maanantai 26. marraskuuta 2007

Yölliset onnen hetket

Einon kuoleman jälkeen olen nähnyt Einosta unta noin 6-7 kertaa. Ensimmäisten viikkojen aikana oli pari painajaista, joissa kävin läpi Einon kuolemaa, mutta pian unet muuttuivat aivan toisenlaisiksi. Niistä tuli vierailukäyntejä paratiisinomaisessa paikassa.

Unissa tiedän aina, että Eino on oikeasti kuollut ja näen nyt unta. Kuitenkin Eino on paikalla täysin todellisen tuntuisena, pystyn koskettamaan häntä ja puhumaan hänen kanssaan. Hän vastaa kysymyksiini, tunnen hänen pehmeän ihonsa ja hiuksensa ja näen hänen onnellisen hymynsä. Usein tarjoan hänelle jotakin syötävää ja hoivaan häntä kuten ennen tein. Yhdessä unessa peittelin hänet lopussa nukkumaan, ja huoneesta poistuessani ajattelin huokaisten, että nyt en taas vähään aikaan häntä näe. Kuitenkaan unen loppuessa en koskaan tunne surua, vaan herään keveämmällä mielellä kuin yleensä. Olenhan koko unen ajan tiennyt, että joudun siitä heräämään, hyväksynyt asian ja ottanut unen vastaan lahjana Einolta.

Unissa tapahtuu vaihtelevia asioita. Kerran Eino tuli puistoon minun ja Ilmarin kanssa leikkimään, kerran kerhon joulujuhlaan. Viimeksi olimme Lastenklinikan odotustilassa. Eino on kertonut, että hänellä on kaikki hyvin. Hän voi hyvin, ja hänellä on hauskaa uudessa kodissaan. Minä kerron Einolle yleensä vain, että hän on minulle hurjan rakas ja olen onnellinen siitä, että hän tuli käymään luonani. On aivan ihmeellistä, miten hyvältä minusta näissä unissa tuntuu. Kaikki suru ja tuska on poissa, ja tilalla on se sama onni, jota tunsin Einon vielä eläessä. Kun herään, musta järkäle hiipii taas vähitellen painamaan päätäni ja varjostamaan kaikkea sitä hyvää, mitä minulla on tässä maailmassa. Mutta unissa olen saanut edelleen tuntea, mitä kokonaisvaltainen onni on.

En tarvitse psykologia kertomaan, että alitajunta voi helposti rakentaa tällaisen "satumaailman" näin järkyttävän kokemuksen jälkeen. Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, realiteetit jättävät aina tilaa myös uskolle. Minä uskon, että nämä unet ovat Einon tapa käydä tervehtimässä minua. Ne ovat synninpäästö, sillä jos Eino ei pitäisi minusta, hän tuskin kävisi luonani. Sitten herää tietysti kysymys siitä, miksi Eino ei käy luonani useammin, vaikka joka yö. No, uskon, että hänellä on siihen jokin selitys. Ehkä ihminen ei ole aina yhtä helposti tavoitettavissa unen kautta. Ehkä Einolla on niin paljon hauskaa tekemistä, ettei hän ehdi useammin. Minusta on joka tapauksessa hienoa, että hän käy silloin tällöin.





Onnellinen perheemme juhannuksena 2007

keskiviikko 21. marraskuuta 2007

Hallituksen terveiset lapsikuolemaperheille, osa 1

Minulle tuli yllätyksenä se, että kaikki Einoa koskeneet sosiaalietuudet lakkautettiin heti seuraavana päivänä Einon kuolemasta. Koska olin kotiäiti, tämä merkitsi sitä, että palkastani tipautettiin osa pois ilman "irtisanomisaikaa", kun työni yhtäkkiä väheni entiseen verrattuna. Minulla ei ollut päivääkään mahdollisuutta varautua tähän muutokseen. Se tuntui minusta hassulta, onhan Suomessa yleisesti ottaen varsin hyvä irtisanomisturva. No, ajattelin, että onhan Kelalla varmaankin jonkinlainen sairaspäivärahamahdollisuus tällaiseen tilanteeseen, eihän minun kai sentään voitu olettaa hakevan töitä seuraavana päivänä lapsen menetyksestä. Vaan eipä ollut, sairaspäivärahaan on peräti kahden kuukauden omavastuuaika, kun kyseessä on minimisairaspäiväraha eikä palkkatuloihin perustuva päiväraha.

