sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Synnytyskertomus

Einon syntymään liittyy lukuisia asioita, jotka kaivelevat mieltäni. Olen katkera siitä, että raskas kokemus, joka oli jo lakannut vaivaamasta, on alkanut uudelleen vaivata toisen, vielä paljon raskaamman kokemuksen myötä.

Kun menin synnyttämään Einoa, toisin sanoen ilmoittauduin sairaalaan synnytyksen käynnistystä varten, olin menossa synnyttämään tervettä lasta ja odotin myös normaalia synnytystä. Vauvan oli todettu olevan pienikokoinen raskauden kestoon nähden, mutta tätä ei pidetty huolestuttavana, joten minäkin hädin tuskin ajattelin koko asiaa (eli kokoasiaa, heh). En ollut missään määrin peloissani. Eipä tuo yksinkertainen ajatteluni kai ihme ollut. Vauvan syntymään suhtaudutaan nykypäivänä niin itsestäänselvyytenä. Kun raskaus on kestänyt 12 viikkoa, tarinan onnellista jatkumista ei juurikaan kyseenalaisteta. Olen aiemminkin kritisoinut perhevalmennuksia. Olisi hyvin tärkeää valmentaa vanhempia myös normaalista poikkeavien tilanteiden varalle.

Aika pian ensimmäisen käynnistystabletin laiton jälkeen alkoivat heikot supistukset. Ne olivat juuri ja juuri hieman kivuliaita, eivät paljon kummempia kuin ne kohdun kovettumiset, joita oli ollut pitkin raskautta. Ne kestivät kuitenkin pitkään kerrallaan, eivät noudattaneet normaalia supistuskäyrää. Einon sydämen syke alkoi harventua, eniten aina yhden supistuksen kestettyä pitkään. Minun käskettiin rentoutua, kokeilla kävelyä ja lopulta erilaisia kohtua vapauttavia asentoja. Köyristely ison vatsan kanssa alkoi ottaa koville, hiki valui otsallani ja lihakset tärisivät. Minua nolotti ja harmitti, koska olin fyysisesti uuvuksissa, vaikkei varsinainen synnytys ollut vielä edes alkanut. Sitä paitsi kummoisia kipuja ei edelleenkään ollut, ja lääkäri ja kätilötkin säännöllisin väliajoin ilmoittivat, ettei kohdunsuun avautuminen juurikaan edistynyt. Tunsin olevani jo varsin epäonnistunut synnyttäjä. Kohtuni supisteli niin yhtäjaksoisesti, että vauvakin kärsi, mutta toisaalta supistukset olivat niin heikkoja, ettei synnytys edennyt. Se kaikki tuntui omalta syyltäni, en ilmeisesti osannut rentoutua tarpeeksi tai jotain.

Myöhemmin olen lukenut, että synnytysten käynnistämisessä käytetty misoprostoli aiheuttaa tällaisia ”kohtukouristuksia” merkittävällä osalla synnyttäjistä, eivätkä lääkärit suinkaan ole yksimielisiä siitä, onko synnytysten käynnistäminen misoprostolilla turvallista. Koska käynnistykset Suomessa tehdään tasokkaissa sairaalaoloissa, niihin ei tilastollisesti liittyne varsinaisia vauvaa koskevia riskejä, mutta oman kokemukseni jälkeen ainakin vaatisin aiheesta paljon enemmän tietoa, ennen kuin uudelleen käynnistykseen ryhtyisin. Todennäköisesti Einon vaikeudet synnytyksen aikana olivat yhdistelmä kohtuni reaktiota käynnistystablettiin sekä Einon perussairautta, joka hankaloitti hänen sopeutumistaan stressiin. On hyvin todennäköistä, että synnytys olisi päättynyt kiireelliseen keisarileikkaukseen kohtuni ei-toivotun käynnistysreaktion vuoksi, vaikka Eino olisi ollut terve.

