sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Lumiukkojen muistolle

Nyt käytän blogiani kuten päiväkirjaa kuuluukin: vuodatan asiasta, josta läheiseni ovat epäilemättä saaneet kuulla vähintäänkin tarpeekseen ja joka tuskin sen enemmin liikuttaa suurtakaan yleisöä, mutta joka ei kuitenkaan lakkaa vaivaamasta minun mieltäni.

Asumme tiiviissä lähiössä, kuitenkin melko rauhallisessa pienkerrostaloyhtiössä, jossa on hyvin miellyttävä piha-alue. Kesäaikaankin se on mukavasti parkkipaikasta, kadusta ja ohikulkijoista erillään, mutta etenkin runsaslumisena talvena suuri osa pihasta jää niin hyvin suojaan, että siellä saattaa lähes unohtaa ulkomaailman. Koska pihaa eivät talvella käytä muut kuin taloyhtiömme harvat lapsiperheet, piha tuntuu lähes omalta. Tälle viihtyisälle alueelle oli mukavaa tänäkin talvena, viime talven tapaan, tehdä lumiukko heti ensimmäisellä suojasäällä. Teimme yhden ison isilumiukon ja pienen vauvalumiukon. Näytti siltä, että lumiukkojen elämänkaaresta muodostuisi talvisten säiden ansiosta ennätyksellisen pitkä. Kaari kuitenkin katkesi perjantain ja lauantain välisenä yönä hyvin kurjalla tavalla.

Lauantaina Ilmari katseli ulos ikkunasta ja totesi lumiukkojen sulaneen. Minua nauratti, pakkastahan oli parikymmentä astetta. Vilkaisin kuitenkin ulos ja hämmästyksekseni lumiukot todella olivat kadonneet. Vähän ison ukon alaosaa oli vain jäljellä. Menin pihalle ja näin ison ukon vartalon melko lähellä, pää oli myös vieressä rikki potkittuna. Vauvalumiukko löytyi kauempaa pihalta, se oli potkaistu katki vähän kaulan alapuolelta. Ottaen huomioon lumiukkojen, etenkin isomman, koko ja jäinen rakenne, teko oli vaatinut melkoisesti voimaa. Tuskin olisi onnistunut minulta. Juuri ja juuri jaksoin kierittää ison ukon vartalon kauemmas, mistä lapset eivät sitä löytäisi. Kannoin sinne muutkin jäännökset ja peittelin lumella. Lumiukkojen vanhan sijaintipaikan luona näkyi aikuisen miehen talvikenkien jälkiä.

Toki ne olivat vain lumiukkoja. Henkilökohtaisessa elämässäni, puhumattakaan suuremmista kuvioista, pitäisi olla paljon tärkeämpääkin mietittävää kuin kaksi lumesta koottua hahmoa, jotka olisivat joka tapauksessa sulaneet noin puolessatoista kuukaudessa. Jostain syystä tämä tapahtuma kuitenkin mursi minut. Koko pimeän vuodenajan olen jaksanut säilyttää reippaan mielen ja myönteisen ajattelun. Olen nauttinut runsaslumisesta talvesta ja auringon laskiessa keskittynyt kotimme seinien sisäpuolella hehkuvaan valoon ja lämpöön. Juuri sinä lauantaiaamuna, ennen ilkityön havaitsemista, olin herätessäni huomannut, kuinka valoisaa jo on. Ilmarin flunssa tuntui hävinneen yhdessä yössä, ja Viljan korvatulehdus näytti olevan parantumassa. Muutaman jommankumman lapsen osalta itkuisen yön jälkeen olimme taas vaihteeksi kaikki nukkuneet hyvin. Tunsin iloista keveyttä, talvesta selviäminen tuntui helpolta. Muserrus lumiukkojen johdosta kuvastanee sitä, kuinka kovilla aivot ovat pitkän pimeän vuodenajan juuri läpikäyneinä. Tapahtuma oli myös itseni lähelle osuva muistutus siitä sinänsä toki aiemminkin hyvin tiedossani olleesta, erittäin lannistavasta tosiasiasta, että maailmassa, myös Suomessa ja rauhallisillakin alueilla, elää ihmisiä, jotka ovat agressiivisia ja pahantahtoisia.

