Syysmietelmiä

Harkitsin ensimmäisen kerran elämässäni lähes tosissani kirjan kirjoittamista. Innoittajana toimi joku aika sitten katsomani dokumentti ihmisistä, jotka saavat epämiellyttäviä hermosto- ja sydänoireita sähkömagneettisesta säteilystä. Dokumentti herätti ainakin minun mielessäni paljon kysymyksiä, kuten, tuleeko ongelma mahdollisesti yleistymään tulevaisuudessa huomattavasti? Ovatko jo nyt jotkut ihmisten psykosomaattisina pidetyt oireet, kuten jatkuva päänsärky, saman sairauden lievempi esiaste? Onko sittenkään järkevää luopua kaikesta ei-sähköisestä viestinnästä ja tietojenkäsittelystä? Mielestäni tässä olisi kasassa aika hyvät ainekset kunnon futuristiseen scifijännäriin. Sivilisaatio luhistuisi, kun valtaosa ihmisistä lakkaisi sietämästä sähkölaitteita. Vakavasti ottaen, ehkä kannattaisi tutkia jo sairastuneita ihmisiä perusteellisesti, yrittää selvittää löytyisikö esimerkiksi hermoston välittäjäaineista joitakin yhdistäviä tekijöitä ja sitten laajentaa tutkimusta vielä oireettomiin ihmisiin, aluksi niihin, jotka esimerkiksi työnsä takia altistuvat erityisen paljon sähkömagneettiselle säteilylle. Ehkä ennusteiden laatimiseen ja hoito- ja ennaltaehkäisykeinojen tutkimiseen kannattaisi panostaa. Onhan varsin järkeenkäypää, että jokin sellainen, johon ihminen ei evoluution varrella ole joutunut sopeutumaan, aiheuttaa terveydellisiä haittoja.

Ei tule juurikaan sellaisia päiviä, jolloin jokin uutisotsikoissa ei muistuttaisi toisesta länsimaita uhkaavasta katastrofista. Kuulun siihen joko vähemmistöön tai enemmistöön, joka pelkää islamin tuhoavan suomalaisen kulttuurin. Eräs tuoreehko uutinen kertoo suomalaisvanhempien alkaneen siirtää lapsiaan pois kouluista, joissa on paljon maahanmuuttajalapsia. Tässä ei tietenkään sinänsä ole ihmettelemistä. Se, että kantaväestö vaihtaa maisemaa maahanmuuttajien osuuden noustessa riittävän suureksi, on kansainvälisesti katsoen monikulttuurisilla alueilla varsin normaali ilmiö. Uutisen otsikko, ”Turkulaiskoulujen eriarvoistumisessa asenneongelma”, kertoo ainakin toimittajan asenteesta. Uutinen keskittyy pitkälti moittimaan asenneongelmaisia suomalaisvanhempia, jotka eivät suostu ymmärtämään monikulttuurisuuden ihanuutta. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että vanhemmat ilman erityistä syytä siirtäisivät lapsiaan pois koulusta, jossa lapset viihtyvät ja saavat hyvää opetusta. Ylen teksti-tv:n vastaavassa uutisessa oli maininta siitä, että kouluvaihtojen pelätään vievän pohjan suomalaisten hyvältä kouluosaamiselta. Eli koska vanhemmat siirtävät lapsiaan kouluihin, joissa heillä on oppimisrauha, menee pohja suomalaisten osaamiselta? Hmm… Sähkömagneettisen säteilyn terveyshaittaongelmaa ei ratkaista leimaamalla oireilevat hulluiksi, eikä monikulttuurisuuden ongelmia ratkaista syyttämällä lapsistaan välittäviä suomalaisvanhempia.

Perhe-elämässämme syksy on ollut oikeastaan aika positiivinen yllätys. Viljan hoito on työlästä ja sitovaa kuten Einonkin hoito vastaavassa iässä oli, mutta olen osannut nauttia siitä, että minulla on nyt kotona isompikin lapsi. Se, että olen saanut tehdä Ilmarin kanssa monia sellaisia asioita, joita Einon kanssa vasta suunnittelin tekeväni, on tuottanut enemmän riemua kuin surua. Suru on edelleen voimakkaasti läsnä, se on kalvanut ja muuttanut minua, mutta se ei enää jatkuvasti aiheuta kokonaisvaltaista ahdistusta. Pystyn elämään elämisen arvoiselta tuntuvaa elämää niillä osilla, jotka minusta ovat jäljellä. Elämän sujuvuutta ovat edesauttaneet paljon kotona oleva mies sekä asuinpaikkakuntamme lukuisat Ilmarin ikäisille suunnatut kerhot ja muut harrastusmahdollisuudet. Sekä tietysti Ilmari, joka ajoittaisesta ei niin lievästäkään kotiuhmailusta huolimatta on kodin ulkopuolella pääsääntöisesti kuin enkeli – sanan hilpeässä merkityksessä. Olen toisaalta perusolemukseltani paljon surullisempi kuin ennen Einon kuolemaa, mutta toisaalta saan varsin arkipäiväisistä asioista enemmän iloa kuin olisin aiemmin uskonut olevan mahdollista. Niin imelältä kuin se kuulostaakin, jokainen aamu on minulle ihme. Niukkaunisenkin yön jälkeen tuntuu käsittämättömän hienolta kuulla Ilmarin iloisen äänen huudahtavan: ”Mä olen herännyt!” Muistan aivan liian hyvin, kuinka eri tavallakin aamu voi alkaa.