Jossain vaiheessa paikalla kävi ankea nuori naislääkäri, joka tenttasi supistusten kivuliaisuutta. Sanoin, että vähän kivuliaita ovat, tuntuvat samalta kuin kuukautiskivut. Lääkäri hymyili minulle huvittuneen näköisenä ja totesi, mielestäni varsin pilkalliseen sävyyn, että siinä tapauksessa supistukset eivät ole kivuliaita. Mitäpäs minä siihen vastaamaan. Luulin, että supistusteni laatu kiinnosti, mutta kyseessä siis olikin tietovisa. Tuon lääkärin vuoro päättyi onneksi siihen. Huolissani en osannut edelleenkään olla. Tällaisesta ei ollut puhuttu neuvolassa. Ei kai tässä mitään? Tuntui oudolta, että tässä vaiheessa paikalle tullut lääkäri kysyi minun mielipidettäni siitä, tehtäisiinkö keisarileikkaus. Sanoin, että ei jos kerran muitakin vaihtoehtoja on. Sovittiin, että synnytystä nopeutetaan kaikin mahdollisin keinoin. En edelleenkään tajunnut, kuinka pelottavien asioiden äärellä keikuin.

Tästä keskustelusta ei ollut kulunut pitkä aika (minua oli juuri alettu kärrätä synnytyssaliin), kun lääkäri totesi sydänäänikäyrän näyttävän siltä, että kyllä hän oman lapsensa jo leikkaisi. Hyvä tavaton, olisi sen kai voinut kauniimminkin sanoa. En minä missään vaiheessa halunnut vaarantaa lastani, en vain ollut ymmärtänyt, että tällaisesta asiasta päättäminen oli minun vastuullani. Miten se saattoi olla, kun minua ei ollut millään tavoin valmennettu tällaisiin päätöksiin? Luulin, että tilanne ei ollut huolestuttava, kun kerran minun mielipidettäni vielä ylipäänsä kysyttiin. Vastasin lääkärille, että leikkaa nyt sitten ihmeessä tämä meidänkin lapsi. Minua alettiin valmistella keisarileikkaukseen. Silloin tapahtumat tuntuivat etenevän pökerryttävän nopeasti, mutta jälkeenpäin tuntui, että valmistelu kesti liian kauan. Oliko siitä Einolle haittaa? En saa koskaan tietää. Jossain vaiheessa lääkäri huikkasi ovelta, että hän ehkä haluaa sittenkin lähettää minut Naistenklinikalle. Saisivat leikata siellä, sikiöllähän saattoi viimeisimmän ultraäänitutkimuksen perusteella olla joku vika. Kun ei kerran ollut normaalin kokoinen. En osannut vastata mitään, mutta kyllä minusta siinä vaiheessa tuntui jo hyvin huonolta ajatukselta viivyttää vauvan ulosottoa. Onneksi Naistenklinikalta neuvoivat tekemään leikkauksen heti.

Itse keisarileikkaus sujui rutiininomaisesti, olettaisin. Einon syntymän jälkeisistä tapahtumista olenkin kertonut, ja siihenhän se varsinainen synnytyskertomus oikeastaan päättyykin. Tapahtumat kestivät käynnistystabletin laitosta Einon syntymään noin kuusi tuntia. Mainittakoon vielä, että minua inhottaa edelleen se syrjään sysätyn tunne, joka minulle Einon syntymän jälkeen tuli. Einoa valmisteltiin jonkun aikaa Lastenklinikalle kuljettamista varten, happikaapissa, ja tänä aikana mieheni sai käydä katsomassa Einoa ja silittämässäkin. Minut jätettiin käytävän varrelle yksin kuuntelemaan, kun muut synnyttäjät valittivat hirmuisia supistuskipujaan. Olisiko ollut ihan ylivoimaista ottaa minut mukaan sinne Einon luokse… Eipä silti, mukavaa, että edes mieheni päästettiin. Enkä minä kauheasti halua sairaalaa moittia, moni asia hoidettiin erinomaisen hyvinkin. Sain esimerkiksi ruuhkasta huolimatta oman huoneen ja mieheni sai jäädä myös sinne yöksi ilman lisämaksua. Tosin, olisin viihtynyt ehkä jopa paremmin sairaalan käytävällä kuin tuijottamassa tunnista toiseen huoneen seinällä olevaa maalausta, jossa pandakarhu halaa hellästi pikkuista poikastaan.