Tilanne tuntui mielestäni sen verran kummalliselta, että myöhemmin syksyllä, rahkeiden taas riittäessä, otin yhteyttä suosikkipuolueeni eduskuntaryhmään. Ryhmä teki aiheesta hallitukselle kirjallisen kysymyksen, joka on tässä:

"Kun perhettä kohtaa Suomessa traaginen menetys lapsen kuollessa, on ymmärrettävää, että tuolloin perhe tarvitsee tukea. Monia perheitä tukevat lähiomaiset ja ystävät, mutta myös yhteiskunnalla on mahdollisuus auttaa. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin valitettavasti se, että yhteiskunnan apu jää puuttumaan. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, että monien sosiaalitukien, joita lapsiperheet saavat esimerkiksi lapsien lukumäärän mukaan, maksaminen katkeaa lapsen kuolinpäivää seuraavana päivänä. Tämä aiheuttaa jo muutenkin hankalaa aikaa elävälle perheelle lisävaikeuksia, kun joudutaan heti "alkujärkytyksen" aikana miettimään uudelleen myös taloudellisia asioita. Esimerkiksi lapsen hoidon järjestämistä voidaan joutua taloudellisista syistä miettimään uudelleen silloin, kun esim. kaksilapsisen perheen toinen lapsi kuolee ja perheelle maksettavan lasten kotihoidon tuen määrä samalla muuttuu - tällöin voidaan joutua pikaisestikin etsimään lapselle hoitopaikka. Kun monet perheet Suomessa ovat pienituloisia ja maksettavana voi olla esim. asuntolainaa, niin vähennykset perheelle maksettavissa sosiaalietuuksissa voivat aiheuttaa nopeastikin erilaisia maksuvaikeuksia.

Näin ollen yhteiskunta voisi olla avuksi sellaisille perheille, joiden kohdalle osuu surullinen perheenjäsenen menetys. Edesmenneen lapsen osalta voitaisiin jatkaa erilaisten sosiaalitukien maksamista esimerkiksi kahden lapsen kuolemaa seuraavan kalenterikuukauden ajalta. Näin menetyksen kokeneilla perheillä olisi hieman enemmän aikaa järjestellä uudelleen käytännön elämäänsä ilman, että heti aluksi joudutaan taloudellistenkin syiden takia tekemään isoja muutoksia.

Olisi kohtuullista, että lapsensa juuri menettäneillä perheillä olisi hieman parempi mahdollisuus olla ajattelematta kaiken surun keskellä sitäkin, miten rahat riittävät arjen järjestämiseen. Myöskään väliaikaisen taloudellisen avun hakeminen sosiaalitoimiston kautta voi kaikkine selvityksineen tuntua monen tällaista kokemusta läpikäyvän henkilön kohdalla liian raskaalta. "Sosiaaliluukulle" ohjaamista yksinkertaisempaa ja paremmin tällaisen perheen jaksamista tukevaa olisi se, että sosiaalitukien maksamista kuolleenkin lapsen osalta jatkettaisiin jonkin aikaa kuoleman jälkeen. Onneksi lasten kuolemat ovat kuitenkin verrattain harvinaisia, joten em. toimilla, joilla pyritään lapsensa menettäneiden perheiden tukemiseen, ei olisi suurta vaikutusta valtiontalouteen.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Onko hallituksella suunnitelmia uudistaa lapsiperheille maksettavien sosiaalitukien maksatusta siten, että jos perheen lapsi kuolee, voidaan kyseisen lapsen osalta jatkaa perheelle myönnettyjen tukien maksamista esim. kahden kuukauden ajan lapsen kuoleman jälkeenkin, jolloin voidaan tukea tällaisen perheen selviämistä vaikeana aikana niin, että edes perheen taloudellinen tilanne olisi hieman parempi?"