Eino ja ruska syksyllä 2006

Perintötaakat

Muutama ilta sitten, pian kymmenenkuisen iltavirkun ikiliikkujamme sammumista odotellessani, katselin TV 2:lta dokumenttia Mennyt sukupolvi. En arvioi dokumenttia yleisellä tasolla, Yle-elementit löytyivät ja se siitä. Dokumentti innosti minua kuitenkin pohtimaan perheyritysten sukupolvenvaihdoksiin liittyvää dramatiikkaa ja yleisemmälläkin tasolla vanhempien lapsilleen sälyttämiä arvoperintöjä.

Kakkosen dokumentissa kahden pojan isä pyörittää kiertävää pelihallia. Dokumentista saadun vaikutelman perusteella isä on ahkera, hyvää tarkoittava ja käytännönläheinen ja rakastaa kovasti lapsiaan. Hän on kuitenkin myös kapeakatseinen ja menneeseen takertuva ja, valitettavasti, sortuu lasten painostamiseen. Painostus on hienovaraista, johdattelevaa. Isä toivoisi kovasti yrityksensä aikanaan siirtyvän pojilleen vaikka myöntää itsekin, että kiertäville pelihalleille ei enää pleikkariaikakaudella ole samanlaista kysyntää kuin ennen.

Kyseinen isä ei varmasti ole ainoa laatuaan. Reilu kymmenen vuotta sitten vietin kolme kuukautta Itävallassa työskennellen viinitilalla. Tila oli perheyritys. Vanhemmat olivat työmyyriä, älykkäitäkin ihmisiä, jotka tuottivat tilallaan erinomaisia viinejä pellolta pöytään. Myyntityönkin he hoitivat itse. Tila oli kaikin puolin upeasti hoidettu, pellot olivat hienossa kunnossa ja viininvalmistustilat ja viinikellarit siistejä, edustustilat näyttävät. Puitteiden puolesta tilalla oli ilo työskennellä. Ilmapiiri oli kuitenkin jossain määrin ahdistava. Perheessä oli 6- ja 10-vuotiaat pojat. Kun heidän tulevaisuudensuunnitelmansa ja haaveammattinsa tulivat puheeksi, tunnelma kiristyi. Kun kuusivuotias ilmoitti, ettei halua viinitilalliseksi, äiti kivahti, että roskakuskiksiko sitten haluat (Tosin hän itse heti perään myönsi, että roskakuskin työ ei ole hullumpaa. Ainakin hänen käsityksensä mukaan itävaltalaiset roskakuskit tienaavat hyvin ja työ on helppoa.). Vanhempi poika oli juuri valinnut koulussa linjan, joka valmistelee enemmän jatko-opintoihin kuin ammatilliseen koulutukseen, ja se ei vanhempia miellyttänyt. Huolena tietysti oli, malttaako poika jäädä jatkamaan tilaa, jos hänelle koulutuksensa puolesta aukeaa muitakin mahdollisuuksia saada hyvä toimeentulo.

Minusta on hienoa, jos perheyritys siirtyy vanhemmilta lapsille. Sukupolvenvaihdoksia, oli kyse sitten maatilasta tai muusta yrityksestä, tulisi mielestäni valtion toimesta helpottaa esimerkiksi myöntämällä näissä tilanteissa erityinen helpotus perintöveroon. Joskus voi kuitenkin olla yhtä hienoa, jos sukupolvenvaihdosta ei tapahdu, vaan lapset kouluttautuvat ja työllistyvät aivan toiselle alalle. Tämän pitäisi olla vanhemmillekin itsestään selvää silloin, kun tilan tai yrityksen jatkaminen edellyttäisi massiivisia, työläitä muutoksia uusi yhteiskuntarakenne tai muuttunut lainsäädäntö huomioon ottaen, ja etenkin, jos kyse kaiken kaikkiaan on häviävästä elinkeinomuodosta. Tarvitseeko näistä luopumisista tehdä surumielisiä? Eikö paljon tärkeämpää ole lasten elämä? Eikö kuolevaa yritystä voi muuttaa kauniiksi muistoiksi, siirtää lapsille valokuvia ja kertomuksia raskaan tulevaisuuden sijaan? Luopuminen ei ehkä suju täysin ilman tuskaa, mutta jos vanhempi käsittelee tämän tuskan itse ja säästää siltä lapsensa, hän antaa lapselleen hyvän perinnön.

