tiistai 27. toukokuuta 2008

Hyvää syntymäpäivää, Eino!

Einon syntymäpäivä on tänään. Se on tänä vuonna kaikista kolkoista juhlapäivistä raskain. Se on erilainen juhlapäivä kuin muut, sillä se on lakannut olemasta. Tämä päivä ei poikkea tavallisista arkipäivistä muuten kuin meidän mielessämme.

Kuolleen lapsen syntymäpäivään kiteytyy kaikki se vääryys, mitä lapsen kuolemaan liittyy. Sen sijaan, että järjestäisimme ja viettäisimme Einon erityisen juhlan, kenties vuoden kohokohdan, suremme päivää, jota ei tule enää koskaan. Voimme vain toivoa, että Eino viettää syntymäpäivää jossakin muualla. Ilmarin syntymäpäivä, joka tämän vuoden osalta on jo takanapäin, lienee paremmin verrattavissa muihin juhlapäiviin: se on päivä, jolloin edelleen juhlitaan, ja jolloin meidän vanhempien kohtalo on niellä surumme siitä, ettemme voi juhlia samalla tavoin Einon kanssa.

Tällä hetkellä on mahdotonta saada lohtua siitä, että ehdimme viettää Einon kanssa edes kolme syntymäpäivää. Tuntuu hyvältä kuitenkin muistaa, että ne kolme syntymäpäivää olivat juuri sellaisia kuin lasten syntymäpäivien kuuluukin olla. Yksivuotissyntymäpäivillään Eino kävi päiväunille juuri, kun vieraita alkoi tulla. Einon päivärytmi oli silloin vielä vähän ennalta-arvaamaton ja käsitti ainakin kahdet päiväunet. Vieraat saivat odotella pari tuntia, ennen kuin päivänsankari heräsi seuraamaan kynttilöiden puhaltamista, ja sitten vasta päästiin käsiksi kakkuun. Jos jostakin olen äitiydessäni ylpeä, niin siitä, että kotimme tapahtumat ovat aina tapahtuneet lasten ehdoilla. Lapset eivät ole näyttelyesineitä, joiden olisi joustettava sen mukaan, mitä aikuiset täydelliseltä päivältä odottavat. Äidiksi tuloni jälkeen en ole paljoakaan välittänyt siitä, mitä muut aikuiset minusta ajattelevat. Velvollisuudet lapsia kohtaan ovat aina tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä.

Kun Eino täytti kaksi vuotta, Ilmari oli vain 13 päivän ikäinen. Eino oli silloin hetkessä muuttunut isoksi pojaksi. Kun lähdin synnyttämään, Eino vielä konttasi eteiseen halaamaan ja vilkuttamaan, mutta kun neljän päivän kuluttua tulin kotiin, Eino jo käveli vastaan. Silloin tuntui, että olin ollut pitkään poissa kotoa. Turvakaukalossa köllivä Ilmari alkoi juuri kotiin tullessa parkua kuin syötävä, ja Eino säikähti ja alkoi itkeä myös. En ehtinyt lohduttamaan, kun minun piti tietysti napata vauva rinnalle. Isi ja mummi hoitivat Einon, ja vastaaviin tilanteisiin jouduttiin lähitulevaisuudessa usein. Synnytyksen jälkeinen aika oli kaiken kaikkiaan tyypillistä hormonimyllerrystä. Jatkuva huono omatunto Einon saaman vähäisen huomion takia esti minua kunnolla nauttimasta ensimmäisistä kuukausista, vaikka kaikki sujuikin ihan hyvin. Tuntuu väärältä nähdä mitään hyvää Einon kuoleman ajankohdassa, mutta en voi olla ajattelematta, että on sentään pieni helpotus, ettei Eino kuollut esimerkiksi tasan vuotta aikaisemmin. Silloin olisin varmasti uskonut, että Eino kuoli huonon hoidon, tai pikemminkin suoranaisen laiminlyönnin seurauksena. Mutta, mitä syntymäpäiviin tulee, ne järjestettiin isovanhempien avustuksella, ja juhla oli onnistunut ja hauska.