Helsingissä 11 päivänä lokakuuta 2007Timo Soini /ps Pentti Oinonen /ps Pirkko Ruohonen-Lerner /ps Raimo Vistbacka /ps Pertti Virtanen /ps

Peruspalveluministeri Paula Risikko (kok) vastasi näin:

"Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:
Lapsiperheiden tukijärjestelmän kaksi keskeistä peruspilaria ovat perhepoliittiset tulonsiirrot sekä kunnallinen palvelujärjestelmä. Näiden molempien kautta pyritään tukemaan lapsiperheiden hyvinvointia ja selviytymistä erilaisissa elämäntilanteissa. Perhepoliittisten tulonsiirtojen perustana on lapsesta aiheutuvan kustannuksen tasaaminen lapsiperheiden ja muiden kotitalouksien välillä. Perhepalvelujen kautta luodaan tukea lapsen, mutta laajemmin myös koko perheen elämäntilanteen mukaisiin palvelutarpeisiin.

Koska perhepoliittisten tulonsiirtojen tavoitteena on lapsesta aiheutuvien kustannusten tasaaminen, on ollut tarkoituksenmukaista määritellä myös tuen maksaminen perustuvaksi lapsen tosiasialliseen läsnäoloon perheessä. Perhetilanteissa, joissa lapsi kuolee, perhettä kohtaa monenlainen suru ja osalla perhettä myös taloudellisen tilanteen tasapaino voi horjua. Perhettä voidaan näissä tilanteissa parhaiten tukea hakemalla perhekohtaisesti räätälöityä kokonaisvaltaista tukea niin riittävien tukipalvelujen kuin tilannekohtaisen toimeentulon tukemisen kautta. Käyttökelpoisin taloudellisen tuen muoto lapsen olemassaoloon sidotun sosiaaliturvaetuuden sijasta on perheelle myönnettävä toimeentulotuki. Toimeentulotuen peruslähtökohtana on turvata tukeen oikeutetun henkilön tai perheen taloudellinen tilanne, kun toimeentulossa tapahtuu ennakoimattomia muutoksia. Samoin tuen keskeinen tavoite on pyrkiä palauttamaan henkilön tai perheen taloudellinen tilanne uudelleen vakaaksi siten, että yllättävän muutoksen vaikutus ei jää pitkäkestoiseksi.

Hallitusohjelman mukaisesti pääministeri Vanhasen II hallitus on käynnistänyt sosiaaliturvaa koskevan uudistamistyön sosiaaliturvan uudistamiskomiteassa. Komitea joutuu arvioimaan sosiaaliturvan kokonaisuutta ja siihen kohdistuvia uudistustarpeita ja siinä yhteydessä on tarkoituksenmukaista tarkastella myös lapsiperheiden toimeentuloturvaan liittyviä kysymyksiä."

Heh, varsinkin viimeinen kappale oli oikein aitoa "poliitikkoa". Muutenkin rouva ministeri onnistui varsin hyvin vastaamaan vastaamatta oikein mihinkään. Päätin, että asia vaatii hieman täsmennystä, joten kirjoitin ministerille seuraavan sähköpostiviestin:

"Hyvä peruspalveluministeri,

kirjoitin jokin aika sitten perussuomalaisten eduskuntaryhmälle lapsikuolemaperheiden heikosta sosiaaliturvasta. He tekivät aiheesta kirjallisen kysymyksen, johon vastasitte (KK 369/2007). Koska asia ei saanut toivomaani päätöstä, kirjoitan nyt suoraan teille.