Elämänarvojen perinnöksi antamiseen ei aina liity konkreettisesti perheyritystä. Vanhemmilla voi olla myös yrittämiseen liittymättömiä toiveita sen suhteen, mitä työtä lapsen tulisi tehdä tai millä tavoin ajatella. Nämä arvoperinnöt voivat aiheuttaa tarpeetonta välien kiristymistä siinä missä yrityksen jatkamiseen liittyvä painostuskin. Vanhemman velvollisuus on ohjata lasta järkeviin valintoihin, mutta raja yhteiskunnan tarpeet ja lapsen ominaisuudet huomioivan ohjauksen ja kapeakatseisen painostamisen välillä on hiuksenhieno. Kuten perheyrityksiin, kaikkeen muuhunkin pätee se, että ajat muuttuvat. Ideologioidenkin on pystyttävä muuttumaan tarvittaessa, realiteettien myötä. Ja lisäksi on tietysti hyväksyttävä se karu tosiasia, että joskus lapset kerta kaikkiaan haluavat ajatella eri tavoin kuin vanhempansa, ilman että olisivat yhtään lapsellisempia tai tyhmempiä. Heidän persoonallisuutensa voi olla erilainen. Ei vanhempi tunne omaa lastaankaan yhtä hyvin kuin tämä itse tuntee itsensä.

Minun mielestäni on hirvittävän surullista, jos vanhempi alkaa halveksia lastaan, koska tämä on hänen mielestään tehnyt vääriä valintoja. Onko se tosiaan sen arvoista? Vanhemmat ovat hakoteillä, jos he janoavat kuulla lapsensa sanovan: ”Olit oikeassa, minun olisi pitänyt toimia toisin.” Paljon tärkeämpää olisi, että vanhemmat sanoisivat lapsilleen: ”Olet oikeassa, olet toiminut hyvin.” En vielä tiedä, millaiset elämänarvot minun lapseni valitsevat. Tuskin voin ongelmitta hyväksyä sitä, jos he haluavat ajatella kovin eri tavoin kuin minä. Yritän kai puolustella omaa ajattelutapaani sillä, että se on avarakatseinen. Olen sitä mieltä, että jos lapseni toimivat missään määrin järkevästi, he saavat siunaukseni. Jään mielenkiinnolla odottamaan, tuleeko lapsillani ja minulla olemaan yhtenevä käsitys siitä, mikä on missään määrin järkevää. Aika näyttää, toivottavasti.

Perheverotuksen puolesta - ja aasinsillan avulla terveisiä vihtiläisille

Pääministeri Matti Vanhasen ehdotus perheverotuksen käyttöönotosta ei saanut kannatusta eduskunnassa. Vastustajien perustelut tuntuivat keskittyvän lähinnä myyttiin toimitusjohtajista kotirouvavaimoineen, samoin sana ”vanhanaikainen” vilahteli keskustelussa.

En ole erityisen ihastunut Matti Vanhaseen ja hänen harjoittamaansa politiikkaan noin yleensä, mutta kannatan kyllä perheverotusta. Minusta on melkoisen outoa tyrmätä yhtään mitään pelkästään sillä perusteella, että toimintamalli olisi vanhanaikainen. Yhtä hyvin voisi sanoa, ettei lapsille pidä tarjota kaurapuuroa, koska se on vanhanaikaista. Mitä tulee toimitusjohtajiin ja heidän kotirouviinsa, ihmettelen, onko kyseessä todella merkittävän suuri ihmisjoukko. Nyky-Suomessa naisten työssä käyminen ja uran luominen on suotavaa ja ihailtua, ja itse veikkaisin, että menestyvien miesten vaimot kaipaavat – ja hankkivat – useimmiten itsekin työelämän kautta saatua arvostusta. En missään nimessä usko, että miehen menestyminen työelämässä korreloisi negatiivisesti vaimon työelämässä olemisen kanssa.

Ennen perheverotuksen käyttöönottoa olisi toki esitettävä tarkat laskelmat siitä, millaisen tulotason omaavia perheitä se hyödyttäisi. Omassa visiossani perheverotuksesta hyötyisivät sellaiset perheet, joissa toinen vanhemmista hoitaa leikki-ikäisiä lapsia kotona ja toinen on keskituloinen tai vähän alle. Kovin pienituloisia perheitä perheverotus ei hyödyttäisi, sillä pienituloiset maksavat jo valmiiksi vähiten tuloveroa. Pienituloisistakin on huolehdittava, mutta perheveron tarkoitus olisi nimenomaan kannustaa työntekoon sekä työssä käyvän etenemiseen uralla ja samalla varmistaa lasten etu niin, että toinen vanhemmista olisi kuitenkin kotona. Mielestäni Suomi hyötyisi tästä.

Perheveron vastustajat tuntuvat pitävän periaatteellisena ongelmana sitä, että äiti hoitaa lapsia kotona ja isä käy töissä. Kukaan ei ole sentään kehdannut ehdottaa, että perheveron saisivat valita vain sellaiset perheet, joissa isä on kotona ja äiti työelämässä – enpä oikeastaan edes ihmettelisi, jos omituisen feminismivitsauksen vaivaamassa yhteiskunnassamme tällainen ajatus tuotaisiin esille. Olen itse kotiäiti ja tunnen paljon kotiäitejä. En tunne yhtäkään kotiäitiä, joka ei olisi kotiäitinä omasta halustaan. Jos joku kaipaakin hieman työelämää, niin syynä kotiin jäämiselle on kuitenkin oma halu tehdä lapsen kannalta paras ratkaisu, ei miehen painostus. En ole myöskään kuullut yhdenkään tuntemani kotiäidin toivovan, että mies jättäisi välillä työnsä ja jäisi kotiin naisen sijaan, poikkeuksena ne perheet, joissa tämä ratkaisu on sitten tehtykin. Siinä missä pidän rikkaita johtajia kotirouvavaimoineen myyttinä, pidän myyttinä myös nyrkin ja hellan väliin naisensa määrääviä äijänköriläitä. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei yhdenkään naisen tarvitse sietää sellaista suomalaisessa nykykulttuurissa. Ja mitä ensin mainittuihin vielä tulee, minun puolestani mahdollisuuden perheverotukseen voisi aivan hyvin rajata koskemaan perheitä, joissa on esimerkiksi vähintään yksi alle 10-vuotias lapsi (tai raja voisi olla tiukempikin).