Miksi Einon synnytys, josta olin jo ”toipunut”, on alkanut taas Einon kuoleman jälkeen vaivata minua? Osittain kai siksi, että onnellinen loppu kompensoi synnytyksen ikävät kokemukset – mutta kun loppu lakkasi olemasta onnellinen, se lakkasi myös kompensoimasta. Lisäksi minulla on huono omatunto. Olen vihainen itselleni siitä, että en osannut nauttia joka hetkestä silloin, kun tosiasiassa olin vielä onneni kukkuloilla. En tajunnut, että koko Einon synnytyksen ja syntymän jälkeisten hetkien ajan minulla oli vielä loistavat kortit käsissäni eikä syytä surra. Nyt tajuan sen, mutta siitä ei ole minulle enää mitään iloa.

torstai 16. lokakuuta 2008

Kaunis ruska-aika

Tänä syksynä minua on jatkuvasti vaivannut tieto siitä, että kun Eino oli saman ikäinen kuin Ilmari on nyt, hän eli elämänsä viimeistä syksyä. Muistan joskus teini-ikäisenä ajatelleeni, että syksy on ehdottomasti paras vuodenaika. Rakastan ruskaa, tai ainakin rakastin. Jotenkin puiden keltaiset ja punaiset värit ovat minusta erityisen juhlallisia, ne ovat aina sykähdyttäneet minua jopa enemmän kuin toukokuun ihastuttavat hiirenkorvat.

Tänä vuonna ruska-ajan upeus on riipinyt sisuksiani, nostanut katkeruutta. Se on sama tunne kuin viime syksynä, mutta nyt tavallaan voimakkaampikin, jollain lailla uskallan tuntea sen nyt selvemmin. Miksi Eino ei saanut kokea useampia syksyjä? Kun vain saisin edes kerran ottaa hänet mukaan, kun menen Ilmarin kanssa ulos leikkimään iloisen kirkkailla vaahteranlehdillä, kun vain näkisin hänet edes kerran juoksemassa siellä kultaisessa koivuhovissa Ilmarin vierellä. Einon viimeisestä syksystä meillä on vain muutama sellainen kuva, jossa Eino leikkii ulkona väriloistossa – ensimmäiset ja viimeiset tällaiset kuvat (näitä kuvia en vielä ole saanut organisoitua tietokoneellemme). Sinä syksynä, kun Eino oli vähän alle 1,5-vuotias, hän oli vasta juuri oppinut konttaamaan ja seisomaan tukea vasten, joten emme varsinaisesti ulkoilleet hänen kanssaan vielä, mitä nyt ehkä joskus vähän pyörähdimme hiekkalaatikon kulmilla. Viime syksystä piti tulla hauska. Sinä viikonloppuna, kun Eino kuoli, olimme juuri saaneet Einolle uuden haalarin syyskeleille. Raikkaan vaaleansininen väri olisi sopinut erityisen hyvin Einolle. Nyt Ilmari on käyttänyt sitä haalaria. Se on suuri onni, vaikka samalla kirveleekin haavoja.

Elämäni on kummallista, ulkoisesti elämää yhden lapsen äitinä, ja kuitenkin ajatuksissani on jatkuvasti kaksi lasta, poissaoleva vähintään yhtä paljon kuin elävä. Ja koska toinen on poissa, lasten keskinäinen suhde mielessäni vielä hakee tasapainoaan. En tiedä, onko Ilmaria kohtaan hirvittävän väärin, että ajatuksissani hän on melko pitkälti Einon toissijainen ruumiillistuma. Äkkiseltään se kuulostaa epäreilulta, mutta totuus on, että ei hänen erikoinen roolinsa ainakaan ole vähentänyt hänen minulta osakseen saamaansa rakkautta. Hätä Einon kohtalon vuoksi purkautuu hellyyden osoituksina Ilmaria kohtaan. Ja mitä siitä, jos ohjaan Ilmaria leikkimään samoja leikkejä, joista Eino piti? En kuitenkaan mielestäni painosta, enkä tietenkään moiti ”vääristä” leikeistä. Poikien touhut eivät suinkaan ole kovinkaan identtisiä, molemmilla on ollut omat juttunsa. Jotkut intohimot ja reaktiot tiettyihin tilanteisiin taas ovat täsmälleen samoja. Mielessäni vertailen, mutta uskon sen olevan rasite vain itselleni, ei Ilmarille. Samankaltaisuudet ilahduttavat, mutta voi olla helpotuskin, että välillä on aivan uudenlaisia tilanteita. Ja mitä uhmaan tulee, Ilmarin uhma turhauttaa ja ärsyttää minua täsmälleen yhtä paljon kuin Einon uhma aikanaan, eivätkä poikien samankaltaiset itkuraivarit herätä minussa liikutusta.