Kirjallisessa kysymyksessä ei ehkä tullut riittävän selkeästi esille, että kotihoidontuessa on kyse kotiäidin palkasta. Kyse ei siis sanan varsinaisessa merkityksessä ole tulonsiirrosta, tai jos olisi, kaikkien julkisissa viroissa olevien palkoissa olisi kyse tulonsiirroista. Alkuperäiseen ehdotukseeni olin kirjoittanutkin, että lapsilisän maksamisen voisi minun puolestani lopettaa heti lapsen kuollessa. Kotihoidontuki on kuitenkin eri asia. Jos kotiäidin ainoa lapsi kuolisi, hänen palkkansa maksaminen lopetettaisiin kokonaan, ilman päivänkään irtisanomisaikaa. Minulle ei käynyt näin radikaalisti, koska meille jäi eloon toinen lapsi esikoisemme yllättäen kuollessa. Kuitenkin, palkkani toki pieneni.

Vastauksessanne puolustatte nykyistä ratkaisua eli tilapäistä toimeentulotukea. En tiedä, oletteko koskaan joutunut sellaista hakemaan. Minä en ole, mutta ymmärtääkseni toimeentulotuen saaminen edellyttää henkilökohtaista käymistä jossakin (?) ja lisäksi aikamoista paperien täyttelyä. Käsittääkseni kuittejakin tarkistellaan (?). Eikä takeita tuen myöntämisestä ole. Aikamoinen rumba, ottaen huomioon, että rakas lapsi on juuri kuollut, hautajaisia pitäisi alkaa järjestellä ja siinä kaiken ohella hoitaa vuoden ikäinen kuopus. Tällaisessa tilanteessa perheelle pitäisi antaa aikaa yhdessä suremiselle ja puhumiselle. Lisäksi, palaan edelliseen kappaleeseen, kyse on myös periaatteesta. Millä oikeudella kotiäiti voidaan irtisanoa ilman irtisanomisaikaa, kun sellainen muilla aloilla ei ole mahdollista? Mitään ongelmaahan ei olisi ollut, jos olisin ollut vaikkapa lastenhoitajana töissä samassa päiväkodissa, jossa omat lapseni olisivat olleet. Silloinhan olisin paitsi saanut edelleen palkkaa, saanut vieläpä sairaslomaakin.

Sairaslomaa kuopukseni hoidosta en kaivannut, joten en ottanut edes selvää, olisinko periaatteessa voinut laittaa lapseni hoitoon veloituksetta. Jos tämä olisikin ollut mahdollista, olisin kuitenkin menettänyt palkkani viime rippeetkin, olisihan kotihoidontuen maksaminen lopetettu lapsen siirtyessä kunnalliseen päivähoitoon. Kelan minimisairaspäivärahalle (olen ollut kotiäitinä monta vuotta, joten vain tähän olisi ollut mahdollisuus) on 55 päivän omavastuu. Tämän vaihtoehdon saattoi siis unohtaa, sairasloman tarvehan olisi ollut todennäköisin juuri ensimmäisten 1-2 kuukauden aikana.

Vastauksenne viimeisessä kappaleessa annatte ymmärtää, että voisitte ehkä harkita asian ottamista esille, kun uudistuksia mietitään. Kaikkien tulevien lapsikuolemaperheiden takia toivon todella, että sen teette. Se olisi myös hyvä tilaisuus osoittaa, että kotiäitejä arvostetaan edes jossain määrin siinä missä muitakin työntekijöitä. Lisäksi on otettava huomioon se, että toimeentulotukien hakemiset ja myöntämiset sisältävät melkoisen määrän byrokratiaa. Käsittelykulujen suhteen huomattavasti huokeampi vaihtoehto olisi, että kotihoidontukien maksu jatkuisi entiseen tapaan esimerkiksi kahden kuukauden ajan lapsen kuolemasta, ilman, että kenenkään tarvitsisi täytellä, leimailla tai postitella ylimääräisiä papereita. Valtio siis itse asiassa saattaisi jopa säästää rahaa nykykäytäntöön verrattuna. Pahimmillaankin valtiontaloutta ajatellen kyseessä olisi lähes symbolinen ele. Kotihoidontuet ovat pieniä, ja lapsia kuolee harvoin.