Parannettaessa lapsiperheiden sosiaalietuuksia, esimerkiksi korotettaessa suoraan lapsilisiä, on olemassa vaara, että hyvin pienituloiset, pelkästään sosiaalietuuksien varassa elävät perheet alkavat hankkia lisää lapsia vain tienatakseen. Kun otetaan huomioon se, että sosiaaliset ongelmat, joista lapsetkin kärsivät, ovat yleisempiä vähävaraisilla kuin keski- ja hyvätuloisilla perheillä, on tällaisessa tukimuotojen parantamisessa oltava varovainen. Kenties turhaa pelkoa ja ilkeää parjausta, joten korostan sitä, etten ajattele kaikkien (enkä edes useimpien) pienituloisten olevan lapsistaan piittaamattomia pummeja. Myös meidän perheemme on pienituloinen, ja todellakin omasta kokemuksesta tiedän, että pienituloisten saamat tuet on ilman muuta pidettävä vähintään nykyisellään. Köyhyyden luominen ja lisääminen huonolla tukijärjestelmällä ei myöskään ole lasten etu. Mutta nyt on kyse siitä, millaisia parannuksia perhepolitiikkaan olisi tällä hetkellä ensisijaisesti tehtävä. Perheverotus, etenkin rajattuna koskemaan lapsiperheitä, kannustaisi keski- ja hyvätuloisia tekemään lapsia ja järjestämään heille kotihoidon.

Ainakin teoriassa. Omassa kotikunnassani on tällä hetkellä kuumana kunnallispolitiikan aiheena lasten kotihoidontuen kuntalisä. Sen poistamista tultaneen vakavasti harkitsemaan, mikäli syksyllä tehtävän kyselyn perusteella vaikuttaa siltä, että ne, jotka hoitavat pienet lapsensa kotona, tekevät sen joka tapauksessa, maksetaan kuntalisää tai ei. Mitäpä tähän voisi sanoa. Mutta se on selvää, että jokaisen lasten kotihoitoa kannattavan tulee kyselyyn vastatessaan tuoda selkeästi esille se, että ilman kuntalisää lapset vietäisiin kunnalliseen päivähoitoon, oli tämä totta tai ei. Ja parhaillaan käynnissä olevissa uusintavaaleissa on tietysti äänestettävä ehdokasta, joka ei poistaisi Vihti-lisää. :)

Kahden vuoden jälkeen

Einon kuolemasta on nyt kaksi vuotta. Muistan lukeneeni, että suunnilleen niihin aikoihin keskimääräinen akuutin surun vaihe lapsen menetyksen jälkeen päättyy. Kukaan ei väittäne tämän olevan yleistettävissä oleva aikaraja, enkä minäkään omien tuntemusteni perusteella usko kahden vuoden sinänsä merkitsevän mitään.

Suru ei varsinaisesti kahdessa vuodessa muutu. Se, mikä saattaa muuttua, on elävä elämä. Meidän perheessämme kaksi vuotta on muuttanut paljon, ja todennäköisesti vaikuttanut hyvin paljon siihen, miten koen surun nyt. Einolla ja Ilmarilla on ikäeroa kaksi vuotta. Einon viimeisten kuukausien eläminen ikään kuin uudelleen Ilmarin kanssa on ollut elämäni tunteita riepottelevin kokemus ja tuntunut lähinnä juoksuhiekassa rämpimiseltä. Ajantaju on ollut omituinen sekoitus kaiken muuttumista ikuisuudeksi ja toisaalta elämän kulkemista käsittämättömän nopeassa hujauksessa. Välillä illalla tuntuu siltä, että vasta oli aamu, mutta toisaalta välillä yksi päivä tuntuu kestäneen useita vuosia. Kai se kuvastaa sitä, miten usein käyn vuosien takaisissa muistoissani, kelaan kaikkea, mikä on tapahtunut viisi vuotta sitten ja sen jälkeen.

Minun elämässäni Einon kuolema ei ole ainoa vedenjakaja. On aika ennen Einon syntymää, Einon syntymän ja kuoleman välinen aika, aika Einon kuoleman jälkeen ennen Viljan syntymää, ja sitten Viljan syntymän jälkeinen aika. Tämän jaottelun määrittelevät tapahtumat ovat muuttaneet merkittävästi tapaani ajatella ja muodostaa elämänkatsomustani. Näiden tapahtumien yhteydessä ovat muuttuneet ajatukseni elämän tärkeimmistä asioista. Kaikki nämä tapahtumat ovat sisältäneet yllätyksen, jotakin sellaista, johon en millään muotoa ollut varautunut, ja lisäksi nämä tapahtumat ovat tuoneet mukanaan haasteita, joita en olisi uskonut joutuvani kohtaamaan. Nämä tapahtumat ovat olleet tiettyjen haaveiden menetyksiä, enemmän tai vähemmän. Kuitenkin, kaikkien tapahtumien johdosta olen myös saanut jotakin.

