lauantai 26. huhtikuuta 2008

Ilmapalloja ja tippaleipiä

Lähestyvä vappu toi mieleeni erään ilmapalloihin liittyvän muiston. Mieheni oli ehdokkaana viime vuoden eduskuntavaaleissa, ja eräänä helmikuun lauantaina noin kuukausi ennen vaaleja hän oli muiden uusmaalaisten perussuomalaisten ehdokkaiden kanssa Nummelan torilla. Kävimme poikien kanssa isiä tervehtimässä, ja, kuten asiaan kuuluu, Einosta tehtiin kävelevä vaalimainos sujauttamalla heliumtäytteinen pallo ranteeseen. Kävellessämme kotiin Eino räpelsi pallon narua, ja ilmapallo karkasi. Eino suhtautui menetykseen suhteellisen tyynesti. Vilkutimme yhdessä pallolle, joka kohosi korkeuksiin. Mahtoikohan se olla siellä Einoa odottamassa? Kukaties.

Viime vuonna vietimme hauskan vappuaaton. Lähdimme Einon päiväunien jälkeen retkelle edellisenä syksynä ostamallemme tontille, keskelle Olkkalan kaunista maalaismaisemaa. Ilmari nukahti autoon ja nukkuikin siellä pitkät päiväunet meidän muiden samoillessa varvikossa. Ulkoilun jälkeen ajoimme Olkkalan kartanoon, missä pojat saivat päivällisen ja me vanhemmat teetä ja pullaa. Kartanossa olisi riittänyt paljonkin tutkittavaa lapsille, mutta valitettavasti kartano suljettiin kuudelta, joten emme ehtineet olla siellä kovin kauaa. Ilta kotona sujui tippaleipiä mutustellen. Eino piti tippaleivästä kovasi, ja niitä onneksi riitti. Äitini osti vielä lisääkin tippaleipiä vapun jälkeisestä alennusmyynnistä, Einon herkkuhetkiin.

Toissa vuonna vappuumme ei kuulunut erityistä ohjelmaa. Serpentiiniä ja ilmapalloja kyllä oli Einon huviksi tupa täynnä. Ilmarin laskettu aika oli 3.5., ja mietin, mahtaisinko ehtiä siivota serpentiinit ja pallot pois ennen lähtöä synnytyssairaalaan. No, hyvin ehdin, sillä Ilmari ei pitänyt kiirettä vaan syntyi vasta 14.5. Moni kauhisteli yliaikaisiksi menneitä raskauksiani ja kyseli, että eikö ole hirveää, kun vauva syntyy vasta lasketun ajan jälkeen. Ajattelin kyllä jo silloin, että ei kai se nyt niin hirveää ole, parempihan se on kuin esimerkiksi se, että vauva syntyisi paljon ennen laskettua aikaa. Nyt Einon kuoleman jälkeen olen ilkeinä hetkinäni ajatellut, että yliaikaisuuden valittajien pitäisi kyllä vähintäänkin menettää vauvansa, jotta elämän takaiskujen suhteellisuus heille hieman valkenisi. Sanotaan nyt vaikka niin, että en toivoisi kenellekään toiselle ihmiselle epäonnea, elleivät jotkut ihmiset sitä puheillaan aivan kerjäisi.

Täksi vapuksi ei ole erityisiä suunnitelmia. Vappu on yksi osa ahdistavaa kevään etenemistä, josta kirjoitin jo aiemmin. Ilmapallot ja tippaleivät eivät pysty ilahduttamaan, kun Eino ei ole jakamassa niitä kanssamme.








Eino 30.4.2006


lauantai 19. huhtikuuta 2008

Onnellisen lopun katoaminen

”Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö.
Pien armaani mun nuku lauleluhun.
Siipi enkelin on suojas voittamaton,
senpä turviss´ sä saat nähdä untesi maat.”

Kuulin tämän laulun sanat vasta hiljattain. Melodia sen sijaan oli kyllä tuttu jo monen vuoden takaa. Muistan kuulleeni sen ensimmäisen kerran (no, ei ehkä ollut ensimmäinen kerta, mutta joka tapauksessa ensimmäinen, jonka muistan) Lastenklinikalla, kun Eino oli osastohoidossa pikkuvauvana. Einoa rauhoiteltiin kanyloinnin aikana kyseisellä melodialla, joka kuului soivasta lelusta. Noin yhdeksän kuukautta myöhemmin Eino sai yksivuotissyntymäpäivälahjaksi jukeboxikilpikonnan, jossa yksi melodioista on tuo "Levon hetki nyt lyö". Aina sen kuullessani tulin surulliseksi ja ahdistuin, koska muistin tällöin niin elävästi Einon ensimmäisten kuukausien raskaat kokemukset. Toisaalta saatoin iloita siitä, että ne ajat olivat ohi. Eino oli pirteä, nokkela ja hyväntuulinen leikki-ikäinen, jonka äitiydestä saatoin nauttia suurta onnea ja ylpeyttä tuntien.