Viime vuonna vietettiin oikein kunnon lastenjuhla pihallamme, hieman kuraisesta kelistä huolimatta. Juhla oli Einon ja Ilmarin yhteinen. Lahjojen avaamisesta ja vieraiden yleisestä viihdyttämisestä vastasi pitkälti Eino. Eino yllätti minut puhaltamalla kakun kynttilät vaivatta sammuksiin. En ollut aiemmin nähnyt hänen puhaltavan kunnolla, vaikka esim. voikukkahattaroiden kanssa oli puhaltamista yritetty. Ajo-opetus syntymäpäivälahjaksi saadulla polkupyörällä pääsi vauhtiin, kun paikalla oli paljon avustajia. Niin kovin kesken nekin harjoitukset elokuussa jäivät. Leikkiastiasto oli mainio lahja, sillä Eino syötti pikkuveljelle monet annokset näkymätöntä taikaruokaa. Ilmari ei vuoden iässä ollut kovin kiinnostunut kiinteiden ruokien syömisestä, mutta isoveli sai aina Ilmarin sanomaan aa, oli lusikalla sitten oikeaa ruokaa tai ei. Lahjaksi tuli myös muun muassa Niilo poliisina –kirja, joka innosti Einon poliisileikkiin. Välillä oli vaihe, jolloin Eino ei halunnut itseään kutsuttavan Einoksi, vaan poliisiksi.

Einon syntymäpäivän juhlimisessa on aina ollut useimpien muiden lasten syntymäpäiviin verrattuna se erikoinen piirre, että silloin ei ole juhlittu iloisen päivän muistoa. Einon syntymä oli iloinen asia, tietysti, mutta se päivä, jolloin Eino syntyi, oli kammottava. Vatsassani yhdeksän kuukautta ollut vauva tempaistiin ulos nopealla leikkauksella ja vietiin pois näköpiiristäni. En saanut sen päivän aikana edes koskettaa häntä, enkä voinut tietää saisinko koskaan. Itsekästä tai ei, minulle ei jäänyt siitä päivästä kauniita muistoja. Se päivä oli siihenastisen elämäni hirvein, vaikka silloin tapahtunut asia oli siihenastisen elämäni onnellisin. Minä juhlin mielessäni jokaisena Einon syntymäpäivänä sitä, että hänen syntymäänsä liittyvät tapahtumat olivat mennyttä elämää. Juhlin sitä – myöhemmin niin kovin virheelliseksi osoittautunutta – kuvitelmaa, että emme joutuisi enää kokemaan yhtä synkkiä hetkiä. Nyt palaisin siihen neljän vuoden takaiseen päivään tietysti riemumielin. Pimeyden keskellä oli silloin niin kovin paljon toivoa.

Mutta nyt pahimmat pelot ja painajaiset ovat toteutuneet. Neljävuotissyntymäpäivää ei juhlita meidän maailmassamme. Minun mietteissäni Eino sitä kuitenkin viettää, samoin kuin tulevia syntymäpäiviäänkin. Hyvää syntymäpäivää, Eino! Olemme hengessä mukana.




Eino 2 vuotta, pottahar-joitteluja ennen syntymä-päiväjuhlan alkua

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Halpatyövoima ja halpa työvoima

Suomalainen hoiva-alan yritys Esperi houkuttelee hoitajia Filippiineiltä suomalaisia vanhuksia hoitamaan, kertoo Amiedun lehdistötiedote 11.9.2007. Yritys aikoo tarjota parin seuraavan vuoden aikana lisäkoulutusta ja työtä noin sadalle lähihoitajalle.

Suomessa on 100 000 nuorta vailla työ- tai opiskelupaikkaa. Vanhemmista ikäluokista työttömiä löytyy vielä monin verroin lisää. Miksi heitä ei kouluteta lähihoitajiksi? Selitys ei voi olla, että se olisi hirvittävän paljon kalliimpaa kuin ”valmiiden” hoitajien tuominen Filippiineiltä. Filippiiniläiset hoitajat tarvitsevat myös muuntokoulutusta, ja ennen kaikkea heille on opetettava suomen kieltä. Kukaan tuskin myöskään väittää, että työttömän suomalaisen elättäminen olisi valtiolle ilmaista.