Kokonaisuus ratkaisee. En usko, että olisin Einon kuoleman johdosta alkanut nauttia kaikista niistä pienistä asioista, joista nautin nyt, ellen nyt kahden vuoden jälkeen olisi jo ylittänyt tuota mainitsemaani uutta rajaa. Ilman Viljan syntymää jäljellä olisi vielä aivan liikaa tyhjyyttä. Viimeiset kahdeksan kuukautta ovat muuttaneet rauhan ja kiireettömyyden vastenmielisestä pakkopullasta tavoittelemisen arvoiseksi ylellisyydeksi. Olen törmännyt toistuvasti erääseen rinnastukseen, jonka todennäköisesti ovat keksineet ihmiset, joita henkilökohtaisesti kyseiset asiat eivät ole koskettaneet. Olen nimittäin huomannut, että lapsen sairaudesta ja kuolemasta puhutaan usein kuin ne olisivat samankaltaisia asioita. Näin ehkä onkin silloin, kun lapsella on varmasti tai suurella todennäköisyydellä kuolemaan johtava sairaus. Mutta muissa tapauksissa vanhemmat eivät koe lapsen sairautta samalla tavoin kuin lapsen kuoleman. Erityislapsen syntymä ja kuolema ovat aivan yhtä päinvastaisia tapahtumia kuin ne ovat terveenkin lapsen kohdalla. Välittömästi Einon kuoleman jälkeen janosin kokea uudestaan jokaisen Einon kanssa elämäni hetken, ja ajatus siitä, että saisin toisen samaa sairautta sairastavan lapsen, tuntui miltei lohdulliselta. Enää en kaipaa paluuta Einon vauva-aikaan, eikä tämän asian huomaaminen ole tuntunut surulliselta, vaan vapauttavalta.

Olemme mieheni kanssa scifi-intoilijoita, ja tv-sarja Tähtiportti kuului vakiosuosikkeihimme jo kauan ennen kuin Eino oli syntynytkään. Einon kuoleman jälkeen lienemme kuitenkin saaneet sarjasta mielihyvää paitsi avaruusseikkailuja seuraamalla, myös samaistumalla yhteen tarinan päähenkilöistä, eversti Jack O’Neilliin, jonka poika kuoli 8-vuotiaana, kun isän kotiin unohtama ase laukesi pojan leikeissä. Tarina käynnistyi elokuvalla, jossa työstään tragedian johdosta eronnutta O’Neilliä pyydetään palaamaan palvelukseen osallistumalla tehtävään, joka suurella todennäköisyydellä päättyisi itsemurhaan. Eräässä alkupään jaksossa (jossa onnellisesti ja ilman O’Neillin hengenlähtöä päättynyt tehtävä on jo kauan sitten suoritettu) työtoveri kysyy everstiltä, miten hän pärjäilee poikansa kuoleman kanssa. O’Neill vastaa: ”En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, mutta joskus voin unohtaa.” Jotakin tämän suuntaista on käynnissä minunkin päässäni. En tarkoita, että voisin koskaan hetkeksikään unohtaa Einoa ja hänen kuolemaansa, mutta joskus voin unohtaa ne tuntemukset, joita ensimmäisinä Einon kuoleman jälkeisinä kuukausina koin. Sen ihmeempiä kahdelta vuodelta ei voine vaatia.

Sisarukset mökillä 10.7.2009

Muutoskammoa ja huonoa omaatuntoa

Viime viikolla, kirjaimellisesti eräänä hyvin kauniina aamuna, Vilja putosi sängyltä. Jep, tiedän. Sellaista sattuu, vauvoja putoilee tuon tuosta erilaisista syistä, eikä syli- tai sänkykorkeudelta putoaminen juuri koskaan aiheuta lapselle minkäänlaisia vaurioita. Enkä varmasti ole maailman ainoa äiti, jonka vauva on kierähtänyt alas parisängyn reunan yli. Mutta tuntuu se silti kamalalta.

Kiipeilevän taaperon putoamiset ovat anteeksiannettavia. Minkäs niille mahtaa, kun lapsi kiipeilee, niin putoileehan se myös. Näitä kolahduksia on meillä kuultu kymmeniä. Mutta että pieni, täysin vanhempien armoilla oleva vauva, joka ei itse valitse olinpaikkaansa. Ala-arvoinen suoritus. Minä, joka olen jo yhden lapsen menettänyt, en edelleenkään osaa huolehtia edes aivan perusasioista.

Ei ole aivan sattumaa, että sängyltä putosi juuri Vilja, jonka isoveli kuoli vajaa kaksi vuotta sitten. Syyt sille, miksi Viljaa pidettiin sängyllämme, ovat peräisin Einon vauva-ajoilta. Sekä Eino että Vilja ovat olleet hypotonisia, toisin sanoen heillä on ollut ikään nähden huono lihasjäntevyys. Leikki-iässä tätä ei Einosta enää äkkiseltään huomannut, vain selkeästi lihasvoimaa vaativissa puuhissa. Mutta alkuvaiheen kehitys on ongelmallisempaa. Monet sellaiset taidot, jotka terve vauva oppii kuin huomaamatta, aivan luonnostaan, ovat hypotonisella vauvalla pitkän ja (ainakin vanhempia) uuvuttavan odottelun tulos. On vaiheita, joita terveen vauvan kehityksessä ei ole lainkaan. Pään kannattelun opettelu oli minulle Einon elämän ajan raskain vaihe.