Jos on olemassa kaikkivaltias Jumala, joka päättää ihmiskohtaloista, ihmettelen hieman hänen huumorintajuaan. Jo Einon syntymän jälkeisenä aikana jouduin kokemaan piinaa, jota useimmat vanhemmat eivät voisi edes kuvitella mielessään. Einon kotiuttamisen jälkeen, pahimpien pelkojen jo hieman väistyttyä, tunsin edelleen oloni ulkopuoliseksi. Oli vaikeaa, lähes mahdotonta, puhua tavallisista vauva-asioista muiden vanhempien kanssa. Meidän ongelmiamme oli vaikea verrata useimpien muiden perheiden ongelmiin. Normaali lapsiperhe-elämä tuntui etäiseltä. Näiden raskaiden vaiheiden jälkeen odotti kuitenkin palkinto: minun oli vain hyväksyttävä se, että poikani oli synnynnäisesti sairas eikä koskaan tulisi olemaan täysin samalla viivalla terveiden kanssa, ja sitten, tämän asian hyväksyttyäni, minulla oli täydet mahdollisuudet elää onnellista elämää suloisen pojan äitinä.

Minun ei koskaan ollut henkilökohtaisella tasolla vaikea hyväksyä Einon sairautta. Tietenkin Einon kannalta olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut terve, mutta uskoin, että hän kyllä pärjäisi. Me vanhemmat olimme valmiit kasvattamaan hänet ajattelemaan positiivisesti. Jaksoin nähdä Einon sairaudessa jotain hyvääkin; uskoin, että se tekisi hänestä henkisesti vahvan yksilön, jota eivät pienet vastoinkäymiset lannistaisi. Sellainen Eino oli lapsenakin, ei vähästä kitissyt. Päästäessäni kaikkein naiiveimmat tulevaisuusvisioni valloilleen saatoin esimerkiksi ajatella, että ehkä Einosta tulisi lääkäri, ja hän olisi erityisen taitava, koska hänellä oli niin paljon kokemusta potilaana olosta.

Einon kasvaessa ulkopuolisuudenkin tunne katosi. En ollut pystynyt puhumaan normaalista vauvaelämästä, mutta pystyin puhumaan normaaleista 2-vuotiaan hoitoon ja kasvatukseen liittyvistä asioista. Opin itsekin joustavammaksi; minua ei enää niin häirinnyt, jos ihan kaikki leikkipuistossa tai perhekerhossa puheena oleva ei meidän perhettämme koskenutkaan. Usein saatoin joka tapauksessa tuntea kuuluvani joukkoon, ja olin siihen tyytyväinen. Einokin tuntui kuuluvan joukkoon. Sen jälkeen kun hän oppi kävelemään juuri ennen kaksivuotissyntymäpäiväänsä, hänen otsassaan ei enää tuntunut olevan poikkeavan yksilön leimaa.

Sitten, juuri kun kuvittelin, että perheemme tarina oli saanut onnellisen lopun, onni tempaistiinkin pois. Mikähän oppi minun tästä kaikesta olisi tarkoitus saada? Ähäkutti, eipäs iloita liian aikaisin? Enkö ollut jo kärsinyt tarpeeksi, joutunut käsittelemään riittävän vaikeita tunteita? Enkö ollut jo kasvanut tarpeeksi aikuiseksi? Einon leikki-ikä tuntuu nyt jonkinlaiselta hurjan putouksen jälkeiseltä rauhalliselta suvannolta, jossa olin kuvitellut viettäväni loppuelämäni. Sitten virta äkkiä veikin eteenpäin, kohti arvaamattomia tyrskyjä ja satuttavia kallioita. Mitä ulkopuolisuuden tunteeseen tulee, en ole ikinä kokenut sitä näin hyytävänä. Kaikkialla on ihmisiä, jotka elävät aivan eri maailmassa kuin minä. He ehkä stressaantuvat sellaisista asioista, jotka eivät heilauta minua vähääkään, mutta he kykenevät myös iloitsemaan paljon helpommin kuin minä.