Koska filippiiniläishoitajille maksetaan samaa palkkaa kuin suomalaisille hoitajille, he eivät ole halpatyövoimaa. Entäs kun Suomessa taas yleinen kustannustaso nousee ja ruoka ja asunnot kallistuvat? Ovatko filippiiniläishoitajat varmasti suomalaisten hoitajien rinnalla vaatimassa lähihoitajien palkkojen päivitystä? Miksi olisivat? Heidän näkökulmastaan suomalainen palkkataso on erinomainen. He käyvät Suomessa tienaamassa rahaa, ja matkustavat sitten yleensä takaisin kotimaahansa. Heidän ei tarvitse Suomessa asuessaan miettiä, riittääkö palkka perheasunnon ostamiseen Helsingistä, tai ylipäänsä perheen elättämiseen. Kyllä filippiiniläiset ovat pitkällä tähtäimellä halpaa työvoimaa.

”Hoitajien rekrytoinnista vastaava Opteam on avannut Filippiineille toimiston. Hoitajat perehdytetään ensin äidinkielellään paikallisiin oloihin. Heille kerrotaan suomalaisen työelämän pelisäännöistä, mm. työaikalainsäädännöstä, työehtosopimuksista, oleskeluluvista sekä työturvallisuudesta. Tulijoiden puolesta hoidetaan myös byrokratia kuten sosiaaliturvatunnukset ja asumisilmoitukset. Uusille työntekijöille järjestetään myös asunto kalustuksineen ja varusteluineen.”

Hieno homma. Entäs ne suomalaiset työttömät?

Välillä kuulee sanottavan, ettei ihmisiä voi pakottaa tekemään töitä, varsinkaan hoitotyötä. Perustelu on, että epämotivoituneet, työhön pakotetut työntekijät romuttaisivat koko alan maineen ja riskeeraisivat hoidettavien turvallisuuden ja mukavuuden. Olen varmaan tässä asiassa hirvittävän sinisilmäinen optimisti, mutta minulla on vahva usko suomalaiseen työmoraaliin. Uskon, että keskimäärin suomalaiset tekevät ainakin tyydyttävän hyvin sen työn, joka heidän osakseen on koitunut. En usko, että työttömien painostaminen (ennen kaikkea tukipolitiikkaa muuttamalla) kouluttautumiseen ja työn tekoon aiheuttaisi kappaleen alussa lueteltuja ongelmia. Uskon, että moni työtön tekisi töitä ihan mielellään. Työttömät kokevat, että opiskelu ja työn teko olisivat turhaa vaivannäköä, koska työttömyyskorvauksellakin pärjää. Ja turja vaivannäköhän olisi itsensä naurettavaksi tekemistä.

Kuka tahansa suomalainen työtön voi toki halutessaan kouluttautua lähihoitajaksi. Lähihoitajan ammatti ei kuitenkaan ole erityisen houkutteleva, eikä filippiiniläishoitajien saapuminen tee sitä houkuttelevammaksi (paitsi ehkä eksoottisen hehkeää työympäristöä arvostavien miesten silmissä?). Kuten jo kirjoitin, filippiiniläishoitajat ovat varmaankin aika tyytyväisiä työntekijöitä, jotka eivät ole kärkkäästi vaatimassa palkankorotuksia tai muita parannuksia työehtoihin. He heikentävät hoitajien ammattiliittoa. Suhtaudun varauksella siihen, että filippiiniläisten rekrytointi parantaisi hoitoalan mainetta yhtään enempää kuin suomalaisten työttömien painostaminen näihin tehtäviin.