Terve vauva laitetaan lattialle ja se on siinä. Ei nosta päätään ensin, mutta pian nostaa, eikä lyö lattiaan, ainakaan kovasti. Myöhemmin tietysti, kun lapsi alkaa kontata ja nousta seisomaan, sattuu koviakin kopsahteluja, mutta ei vielä päänkannatteluharjoituksissa. Eino alkoi nostaa päätään hieman lattiasta viisikuisena. Mutta ei niin kuin parikuinen terve vauva, vaan niin kuin viisikuinen terve vauva, paitsi että Eino ei jaksanut pitää päätä ylhäällä kuin muutaman sekunnin. Hän nosti sen aivan ylös, käsien varassa, ja sitten pää retkahti täysin omalla painollaan alas, kops vaan. Seuraavat viisi kuukautta olivat alituista vahtimista ja pehmikkeiden asettelua. Pää nousi yhä korkeammalle, mutta tuli alas aina yhtä hallitsemattomasti, ja nopeasti. Kolauttelu oli jatkuvaa, ei yksittäisiä vahinkoja muutaman kerran päivässä. Kylään ei voinut mennä noin vaan, aina oli mietittävä, onko kyläpaikassa sopiva pehmeä alusta Einolle, ja jos ei ollut, oli otettava omat pehmusteet mukaan. Tajusin kunnolla vasta Ilmarin vauva-aikana, kuinka hirvittävän työlästä meillä oli Einon kanssa ollut. Ilmarin vauva-aikana monet arvoitukset ratkesivat, kuten se, miksi moni sanoo, että ”sellaista yli kolmekuista vauvaa on ihanan helppo hoitaa”.

Ei ollut helppoa meillä. Seitsemänkuisena Eino alkoi kääntyä selältä vatsalle, vaikkei osannut kannatella päätään vielä. Hän otti vauhtia, ja ympäri vaan, ja painovoiman mukana takaisin selälle, kopsista. Tuo ajanjakso lakkasi vaivaamasta minua Einon ollessa leikki-ikäinen, mutta alkoi taas kiusata Einon kuoleman jälkeen. Jokainen kopsahdus kuului mielessäni vielä aiempaa kovempana. Olisin toivonut, että jos meidän on kannettava muistoissamme Einon kuoleman taakkaa, niin hänen elämästään edes olisi jäänyt pelkästään kauniita ja leppoisia muistoja. Harmitti se, että Einon piti kokea niin monta kolausta, ja se, että perheemme arki oli niin hankalaa. Kun päänkannattelu- ja kääntyilyharjoitukset Viljalla alkoivat, hirvitti ajatellakin, että edessä olisi sama turhauttava tyynyjensiirtely- ja vahtaamisrupeama. Päätin, että ongelma on ratkaistava jollakin helpolla ja turvallisella tavalla.

Sängyllä pitäminen tuntuikin pitkään loistavalta valinnalta. Peitoista tehtiin muuri sängyn reunoille, ja niin Vilja saattoi turvallisesti harjoitella kämmennojaa ja kääntyilyä. Kunnes sitten sinä yhtenä aamuna unohdin laittaa peittomuurin kunnolla yhdelle reunalle, ja juuri siitä kohdasta Vilja kierähti alas, kun kävin kylpyhuoneessa.

Viljan olisi voinut siirtää kokonaan lattialle jo aikaisemmin. Olin vitkutellut muutosta. Einon kuoleman jälkeen minusta on tullut kaiken kaikkiaan muutoskammoinen. Kolmannen lapsen haluaminen oli siitä toki selkeä poikkeus, mutta itse asiassa sekin oikeastaan oli lähinnä halua palata vanhaan, ei niinkään muutoksen tarvetta. Kun arki alkaa jollakin tapaa sujua siedettävästi, en haluaisi muuttaa mitään. Haen turvallisuuden tunnetta tutuista tavoista. Olen negatiivinen, pelkään muutoksen olevan aina pahempaan suuntaan. Pelkään, etten hallitse uudenlaista elämää, ettei se tunnu hyvältä ja että sekoan. Siksi Ilmari nukkui vieressäni lähes kaksivuotiaaksi ja istuu edelleen syöttötuolissa syömässä, silloin kun syödään kotona. Pieniä asioita, mutta merkkejä siitä, että haluan asioiden olevan niin kuin ne ovat. Jos jotain ei ole pakko muuttaa, se pysyy kodissamme ennallaan.