Ystävällisin terveisin
pientä pellavapäätään ikävöivä äiti
Susanna Salonen, Nummela"

Nyt siis vain odottelemaan Risikon vastausta. Sinänsä aika hämmentävää, että hallitus harkitsee ylimääräisen rahallisen avun myöntämistä suoraan Jokelan uhrien omaisille. En missään nimessä väitä, etteikö tällaiselle avulle saattaisi hyvinkin olla tarvetta, mutta, ottaen huomioon esimerkiksi meidän perheemme kohtelu, jo kyseisen tuen harkitseminen tarkoittaa, että hallitus on laittanut lapsikuolemat arvojärjestykseen. Jos lapsi nukkuu hiljaa pois ilman, että lehdet pääsevät kirjoittelemaan ja kunnat vaatimaan miljoonakorvauksia terapioita ynnä muita varten, perheen voi hyvällä omalla tunnolla unohtaa. Mainittakoon vielä, että itse en lähtisi erittelemään, mikä tapa menettää lapsi on raskain ja mikä vähiten raskas. Rakastetun lapsen kuolema on aina vanhemmille painajainen, josta selviytymiseen ei voine saada liikaa apua.

Lisää aiheesta ministerin vastattua kirjeeseeni.

keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Uskonto vai ei?

En ole koskaan pystynyt mielessäni täysin allekirjoittamaan minkään yleisesti tunnustetun uskonnon oppeja. En myöskään ole koskaan pitänyt itseäni ateistina. Ateismissa on tietysti myös kyse uskonnosta; vaatiihan sekin voimakasta uskoa, että pystyy vakuuttamaan itsensä siitä, ettei minkäänlaista jumalaa ole olemassa. Todisteita tästä asiasta kun ei ole. Wikipedian määritelmä sanalle "agnostikko" koskee itseäni varsin pitkälti, olen siis kai sitten pääasiassa sellainen. Eino kuolema on kuitenkin saanut minut ajattelemaan asiaa vielä vähän syvällisemmin, ja olen tullut siihen tulokseen, että jonkinlainen uskonto minullakin on.

Ajatus siitä, että voisi edes olla mahdollista, ettei Eino jatka elämäänsä jossakin meidän maailmaamme onnellisemmassa paikassa, on niin tuskallinen, että minun on pakko sulkea sellainen vaihtoehto pois. Minun on pakko uskoa, että on olemassa sellainen paikka, josta kristityt käyttävät nimeä "taivas", ja että tapaan Einon tässä paikassa. Se on oikeastaan aika helppoa ja yksinkertaista: uskon vain ja sillä hyvä. Koska kyse on joka tapauksessa vain uskosta, asiaa ei tarvitse sen enempää todistella tai vakuutella. Mitäpä minulla on hävittävää? Jos kuoleman jälkeen ei ole elämää, en saa sitä ikinä tietää. Silloinhan minä katoan kuoltuani, ja ajatukseni ja kärsimykseni lakkaavat joka tapauksessa olemasta.