Mainittakoon, että pidän filippiiniläisten hoitajien rantautumista Suomeen noin miljoona kertaa myönteisempänä ilmiönä kuin rikos- ja työttömyystilastoja paisuttavaa islamilaista maahanmuuttoa. En myöskään tippaakaan epäile sitä, etteivätkö filippiiniläiset olisi erinomaisia työssään – ehkä jopa keskimääräistä suomalaista hoitajaa parempia, muuntokoulutuksen jälkeen. Jos olisin vanhainkodin asiakas, olisin varmasti aivan mielelläni filippiiniläishoitajan käsissä. Se, että filippiiniläiset ovat tyytyväisiä työntekijöitä, ei vähennä heitä kohtaan tuntemaani arvostusta. Päinvastoin, ihailen ihmisiä, jotka tyytyvät vähään eivätkä vaadi huikeaa elistasoa. Mutta, kuten jo aiemmin kirjoitin, näen vaatimattomuuden ongelmana suomalaisten lähihoitajien ja heiksi aikovien kannalta. Kaiken kaikkiaan, mielestäni tätäkin maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa ollaan turhan yksipuolisia. Asia halutaan nähdä ihanan aurinkoisena polkuna kohti auvoista tulevaisuutta, eikä varjopuolia käsitellä. Kritiikin esittäminen on varmaankin taas sitä kuuluisaa rasismia.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Kuolleen lapsen äidin päivä?

Äitienpäivä on tänä vuonna aika ironinen juhlapäivä. Onnittelujen vastaanottaminen tulee tuntumaan todella kummalliselta, mutta toki reagoin kuten pitääkin, eli hymyilen ja kiitän. Eipä se tilanne onnittelijallekaan helppo ole.

Kaikista kokemistani äitienpäivistä hohdokkain lienee äitienpäivä vuonna 2006. Silloin syntyi Ilmari, ja mikä voisikaan olla kunniaakkaampi tapa viettää äitienpäivää, kuin synnyttää vauva. Pitkin päivää supisteli harvakseltaan, mutta vedimme joka tapauksessa läpi normaalin äitienpäiväohjelman vierailuineen. Illalla vielä kylvetimme Einon. Supistelut eivät tihentyneet, mutta kun Eino oli kylvetetty ja yöpuku päällä, iltakortisonilla terästettyä vellipulloa vaille valmis nukkumaan, sanoin miehelleni, että nyt voisi olla sopiva hetki soittaa taksi ja lähettää minut Naistenklinikalle. En halunnut miestäni mukaan synnytykseen, koska en halunnut synnytyssalissa olla huolissani siitä, muistaako hoitaja antaa Einolle lääkkeet oikeaan aikaan ja ymmärtääkö hän Einon sanattomia viestejä. Järjestely sopi miehelleni, joten lähdin taksilla matkaan. Uskoin olevani aivan etuajassa liikkeellä, taksikuskillekin sanoin, ettei kiirettä ole, äitienpäivävauvaa en ole menossa synnyttämään.

Pian sairaalaan saapumiseni jälkeen tapahtumat alkoivat kuitenkin edetä ripeästi, ja niin siinä kävi, että yhdeksän minuuttia ennen puolta yötä pirteä pikkuveli parkui pontevasti jalkopäässäni. Täydellinen päivä. Sinä yönä rakas esikoiseni nukkui turvallisesti kotona omassa sängyssään, ja kuopukseni pötkötti yhtä turvallisesti rinnallani. Kunpa sen päivän ja yön muisteleminen ei nyt saisi minua niin surulliseksi. Viime vuoden äitienpäivänä osasin vuorostani nauttia siitä, ettei minulla ollut synnytys- tai pikkuvauvavelvoitteita, vaan saatoin keskittyä järjestämään ohjelmaa leikki-ikäiseen makuun. Ulkoilimme paljon, ja tapasimme sukulaisia.