Keksin mielessäni helposti monia syitä, miksi jotakin asiaa ei ole hyvä muuttaa, mutta ne ovat tekosyitä. Jo pelkkä säiden lämpeneminen keväällä ahdisti, olin tottunut talveen ja niin oli hyvä. Nyt kesä kyllä tuntuu hyvältä, eipä ollutkaan paha muutos se. Useimmiten käykin juuri niin. Kun muutos on tehty, se tuntuu hyvältä. Putoamisen jälkeen Vilja siirrettiin lattialle, huovan päälle. Hän pärjää siinä hyvin. En ollut tajunnutkaan, miten hyvin hän jo kannattelee päätään ja miten hallitusti kääntyilee. Ilmari on innoissaan, kun pikkusisko voi leikkiä hänen kanssaan leikkihuoneessa. Hyvä muutos siis, sääli, että Viljan piti pudota ennen kuin se tehtiin. Kaksi vuotta sitten suhtauduin muutoksiin aivan eri tavoin. Tunsin olevani energinen arjen haasteista selviäjä. Nyt olen hajamielinen koheltaja, joka muistaa tärkeitä asioita liian myöhään. Tuntuu, kuin itse olisin pudonnut jostakin ja saanut aivovamman. Tavallaan niin kai onkin tapahtunut.

Onnettomuus oli myös muistutus siitä, miten paljon hyvääkin elämässämme on. Selvisimme tällä kertaa hyvin vähällä siihen nähden, mitä olisi voinut käydä. Vilja ei ollut muutaman minuutin itkun jälkeen tapahtumasta millänsäkään, ei ollut tavallista unisempi, huonotuulisempi tai oksentelevaisempi, vaan täysin normaali, ihana, suloinen varpaitaan mutusteleva pikku Vilja. Ei tullut edes kuhmua päähän, kolahdustakaan ei kuulunut. Niin paljon hyvää onnea, tällä kertaa, tai sitten pieni enkeli kannattelemassa pikkusiskoa. Mikä ihmeellinen asia se onkaan, kun tragedian sijasta päivä voi jatkua aivan normaalilla tavalla, tulee ruoka-ajat, päiväunet ja lasten leikkihetket. Ilmari voi touhuta vauvan kanssa lattialla ja todeta, että nyt vauva ei enää putoa, sen sijaan, että koko perhe olisi joutunut kokemaan jotakin paljon, paljon ikävämpää. Arjen vastenmielistä helpottumista en kaipaa.

Yle ja mediamaksu

Tällä kertaa minut toi tietokoneen ääreen uusin keksintö Ylen rahoituksen hoitamiseksi, mediamaksu. Jotenkin se nyppii sen verran, että innostuin pohdiskelemaan Ylen toimintaa ja rahoitusvaihtoehtoja.

Lainaus Ylen kotisivuilta (koskien nykytilannetta, ei kaavailtua mediamaksua): ”YLEn toiminta rahoitetaan pääosin kansalaisten maksamalla tv-maksulla - ei mainostuloilla tai valtion budjetista. Tällaista rahoitusmuotoa on pidetty parhaana riippumattoman ohjelmatoiminnan takeena. ” Öö. En ymmärrä, miten valtion budjetti takaisi huonommin riippumattoman ohjelmatoiminnan. Mikä on periaatteellinen ero valtion budjetista osoitetun summan ja kansalaisilta kerätyn maksun välillä? Eivätkö ne ole aivan sama asia?

Pohditaanpa sitten sanaa riippumaton. Kuka määrittelee, mitä se tarkoittaa? Yle viljelee samaa sanaa muuallakin kotisivuillaan, myös muodossa ”poliittisesti riippumaton”. Ylen ohjelmatarjonnasta päättää eduskunnan valitsema ryhmä. Yle on siis suoraan eduskunnan alainen organisaatio. Tämä lienee demokratiaa kunnioittavaa, mutta riippumatonta se ei ole. Päinvastoin, Ylen ohjelmatarjonta on täysin riippuvaista kulloinkin harjoitetusta valtapolitiikasta. Yle on toki puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta se ei tarkoita samaa kuin poliittisesti riippumaton.

Äskeinen ei siis ollut varsinaisesti kritiikkiä Yleä kohtaan, ainoastaan sanavalinnan hämmästelyä. Mitä Yleen tulee, mielestäni valtiollisella ohjelmantarjoajalla on potentiaalia. Pidän myönteisenä sitä, että joulurauhan julistus ja vastaavat erityisiin juhlapäiviin liittyvät tapahtumat televisioidaan. En katso niin paljon dokumentteja, että voisin kunnolla arvioida ja vertailla niitä, mutta käsittääkseni Ylen esittämät dokumentit ovat pääsääntöisesti laadukkaita, ainakin surullisenkuuluisaan 4D-läähätykseen verrattuna. On miellyttävää, että on olemassa mainoksettomia lastenohjelmia ja koululaisille suunnattuja opetusohjelmia. Mitä aikuisille suunnattuihin ohjelmiin tulee, mielestäni mainoksettomuus ei ole itseisarvo. Mikäli osa Ylen ohjelmista saisi mainostajia, tätä tulolähdettä tulisi hyödyntää.