Kuitenkin, niin epäoikeudenmukaiselta kuin tuntuukin se, että ikään kuin sain Einon kerran takaisin ja sitten taas menetin, niin enhän minä sitäkään toivoisi, että Eino olisi kuollut jo pikkuvauvana. Oliko Einon alun perin tarkoitus kuolla jo silloin? Näkikö joku minun hätäni, ja ajatteli, että selviydyn paremmin, jos en menetäkään lastani ihan vielä? Olen kiitollinen jokaisesta Einon kanssa viettämästäni hetkestä. Jos Einon oli pakko kuolla, niin onneksi hän ei kuollut päivääkään aikaisemmin.

”Levon hetki nyt lyö” –lauluun liittyvät muistot saavat minut nykyisin pohjattoman surulliseksi. Huokaisen helpotuksesta joka kerta, kun Ilmari jukeboxikilpikonnalla leikkiessään painaa tämän melodian ohi. Toisaalta se lienee aika itsekästä, pitäisihän minun olla (ja olenkin) iloinen siitä, että meillä on vielä lapsi, joka tuolla lelulla leikkii. Eläköön Ilmari pitkän ja hyvän elämän täällä, Einolle on koittanut ikuisen levon aika unten ihmemaassa.

perjantai 4. huhtikuuta 2008

Perhepolitiikkaa 30-luvulta

Lasten kanssa asumisessa yksi hauska seikka on, että tulee luettua kirjoja, joita ei muuten lukisi. Yleensä nämä ovat lastenkirjoja, mutta joskus lapsilla voi olla myös yllättävän kypsä (?) kirjamaku. Jokin aika sitten Ilmari otti hyllystämme ”Eläinten maailma” –tietokirjasarjan teoksia.

Viidennen eli viimeisen osan viimeisen luvun nimi on ”Rotuhygienia eli eugeniikka”. Tässä vaiheessa on jo helppo arvata, että kirja on painettu 1930-luvulla. Pian sen jälkeenhän Hitlerin ylilyönti teki koko rotuhygieniasta tabun, ja varmaan tuo meidänkin kirja joutaisi roviolle? Luvussa käsitellään ihmisen perinnöllisyyden perusteita, tilastoja syntyvyydestä erilaisten väestönosien keskuudessa, yhteiskunnan rappeutumisen ongelmaa sekä korjausehdotuksia. Nykyään yhteiskuntarakenne on erilainen, ja harva varmaankaan jättää lapsia tekemättä esimerkiksi siksi, ettei halua perinnön jakautuvan kovin pieniin osiin, joten kirjassa ehdotetut perhepoliittiset uudistukset eivät oikein suoraan ole nykypäivään sovellettavissa.

Perhepolitiikkaa voitaisiin kuitenkin harjoittaa nykyäänkin. Käytännössä sitä ei tehdä lainkaan, mitä nyt lapsiperheiden tuet pidetään sopivasti sellaisina, että ihmiset pysyvät kohtalaisen hyvin poissa sossun luukulta. Tietysti syy siihen, ettei ole varsinaista perhepolitiikkaa, on siinä, että koko rotuhygieniasta puhuminen on kammotuksen kammotus. Tavallaan on aika kiehtovaa (mutta ennen kaikkea pelottavaa), että yhteiskunnassamme, joka on olevinaan niin kovin sananvapauteen, tieteeseen ja realismiin perustuva, on myös voimakkaita tabuja. Tatu Vanhanen meni möläyttämään (tutkittuaan asiaa kauan ja hartaasti), että keskimääräisissä älykkyysosamäärissä näyttäisi olevan eroja eri kansojen välillä, ja tällä näyttäisi olevan yhteyttä kyseisten ihmisten muodostaman valtion bruttokansantuotteeseen. Ja hui kauhistus, mikä höykytys siitä seurasi. Voisi melkein kuvitella Vanhasen ehdottaneen afrikkalaisten pakkosterilisaatiota (mitä hän ei suinkaan tehnyt).

Nykyään sanaa ”rotu” ei ylipäänsä saa lainkaan käyttää, paitsi jos on kyse mistä tahansa muusta eläinlajista kuin ihminen. Koirarotuja saa kyllä jalostaakin, vaikkapa vain siksi, että saataisiin koiralle jokin hassu ulkonäköön liittyvä ominaisuus, kuten linttaantunut kuono, jonka kanssa valitettavasti on vaikea hengittää, mutta so what. Sen sijaan ihmisen kohdalla on täysin epäeettistä mennä edes sanomaan, että ehkä lahjakkaita ja terveitä nuoria kannattaisi kannustaa perheen perustamiseen vaikkapa ylimääräisen taloudellisen porkkanan avulla. Voi hirveä mitä rotuhygieniaa.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2008

Pääsiäisperinteitä

Perheemme pääsiäisperinteisiin on mieheni ja minun kihlautumisesta lähtien kuulunut vierailu vanhempieni kesämökillä. Tyypillisesti tämä on samalla ollut kesämökkikauden avaus ja mökin lämpimänä pysyminen on vielä pääsiäisen aikaankin ollut vähän niin ja näin.