En voi olla jälleen kerran miettimättä, miltä tuntuisi, jos olisin menettänyt ainoan lapseni. Onnittelisiko silloin kukaan minua äitienpäivänä? Kokisin varmasti itse olevani edelleen äiti, mutta olisiko siinä kuitenkaan mitään onnittelemista? Tullaan ikuisuuskysymykseen siitä, onko parempi saada lapsi ja menettää hänet, kuin olla edes saamatta lasta. Kun seuraan joitakin tuttavapiirimme ikinuoria, jotka nauttivat perheettömyydestä, matkustelusta, kiinnostavasta työpaikasta ja biletyksestä, olen kai jonkin verran kateellinen. Niin helppoa ja huoletonta elämää. Jos jotakin asiaa ei osaa kaivata, on tietysti onnellista olla ilman. Mutta jos ajattelen tahattomasta lapsettomuudesta kärsivää pariskuntaa, jonka koko elämä pyörii koskaan toteutumattoman vauvahaaveen ympärillä, niin voin kuvitella, ettei se ole paljoa onnekkaampi vaihtoehto kuin rakkaan, jo tutuksi tulleen lapsen menetys.

Onnittelisinko itse kuolleen lapsen äitiä, jolla ei olisi enää lainkaan eläviä lapsia? En varmaankaan. Se tuntuisi hölmöltä ja epäkohteliaalta. Äitienpäivän tarkoitus on symboloida äitiyden onnellisia puolia. Sitä, miten äidit synnyttävät ja ylläpitävät elämää. Toisaalta äitienpäivää on juhlittu jo silloin, kun lapsikuolemat olivat arkipäivää. Silloin lapsen menetys oli hyväksyttävä osa äitiyttä. Vihtiläinen Helvi Spoof on menettänyt kolme kymmenestä lapsestaan. Spoof on syntynyt vuonna 1929, joten hänen menetyksensä sijoittuvat aikaan, jolloin lapsia ei enää kuollut joka perheessä. Tänä äitienpäivänä Spoof on yksi Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalilla palkittavista äideistä. Minusta tuntuisi varmaankin juuri nyt nurinkuriselta saada palkkio työstä kasvattajana, vaikka minulla sitten olisi useitakin eläviä lapsia. Aika antanee perspektiiviä tälle asialle. Toivon, että Helvi Spoof pystyy tuntemaan sitä onnea ja ylpeyttä, mitä äidin hänen tilanteessaan kuuluukin tuntea.








Eino ja isi 8.5.2006

torstai 1. toukokuuta 2008

Yksityistämisen ongelmia

Vapun kunniaksi poliittinen kirjoitus, jossa kaiketi ”työväen” asialla ollaan (Sivuhuomautus: Vanha oikeisto-vasemmisto-ajattelu joutaa mielestäni jo pikapikaa roskakoriin, mikäli jaottelu on koskaan ollutkaan niin yksiselitteinen kuin välillä annetaan ymmärtää.).

Suomessa julkisrahoitteisilla terveydenhuoltopalveluilla on vahva pohja. Viime aikoina julkinen terveydenhuolto on kuitenkin ajautunut moninaisiin ongelmiin, ja on alettu puhua yksityistämisestä. Kunnat esimerkiksi saattavat ostaa päivystyspalvelut yksityisyrityksiltä. Lisäksi puhutaan paljon siitä, että Kelan tulisi korvata asiakkaille nykyistä paremmin yksityisten terveyspalvelujen käyttö.

Kunnat ovat usein akuutissa pakkotilanteessa järjestäessään terveydenhuoltoa ostopalveluina. Kunnilla on velvollisuus järjestää hoito sitä tarvitseville, ja jos omasta takaa ei ole palvelua annettavana, on se haettava muualta. Oma alueensa on lääkärien ja kuntien yhteistyönä tapahtuva veronkierto, josta koituu toisaalta paremmat nettotulot lääkärille, toisaalta pienemmät menot kunnalle. Idea on, että kunnanlääkäri eroaa virastaan ja perustaa yksityisyrityksen. Kunta tekee hänen kanssaan ostopalvelusopimuksen. Yksityisyrittäjänä lääkäri maksaa vähemmän veroja kuin kunnan työntekijänä, ja kunta välttyy työnantajan harmeilta. Sopimukseen voi esimerkiksi kuulua, että sairastuessaan lääkäri on itse velvollinen hankkimaan sijaisen. Lomarahoja ei tarvitse maksaa jne.