Kristinuskon terminologia, kuten sanat "Jumala" ja "Jeesus", ei ole tarttunut arkikieleeni lapsuudessa, enkä oikein voisi ajatella sitä enää käyttööni ottavanikaan. Tuntuu liian kummalliselta ajatella, että jokin uskonto sulkee pois mahdollisuuden siitä, että jumalalla olisikin jokin toinen nimi, kuten "Ukko ylijumala". Koko kristinuskon verinen historia "pakanoiden" käännyttämisineen pistää miettimään touhun järkevyyttä. Tosin, isona plussana kristinuskolle mainittakoon se, että kristinuskon yleisilme on nykyään varsin rauhanomainen. Samaa ei voi sanoa islamista, jota taas Suomen evankelisluterilainen kirkko tuntuu kuitenkin kovasti puolustelevan ja ihastelevan (?). Tässä taas yksi käsittämättömyys, joka ei pahemmin innosta liittymään kirkkoon (erosin kirkosta vuosia sitten). Koska koko uskontoasiassa joka tapauksessa on kyse nimenomaan uskosta, ei ole mitään estettä sille, etteikö minun henkilökohtainen uskoni voisi olla yhtä oikea kuin jokin maailmanuskontokin. Ajattelen mielelläni, että jumalan nimi on Ukko, sillä tunnen sympatiaa muinaissuomalaisia kohtaan. Einon toinen nimi on muuten Ukko, ja ajattelimme mieheni kanssa juuri Ukko ylijumalaa nimen antaessamme.

Perinteiden kunnioittaminen voisi olla minulle syy käyttää nimiä "Jumala" ja "Jeesus". Isovanhempani kokivat sodan, ja he puolustivat kotia, uskontoa ja isänmaata. Kristinusko on aika oleellinen osa maanpuolustushenkeä. Kunnioitan kristinuskoa yhtenä osana suomalaisia perinteitä, ja laulan mielelläni tuttuja virsiä. On ehkä hyvä, että on olemassa jokin yhteinen uskonto, onhan ihmisellä voimakkaat sosiaaliset tarpeet. Kun jotain tehdään yhdessä, asialle pitää olla yhteinen, kaikille tuttu terminologia. Kirkko on saanut ja saa koko ajan toiminnallaan aikaan paljon hyvää, ja kirkon toiminnassa ns. ruohonjuuritasolla mukana olevat ihmiset ovat minun kokemukseni mukaan yleensä oikein mukavia ja hyväntahtoisia. Varsinaisten kirkon toimintaa ja rahojen käyttöä hallitsevien päättäjien ajatusmaailma sen sijaan tuntuu itselleni aika vieraalta. Tuntuu aika huimalta ajatella, että kirkko on valmis käyttämään jäseniensä rahoja esimerkiksi kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden ihmisten majoittamiseen. Mediaa seuraamalla minulle ei oikein selvinnyt, syyllistyikö kirkko tässä asiassa laittomaan toimintaan vai ei, mutta joka tapauksessa, arkijärjellä ajatellen kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat kuulunevat kotimatkalle.

Ei sillä ole väliä, mitä nimeä jumalasta kukin käyttää, vai ajatteleeko, ettei mitään jumalaa olekaan. Tärkeintä on, että ymmärtää uskon olevan henkilökohtainen asia ja antaa jokaisen uskoa tavallaan. Toivoisin ateistienkin ymmärtävän, ettei heidän aatteestaan vauhkoaminen saa aikaan mitään hyvää. On erilaisia ihmisiä, ja toiset tarvitsevat uskoa enemmän kuin toiset. Jos usko on jollekin ihmiselle voimavara, jonka avulla hän pystyy nauttimaan elämästä ja toimimaan yhteiskuntamme hyväksi, niin mitä pahaa uskossa on? En tiedä, pystyykö kukaan jatkamaan tiukan linjan ateisimia vielä kohdattuaan esimerkiksi niin traagisen tapahtuman kuin oman lapsen kuolema. Ja jos näin tekee, pystyykö enää koskaan elämään päivääkään edes jossain määrin elämisen arvoista elämää. Ateismin julistaminen ja jumalaan uskovien pilkkaaminen on hirvittävän inhottavaa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tarvitsevat uskoa. Ei lähetystyötä tekevä ateisti minun mielestäni ole ollenkaan älykäs. Hänen uskonsa ei ehkä sinänsä ole tyhmempi kuin mikään muukaan uskonto, jos se (jollakin minulle pimennossa olevalla tavalla) tarjoaa turvan myös elämän vastoinkäymisissä, mutta oljenkorren vieminen heikolta on silkkaa tyhmyyttä ja ilkeyttä. Toki voimakkaasti uskova on yleensä pilkan yläpuolella ja tuntee ateistia kohtaan lähinnä sääliä. Silti, kunnioittakaamme toinen toistamme, näin saavutetaan onnellisin lopputulos.