Tänä vuonna pääsiäinen tuli ja meni erityisen aikaisin, emmekä näin talvisella säällä olisi mitenkään voineet mökille Ilmarin kanssa lähteä. Kun miehelle sattui vielä töitäkin osaksi pääsiäispyhiä, ja minulle ja Ilmarille talven ensimmäinen flunssa, emme käytännössä juurikaan tänä vuonna pääsiäistä viettäneet. Ilmari sai tuttavilta pari suklaamunaa, jotka minä ja mieheni härskisti söimme itse Ilmarin nukkuessa. Samoin söimme kaikki virpojille ostamamme suklaat. Se kuuluu myös pääsiäisperinteisiimme, sillä niiden kuuden vuoden aikana, jotka olemme tässä asunnossa asuneet, meillä ei ole yhtenäkään vuonna käynyt yhtäkään virpojaa. Hautausmaalla oli kauniita keltaisia pilkahduksia siellä täällä, moni oli nimittäin saanut haudalleen pieniä narsisseja. Eino myös. Narsissit selviytyivät pääsiäisajan pakkasista jotenkuten.

Eino kävi mökillä jokaisena pääsiäisenään. Ensin minun vatsassani, sitten 10-kuisena, jolloin olimme mökillä vain yhden pääsiäispyhistä, siten että aamulla lähdimme kotoa ja illalla jo palasimme. Silloinkin oli aika talvista ja öiden kylmyys huolestutti. Sitten kahtena seuraavana pääsiäisenä olimme mökillä useamman yön. Einolla riitti mökillä aina puuhaa. Viime vuonna pääsiäinen oli huhtikuussa, mutta silloinkin oli aika kylmä. Lunta ei kylläkään ollut, ja sää oli todella aurinkoinen. Ulkoilimme Einon kanssa paljon, vuoroja vaihdettiin niin, että joku oli aina vasta konttaamista ja tuen kanssa kävelyä opettelevan Ilmarin kanssa sisällä. Minä kävin Einon kanssa kävelyllä kahtena aamupäivänä. Pysähdyimme molemmilla kerroilla erään ojan luokse heittämään kiviä veteen. Ensimmäisenä päivänä ojassa olevaa vettä peitti ohut jääkuori, jonka läpi Einonkin heittämät kivet risahtivat hauskasti. Seuraavana päivänä oli kylmempää, ja minun oli hakattava jää ensin rikki isolla kivellä, jotta Eino sai omat kivensä veteen asti.

Viime pääsiäisenä Eino innostui maistamaan mämmiä. En ollut uskonut Einon haluavan sitä, joten mämmiä oli siinä vaiheessa enää vähän jäljellä. Suretti, kun Eino olisikin halunnut lisää. Toivottavasti hän sai tänä pääsiäisenä mämmiä ison kulhollisen. Pääsiäiskukko muni molemmille pojille onkimispalapelit, eli laudat, joilta pystyi magneetin avulla onkimaan erilaisia mereneläviä. Eino oli oikein avulias isoveli, hän nimittäin kokosi Ilmarinkin palapelin aina uudestaan, jotta Ilmari saattoi onkia. Välillä yhteisleikki taisi tosin hieman turhauttaakin Einoa, sillä hän hienovaraisesti vihjaisi, että mustekala (joka oli yksi ongittavista hahmoista) voisi laittaa Ilppi-vauvan nukkumaan.

Kesämökkeilyyn liittyy mahtavia muistoja, mutta myös kaikkein pahin tapahtui siellä. Olimme mökillä sinä viikonloppuna, jolloin Eino kuoli. Se tuntuu hirvittävän surulliselta, mutta luulen, että mökillä Eino olisi halunnutkin viimeiset hetkensä viettää. Siellä hän saattoi vielä viimeisenä iltanaan käydä sanomassa hei hei Harri-hauelle ja muille mökkitutuille. Meidän raskaaksi osaksemme on jäänyt aloittaa tämä mökkikausi ilman Einoa, viime kesän julma päätös päällimmäisenä mielessämme.

Saakoon Kotiteollisuus viimeiset sanat:

”Vierii kyynel, vierii toinen, vierii,
silmistä vesi veden jälkeen,
rinnoilta helmoille, helmoilta
joeksi ja joesta järveen.
Järvi syvä kuin synkin suru on,
musta kuin yötaivas pimeä,
tuonelan koivut, lehdettömät
kuiskivat meidän kahden nimeä.”