Välillä minua ihmetyttää, kuinka yksityisten lääkäriasemien laskut voivat olla niin huikeita. Kilpailu ei tunnu pitävän yksityislääkärien palkkioita kurissa. Ihmiset lienevät valmiita maksamaan aika suuriakin summia omasta tai lapsensa terveydestä kyseenalaistamatta kovin herkästi, onko laskussa enää mitään tolkkua. Jos julkisella puolella on jonoa, maksukykyinen asiakas menee tietysti yksityiselle. Kela korvaa osan yksityisen lääkäriaseman laskusta. Suurin osa jää asiakkaan maksettavaksi, ja tästä kiukustuneena moni vaatii Kelan osuuden kasvattamista. Olin itsekin ennen näillä linjoilla. Ajattelin yksioikoisesti, että asiakkaan valitessa yksityislääkärin julkisen puolen pitkän jonon vuoksi Kelan tulisi korvata asiakkaalle laskusta sen verran, mitä asian hoitaminen olisi maksanut julkiselle terveydenhuollolle. Onhan julkisella puolella nyt jonossa yksi asiakas vähemmän. Muutenkin kannatin aiemmin avokätistä yksityislääkärien käytön korvaamista, onhan minulla henkilökohtaistakin kokemusta siitä, kuinka pienen osan laskusta Kelan korvaus nykyisellään kattaa. Samoin olen joutunut oppimaan, ettei kaikki suinkaan hoidu julkista reittiä niin nopeasti kuin pitäisi. Olen kuitenkin hieman tarkastanut näkökantaani tämän korvausasian suhteen.

Yksityisten lääkäripalveluiden korvaaminen julkisista varoista eriarvoistaa kansalaiset. Ensimmäinen vaikutus korvauksia nostettaessa on tietysti vain se, että vähänkin varakkaat menevät aiempaa useammin yksityiselle, eikä se vielä haittaa ketään, sillä toistaiseksi julkinenkin terveydenhuolto on korkeatasoinen. Kuitenkin, mitenhän kävisi, kun julkisella puolella alkaisikin käydä keskimäärin selkeästi alemman sosiaaliluokan edustajia kuin yksityisellä? Voisin kuvitella, että lääkäritkin alkaisivat tällöin entistä herkemmin valita yksityisvastaanoton, eivät pelkästään rahan takia, vaan myös siksi, että rikkaita on kivempi hoitaa. Heillä ei ole keskimäärin yhtä vaikeita sosiaalisia ongelmia, he ovat ehkä keskimääräistä keskustelutaitoisempia ja motivoituneempia huolehtimaan itsestään ja perheenjäsenistään. Julkisen ja yksityisen terveydenhuollon välille muodostuisi paljon nykyistä syvempi kuilu. Yksityisen terveydenhuollon käytön korvaaminen nielisi rahaa julkisen terveydenhuollon kehittämiseltä. Parhaat lääkärit ja hoitajat lähtisivät. Julkinen terveydenhuolto rappioituisi, ja tästä kärsisivät tietysti ennen kaikkea vähävaraiset asiakkaat. Mentäisiin kohti Amerikan mallia, joskin hieman eri tekniikalla. Verotus olisi edelleen korkea, valtiohan tukisi yksityislääkärien asiakkaita. Ainoa voittaja olisivat yksityislääkärit, jotka saattaisivat hivuttaa palkkioitaan vähitellen yhä ylemmäs.