Jos lumiukot olisivat olleet kadun varressa tai avoimella pihalla, jonka läheisyydessä on runsaasti ohikulkua, teon voisi laittaa humalaisten ja uhoa tirskuvien teinien tilille. Joukossa tyhmyys tiivistyy, hetken päähänpisto ja niin edelleen. Mutta ottaen huomioon lumiukkojen sijainti ja se, että lämpötila oli sinä yönä - 25 astetta, teko on ollut erittäin harkittu. Kukaan ei ole ollut siinä kohdassa sattumalta siihen aikaan. Örveltävän teinijengin mahdollisuuden sulkee pois sekin, että nukuin itse tällä puolella taloa, maan tasalla, heti ikkunan vieressä ja parvekelasit poikkeuksellisesti auki. En ole niin sikeäuninen, ettenkö olisi herännyt, jos paikalta olisi kuulunut yksikin huuto tai edes normaalia puhetta tai naurua. Ilkityö on suunniteltu ja menty yön tultua toteuttamaan, epämukavista olosuhteista huolimatta. Tämä kertoo mielestäni jostakin niin kieroutuneesta ja pahansuovasta mielestä, että en ole hetken vihan kuohahduksen jälkeen kyennyt tuntemaan kuin uuvuttavaa surua. Naapurisopumme on ollut jonkun aikaa huono. Sitä ovat edesauttaneet monet pienet eripurat muun muassa piha-alueen käytön suhteen, ja myönnän, etten itse ole ollut säyseimmästä päästä roskaamisesta ja tupakoinnista nalkuttaessani. Toki kyse ei välttämättä ollut henkilökohtaisesta kostosta, mutta mikäli oli, tekijää voisi melkeinpä kutsua neroksi. Hän onnistui pahoittamaan mieleni perusteellisesti vahingoittamatta kuitenkaan ihmisiä tai omaisuutta rikosoikeudellisessa merkityksessä.

Olen tähän asti ollut oikein tyytyväinen asuinpaikkaamme. Ajoittaiset naapuririidat, silloin tällöin puhjenneet sotatilatkin, ovat mielestäni olleet kestettävissä oleva hinta siitä, että olemme saaneet asua hyvin lähellä lapsiperheelle tarpeellisia palveluja, mutta silti varsin rauhallisesti. Viimeisten seitsemän vuoden aikana on ollut hyvä, että huoltoyhtiö on hoitanut kunnossapidon ja liikenneyhteydet Helsinkiin ovat olleet vaivattomat. Pieni asunto on ollut eduksi kotitöiden määrän (= ei ylettömästi siivottavaa) ja lasten vahtimisen (ovat käytännössä lähes näköpiirissä, tein mitä tahansa) kannalta. Meillä on upea tontti keskellä maaseutua, mutta miljoonavelalliseksi ja kappaleen alkuosassa mainitut edut menettäneeksi perheenäidiksi ryhtyminen ei ole toistaiseksi tuntunut kiireelliseltä. Lumiukkojen pahoinpitelyn jälkeen olin kuitenkin lähes tulkoon valmis nostamaan lapion toiselle ja kuokan toiselle olalle ja kahlaamaan umpihangessa tontillemme perustuskuoppaa kaivamaan. Rakennusblogi siis ehkä myöhemmin luvassa.

Kun katselen paikkaa, jossa lumiukot vielä hetki sitten olivat, mielessäni alkaa väkisinkin pyöriä lause "Kuinka joku saattoi?" Vaikka tietenkin tiedän, että monikin saattaa, ja saattaa paljon pahempaakin. Ainoana valon pilkahduksena asiassa voisi ehkä nähdä sen, että kykyni surra näin voimakkaasti kahta lumiukkoa kertonee, etten ole vaipunut kyynisyyteen. Toisaalta voinee ajatella niinkin, että tällaisen asian murehtiminen on merkki traumatisoituneesta ja huonosti hallinnassa olevasta psyykkeestä. Joka tapauksessa olemme Ilmarin kanssa päättäneet, että heti seuraavan nollakelin tullessa rakennamme, tällä kertaa aivan parvekkeemme viereen, uudet lumiukot niiden tilalle, jotka juoksivat lumiukkomaahan pakoon tuhmia aikuisia.



Näin iloisesti lumiukot hymyilivät loppuun asti. Ilmarin hymy onneksi sammui vain tilapäisesti. Kuva otettu 15.1.