Sen olen Ilmarin kanssa huomannut, että puhumaan kykenevän lapsen kanssa elämä on hirvittävän paljon yksinkertaisempaa kuin silloin, jos lapsi ei ollenkaan osaa puhua. Onneksi en tiennyt tätä Einon ollessa 2,5-vuotias, täysin sanaton, mutta silti jatkuvaa kommunikaatiota kaipaava pienokainen. Muistan, miten kärsivällisesti höpötin kaikenlaista mieleen tulevaa Einon jatkuvasti osoittelemista asioista. Pidin sitä aika asiaankuuluvana, vaikka periaatteessa tiesinkin monen tuon ikäisen jo puhuvan lauseitakin. Iloitsin, kun kirjan kuvia katsellessamme kyselin Einolta missä mikin eläin, esine, hedelmä tms. on, ja huomasin Einon passiivisen sanavaraston laajentuvan hurjaa vauhtia. Nyt en tiedä, kykenisinkö ammentamaan itsestäni moista energiaa uudelleen. Kommunikaatio Ilmarin kanssa on yksinkertaisempaa: lähinnä hän hoitaa höpötyspuolen, ja vanhemman tehtäväksi jää pääasiassa myötäillä, hioa yksityiskohtia tai oikaista joitakin oleellisesti vääriä luuloja. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että Eino oppi puhumaan sentään noin puoli vuotta ennen kuolemaansa. Vaikka meillä olikin rikas keskinäinen kommunikaatio jo ennen sitä, niin puhuvan lapsen aivoitukset ovat silti oma lukunsa. Sitä paitsi oli ihanaa oppia tuntemaan Einon puheääni. Se oli hurjan kaunis, jotenkin heleä. Ilmarin ääni on pääsääntöisesti topakampi, hän myös hanakammin matkii minun matalaa komenteluääntäni. Millä en tarkoita, etteikö Ilmarin puhe olisi aivan yhtä suloista kuin Einon.

Tälle päiväkirjalleni on tullut ikää vuoden verran. Siitä on näemmä muodostunut jonkinlainen yhdistelmä Einon muistosivuja, ajankohtaisia kuulumisiani ja sekalaisia, mielessäni olevia ajatuksia, myös yhteiskunnallisia asioita koskien. Tämä päiväkirja siis lienee juuri sitä mitä se on, eli henkilökohtainen päiväkirja, ilman tarkkaa pitäytymistä tietyn otsikon alla. Eino on merkittävässä osassa ennen kaikkea siksi, että hän on ainakin toistaiseksi hyvin keskeinen aihe myös ajatuksissani. Aika näyttää, millaisia päiväkirjani kirjoituksista tulevaisuudessa muovautuu.

maanantai 6. lokakuuta 2008

Iltojen pimetessä

Syksyn alku on ollut koetteleva. Einon kuolinsyyn varmistuminen lopulta epäselväksi ei ole ainakaan vähentänyt suruani. Voin kenties yrittää saada tyydytystä siitä, ettei Einon kuolinsyyksi varmistunut mikään suoranainen hänelle tehty vääryys, mutta – kuten lääkärikin rehellisesti myönsi – ihmisen fysiologia on niin monimutkainen, ettei kuolinsyytutkimus edes teoriassa sulje pois esimerkiksi lieviä hoitovirheitä. Älköön kukaan ajatelko oleellisinta tässä olevan itsesyytökset. Niissä en ryve, sillä minulla on suurempiakin murheita, kuten se, miten pystyn elämään ilman rakasta poikaani.