Nykyisin olen sitä mieltä, että yksityisten terveyspalveluiden käytön korvaaminen julkisista varoista tulisi lopettaa kokonaan. Näin säästyvät rahat tulisi käyttää julkisen terveydenhuollon kehittämiseen niin, että ihmisten ei olisi pakko mennä yksityiselle. Halukkaat voisivat edelleen esimerkiksi ottaa vakuutuksen ja käyttää yksityistä mielin määrin. Tällaisten huvin vuoksi otettavien vakuutusten käyttöön ei kuitenkaan tulisi kannustaa esimerkiksi vakuutusmaksuista annettavin verovähennyksin. Näin köyhätkin saisivat tarvitessaan laadukasta terveydenhuoltoa, mikä pitkällä tähtäimellä vähentäisi alemman sosiaalisen luokan ongelmia. Tällä periaatteellahan julkinen terveydenhuoltojärjestelmä kai on Suomeen alun perin kehitettykin. Pyrkimyksenä tulisi mielestäni olla ostopalveluiden käytön välttäminen. En tunne terveydenhuollon talouden rakennetta niin hyvin, että osaisin sanoa, mitä konkreettisia muutoksia esimerkiksi lainsäädäntöön pitäisi tehdä, mutta minun on vaikea uskoa, että jos terveydenhuoltojärjestelmä ylipäänsä halutaan pitää julkisrahoitteisena, yksityisyritysten sekoittaminen soppaan voisi olla pitkällä tähtäimellä eduksi.

Poikkeustilanteita on, eli jotkut erikoissairaanhoidon palvelut on varmasti järkevää järjestää ostopalveluina. Nämä tilanteet tulisi harkita tapauskohtaisesti, mutta käytännössä ne olisivat sellaisia erityistä asiantuntemusta vaativia toimenpiteitä, joita tarvitaan hyvin harvoin., mutta joille yksityispuolella on sen verran kysyntää, että asiantuntemusta on yksityisklinikoilla olemassa. Roskapostilaatikkoni innoittamana mainitsen yhden esimerkin, nimittäin peniksensuurennusleikkaukset. Joskus, hyvin harvoin, voi jokin sairaus aiheuttaa sen, että penis jää todella poikkeuksellisen pieneksi ja kyseinen ihminen on silti kiistatta mies. Tällöin lienee oikeudenmukaista, että yhteiskunta korvaa peniksensuurennusleikkauksen, mikäli potilas tätä toivoo. On järkevää, että leikkauksen suorittaa ostopalveluna yksityinen plastiikkakirurgi, jolla on varmasti alueelta enemmän kokemusta kuin julkisen sairaalan urologilla.

Samat yksityistämisen ongelmat koskevat lasten- ja vanhustenhoitoa sekä koulutusta. Perinteisesti julkisten palvelujen puolustaminen on ollut vasemmistopuolueiden työsarkaa, mutta se laita on seonnut monikulttuuri-ideologiansa ja itseisarvollisten tasa-arvovaatimustensa syövereissä. Minun nähdäkseni vasemmistopuolueet eivät enää puolusta pieni- tai keskituloista, niin sanottua tavallista suomalaista. En tiedä, puolustavatko he enää oikeastaan mitään todella olemassa olevaa ihmisryhmää, vaiko lähinnä vain jotakin irrationaalista maailmankatsomusta. Oppositiosta on ollut helppo toistella mantraa julkisten palveluiden puolesta, vaan kuinka paljon asia kiinnosti esimerkiksi edellisellä hallituskaudella?

Muuten, olen ehkä tämän kirjoituksen aikana antanut sellaisen vaikutelman, että pidän lääkäreitä rahanahneina niljakkeina. Näin ei ole, vaan maksimaalisen voiton tavoittelu kuuluu uskoakseni aika kiinteästi ihmisluontoon. Yksilöllisiä eroja on, mutta ei ammattikunnallisia. Useimmat ottavat varmasti mielellään työstään niin paljon rahaa kuin voivat saada. Valtiontaloutta tuleekin hallita demokraattisesti valitusta eduskunnasta käsin, ei luottamalla yksittäisten ammatinharjoittajien moraaliin.

Vastustan kommunistista yhteiskuntaa (tarvittaessa) henkeen ja vereen asti. Harkitusti kohdennettuna sosiaalisuus – käytettäköön mieluummin tätä sanaa kuin sanaa sosialismi - on kuitenkin hyvä renki. Laadukas julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto sekä koulutusjärjestelmä ovat hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Pitäkäämme niistä kiinni.