Itse odotan innolla sitä, että saan taas halata Einoa ja viedä hänet leikkikenttäkerhoon. Odotan innolla, että saan taas kysyä Einolta: "Kuka on äidin kullannuppu?" Ja Eino vastaa: "Eino!" ja hymy ulottuu leuasta otsaan.

Loppuun vähän Dingoa:


" On toivo kuin pyhä henki, se virtaa vaan.

Se airottoman veneen saa liikkumaan.

Vene kohtaa aution saaren, jota tuulet tuudittaa.

Näin sinä ja minä taasen kohdataan."

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Ensilumi

Muistan hyvin sen päivän, jolloin ensilumi satoi viime syksynä. Se oli täällä Vihdissä lokakuun viimeisiä päiviä, maanantai. Ilmari heräsi aikaisin ja saatuaan herkkulootaa ja kuivat päälle oli taas valmis nukkumaan. Vein pojan valmiiksi ulos, koska olimme aikeissa lähteä kylään erääseen toiseen lapsiperheeseen.

Viikonloppuna oli siirrytty talviaikaan, mutta siitä huolimatta Einolle maistui uni hyvin, ja Eino heräili vasta, kun olin kärräämässä Ilmaria vaunuissa pihalle vähän ennen kahdeksaa. Söimme Einon kanssa aamiaista, sitten pakkasin välipalaa mukaan ja autoin Einoa pukeutumaan upouuteen talvihaalariin. Ulkona Eino ihmetteli valkoista maata. Lumeen jäivät pienet jalanjäljet Einon tepastellessa ympäriinsä. Otimme sikeitä unia vetelevän pikkuveljen mukaan ja lähdimme kyläpaikkaan.

Kun pari tuntia myöhemmin lähdimme kylästä kotiin, sää oli jo lauhtunut ja lumi hyvää vauhtia sulamassa. Eipä se niin Einoa haitannut, nythän oli kaikkialla ihanaa sohjoa, ja ränneistä tippui vettä. Imetin vielä hetken pitkiltä aamupäivätorkuilta herännyttä Ilmaria ulkona, ja Eino touhusi loskassa.

Eilen katselin ensilumessa Ilmarin pieniä jalanjälkiä, vähän pienempiä kuin Einon viimevuotiset, ja yritin muistuttaa itseäni siitä, että tässäkin maailmassa on vielä hyviä ja kauniita asioita. Ilmari täyttää pian 1,5 vuotta. Hän tutkii maailmaa innokkaana ja uteliaana ja suhtautuu elämään peruspositiivisesti. Kuinka osaan kannustaa häntä tähän, kun tiedän, että elämä voi tuoda mukanaan hirvittävää kärsimystä? Kuinka pystyn opettamaan hänelle, että hänen tulisi olla oikeudenmukainen, kun minä olen saanut oppia, ettei itse elämäkään sitä ole? Kuinka saan poikani luottamaan huomiseen, kun itse en luota?

Eino oli myös peruspositiivinen. Hän hymyili ja nauroi paljon, ja hänen hymynsä oli maailman kaunein. Hänen naurunsa oli uskomattoman iloista kuunneltavaa. Kun Eino nauroi, oli helppo uskoa, että hyvä voittaa pahan ja maailma pelastuu. En tajua, miten pystyn elämään, kun tiedän, etten enää ikinä kuule sitä naurua.



Eino isin kainalossa 9.1.2006