamme on jälleen vähän enemmän elämää. Myös Ilmari voi hyvin ja on hellä ja huolehtivainen isoveli. Toivon, että hän saa olla sitä vielä pitkään. Kuitenkin, elämäämme olisi vaikea sietää pelkästään takertumalla toivomaan asioita, joita ei voi hallita. Olen oppinut elämään nykyhetkessä, enkä pidä sitä huonona asiana. Ennen kaikkea tämän toivon pystyväni opettamaan lapsilleni.

Kiitos kaikille vauvaonnitteluista!