Toistaiseksi käytössä ollut tv-maksujärjestelmä on suoraan valtion rahoitukseen verrattuna sisältänyt sen huomionarvoisen seikan, että kansalaisilla on periaatteessa ollut mahdollisuus valita, maksavatko he maksua. Tosin hinta maksamattomuudesta on ollut nähdäkseni melko suuri: tällöin taloudessa ei ole saanut olla lainkaan televisiota missään käyttötarkoituksessa. Järjestelmä on ollut huono, ja olen iloinen siitä, että sen poistamista suunnitellaan. Mutta, jos päätetään, että Ylen kustannukset koituvat joka tapauksessa kaikkien maksettaviksi, niin miksei tarvittavaa summaa voi osoittaa suoraan valtion budjetista? Valtion varat kerätään pääasiallisesti erilaisilla veroilla. On tärkeä ja jatkuvasti työn alla oleva kysymys, miten verotus tulisi järjestää, esimerkiksi kuinka paljon verotetaan yksityisiä pääoman haltijoita ja kuinka paljon pienituloisia tai pelkästään sosiaalitukien varassa eläviä esimerkiksi ruoan verotuksen kautta. Näihin asioihin kantaa ottamatta, jos tiettyyn varallisuudenjakomalliin on päädytty, niin kai mediamaksu voisi liittyä siihen? Jos demokraattisin keinoin on päädytty progressiiviseen verotukseen perustuvaan hyvinvointiyhteiskuntaan, onko samansuuruisen, pakollisen menoerän määrääminen kaikille talouksille oikeudenmukaista?

Minun mielestäni ei. Sen sijaan se on minulle jälleen yksi syy lisää olla äänestämättä tämän hetkisiä valtapuolueita. Mikä olkoon loppukaneettina nyt eilisten, melko mukavasti päättyneiden vaalien tunnelmissa.

Kesän kynnyksellä

Kesän lähestyessä mieleeni tulvivat taas Einon viimeisen kesän muistot, joita en oikeastaan halua tai pysty vielä ajattelemaan kunnolla. Näiden muistojen lisäksi mielessäni on samankaltaisesta elämäntilanteesta johtuen ollut paljon myös se kesä, jolloin Ilmari oli pikkuvauva. Silloin elämä oli kaiken kaikkiaan aika kiireistä, kun hoidettavana oli kaksi pientä lasta emmekä olleet moiseen vielä tottuneet. Jotenkin aika on kuitenkin sen kesän osalta kullannut muistot.

Muistan esimerkiksi ne aurinkoiset, vielä siedettävän viileät aamupäivät ennen iltapäivän paahtavaa hellettä, jolloin kävin lasten kanssa kävelyllä tai puistossa, Ilmari nukkuen vaunuissa tai kantoliinassa. Imetys toi vapauden tunteen, jota en ollut aiemmin kokenut. Saatoin ottaa Ilmarin helposti mukaan minne vaan. Koska se kesä oli todella lämmin, vaipatkin saattoi vaihtaa ulkona jo pieneltä vauvalta. Eino oli muuttunut vauvasta leikki-ikäiseksi, joka osasi kävellä ja jolla oli selkeä päivärytmi. Hänen hoitonsa oli sitovampaa ja haastavampaa kuin täysin terveen kaksivuotiaan, mutta se ei rajoittanut meidän elämäämme. Elämämmehän oli joka tapauksessa uuden vauvankin takia perhekeskeistä ja rauhallista. Muistan yhden niistä päivistä, kun kävelin vaunuja työnnellen, ja Eino kipitteli vierellä. Einolla oli päällä paita, jossa oli teksti ”Just a perfect day”. Muistan ajatelleeni, että niinhän tämä on, tämän täydellisempää ei kai voisi olla. Kuinka oikeassa olinkaan. Joskus ulkoilimme illalla kuumimman hetken mentyä. Istuimme puun alla varjossa, ja kaivoimme hiekkaa maasta pienellä kaivinkoneella.

Sinä kesänä Eino ei ollut osastohoidossa, emmekä käyttäneet häntä kertaakaan päivystyksessä. Muutenkin päivystyskäynnit olivat huimasti vähentyneet vauva-ajoista. Olin iloinen ja ylpeä siitä, että pärjäsimme niin hyvin kotona. Ajattelin, että on hienoa, että Eino saa sairaudestaan huolimatta elää hyvin normaalia perhe-elämää, ja sairastaa nuhakuumeensa ja vatsatautinsa omassa vuoteessaan tuttujen ihmisten lähellä. Einon kuoleman jälkeen en ole voinut enää olla siitä iloinen, saati ylpeä. Emme me pärjänneet kotona. Eino kuoli, koska me kuvittelimme, että osaamme hoitaa häntä riittävän hyvin. Olisimme voineet viedä hänet sairaalaan, mutta emme tehneet sitä. En tiedä, tulemmeko toimimaan Viljan kanssa kovinkaan eri tavalla, ehkä emme. Nyt luottavainen tyytyväisyyden tunne on kuitenkin poissa. Kaiken ympärillä on kylmä rinki, ja sen kanssa meidän on elettävä. Tänäkin kauniina vuodenaikana.

Luin Ilmarille äskettäin Einon aikanaan kaksivuotissyntymäpäivälahjaksi saamaa runokirjaa. Seuraava Eino Leinon runo oli varmaankin mielestäni kaunis jo lukiessani sitä Einolle, mutta nyt se kosketti vielä syvemmältä.

Laulun lapsi

”Kaikki on kaunista minulle
tämän ilman kannen alla:
ilo, murhe, itku, nauru,
luonto, maailma, lokakin,
rauha suuren rakkauden,
vihurit vihan ja lemmen;
kaikell’ on kajastuksensa
Luojan suuresta suvesta,
ikuisesta auringosta
tähtitarhojen takana.”