Mutta oli itseään kohtaan kuinka anteeksiantava tahansa, totuus on, että yhden lapsen kuolema epämääräisellä tavalla väistämättä syö itsetuntoa vanhempana. Tämä ei ehkä näy elämässä eikä tuntemuksissa niin kauan, kun kaikki menee hyvin. Yksi epäonnistuminen on mahdollista sulattaa, kun elossa oleva lapsi on terve, hyväntuulinen ja kaikin puolin oikeaoppisesti hoidetun oloinen. Uuden epäonnistumisen pelko vaanii kuitenkin hyvin lähellä ja paljon voimakkaampana kuin ennen Einon kuolemaa. Se iskee äkisti, kun jotain menee pieleen. Se tekee sinnikkään uhmaikäisen kasvatuksesta välillä lähes helvetillistä. Raskas arki on omiaan luomaan valmiiksi epävakaan mielen tasapainoon syvän railon, johon väsynyt herkästi lipsahtaa. Ilmarilla on ollut nukahtamisongelmia. En tiedä, ovatko ne epätavallisen pahoja, ehkä eivät. Einolla ei kuitenkaan tämäntapaisia ongelmia ollut, joten meidän perheellemme kokemus on uusi. Ilmari saattaa joinain iltoina tulla sängystä pois arviolta sata kertaa ennen nukahtamistaan. Äskeinen ei ollut liioittelua. Kyse ei varmasti ole vähentyneestä unentarpeesta, sillä hän keksi sen aivan yhtäkkiä eräänä iltana, nukahdettuaan sitä ennen monen kuukauden ajan kuin nappia painamalla.

Se hirvittää, sillä poika jatkaa pomppimista, vaikka olisi sen näköinen, että nukkuu kohta seisaallaan. Hänellä on tummat pussit silmien alla. Joku voisi sanoa, että lapsi ei valvo itseään hengiltä, mutta mene ja tiedä. Minun mielikuvituksessani juuri niin saattaa hyvinkin käydä. Kohtalokasta sairastumistaan edeltävänä päivänä Eino ei suostunut käymään päiväunille. Tietenkään en oikeasti usko, että Eino kuoli, koska ei yhtenä päivänä nukkunut päiväunia, mutta valitettavasti järkkynyt mieli tekee syy-seuraussuhteista omat johtopäätöksensä, joilla ei ole älyllistä taustaa. Väsymys ja pimenevät illat vievät kohti kuilun pohjaa. Tunnen itseni hyvin epäonnistuneeksi äidiksi, koska en saa lastani nukkumaan, vaikka hän on selvästi unen tarpeessa. Poika kerryttää univelkaansa, ja hihittää riemuissaan, kun säntäilemme kiikuttamaan häntä takaisin sänkyyn. Kun hän lopulta nukahtaa, haluaisin uupumuksestani huolimatta istua hänen vierellään koko yön.

Kukaan ei tiedä, miksi Eino kuoli. Sanonnalla ”ei se siihen kuole” ei ole minulle enää paljoa käyttöä. Kuolema vaanii joka ikisen nurkan takana, ja tiedän sen liian hyvin. Elämä tuntuu lipsuvan käsistä, kun yksi lapsi on kuollut ja toinen silminnähden uuvuksissa. Mutta, kuten aiemminkin olen kirjoittanut, elävän lapsen vanhemmuus on paljon helpompaa kuin kuolleen. Yksikin onnistuminen kompensoi monta epäonnistumista. Huonoimpinakin hetkinä voi nojata toivoon paremmasta tulevaisuudesta. Vaikka ongelmat olisivat suuriakin, niihin on mahdollista yrittää etsiä ratkaisua, ja se jo itsessään tuo elämään mielekkyyttä.

3.10. julkistettiin ”Rakas lapseni” –kirja (toimittaja Leena Vilkka), johon kirjoitin yhden luvun, ”Eino, pieni pellavapääni”. Minun kirjoitukseni lisäksi kirjassa on 14 muuta lapsensa menettäneen kertomusta. Kirjaa tuskin voi suositella rattoisana lukukokemuksena, mutta uskon, että se tarjoaa vertaistukea sekä saattaa olla apuna niille ihmisille, jotka työnsä puolesta kohtaavat lasten kuolemantapauksia ja surevia vanhempia tai muita omaisia. Kirjoitukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja rehellisiä. Heti Einon kuoleman jälkeen olisin mielelläni lukenut juuri tuollaisen kirjan, ja niin luen nytkin. (Aiheesta lisää esim. täällä ja täällä.)

Hypin näköjään tänään asiasta toiseen. Joka tapauksessa, kaiken muun ohella, viime aikoina olen jälleen erityisen paljon ikävöinyt niitä hetkiä, kun Eino ja Ilmari hauskuuttivat toisiaan. Poikien yhteinen kikatus ja sädehtivät silmät, joilla he toisiaan innoissaan katsoivat, kuuluvat ja näkyvät mielessäni kaiken aikaa. Seuraava valokuva on otettu aika tarkalleen kaksi vuotta sitten.





Kadotettu paratiisim-me