tiistai 26. heinäkuuta 2011

Neljä vuotta mukana, neljä vuotta poissa

Eino oli odotusaika mukaan lukien kanssani neljä vuotta. Pian hän on ollut poissa yhtä pitkään. Neljän vuoden yhdessäolon päättymisen jättämiä haavoja parannellaan kuitenkin yhä, enkä edelleenkään usko, että nämä koskaan paranevat täysin.

Aika lievittää monia kipuja, mutta jotkut tuntuvat kestävän. Viime talvena vuoden 2004 tsunamikatastrofin vuosipäivän aikoihin lapsensa hyökyaaltoon menettänyt äiti suri sitä, että lapsen oli pitänyt kuolla hukkumalla. Tämä äiti uskoi hukkumiskuoleman olevan hirvein mahdollinen, niin painajaismaiselta tuntui äidistä ajatus tukehtumisen tunteesta ja turhasta hengen haukkomisesta vesimassojen alla. Huomasin ohjelmaa silmäillessäni olevani jollain tasolla kateellinen tälle äidille. Tämä oli itsellenikin sen verran pöyristyttävä havainto, että tulin miettineeksi syitä. Luulen, että aika monet vanhemmat kokevat, että juuri heidän tapansa menettää lapsi oli kaikkein pahin. Oma perusteluni hukkumiskuoleman kadehtimiselle on vain se, että silloin ainakin vanhemmat varmuudella tietävät, että lapsi on kuollut hyvin nopeasti ja melko tuskattomasti. Hukkumiskuoleman patofysiologia tunnetaan tarkasti. Tiedetään, että tajuttomuus seuraa nopeasti upoksiin joutuessa ja uhri saavuttaa miellyttävän, kivuttoman tilan. Minua jäytää epätietoisuus Einon kuolemaa edeltäneitä tapahtumia koskien. Kärsikö hän, ja kuinka pahasti ja pitkään?

Välittömästi Einon kuoleman jälkeen kadehdin myös niitä vanhempia, joiden lapsi oli kuollut syöpään tai muuhun enemmän tai vähemmän pitkään kestäneeseen sairauteen. Mielessäni takoi vain se, että olisin halunnut päästä hyvästelemään Einon. Tämän haaveen olen saanut nyttemmin hävitettyä täysin, se oli alusta asti itsekäs ja järjetön. Oman lapsen hyvästeleminen kuolemalle on niin hirveä asia, että on parempi, jos sitä ei tarvitse tehdä – vaikka sitten lapsesta joutuisi eroamaan ilman hyvästejä. Sitä paitsi lapsen kärsimyksien seuraaminen sivusta kuukausien, jopa vuosien, ajan on epäilemättä piina, jota sitä kokematon tuskin voi tai haluaa edes kuvitella. Ero äkkikuoleman ja sairauteen kuolemisen välillä on ennen kaikkea siinä, että äkkikuolemassa kaikki surutyö tehdään kuoleman jälkeen. Pahin kauhun tunne, tempaisu pois turvallisesta maailmasta, tulee lapsen sairastuessa vakavasti epäilemättä silloin, kun sairaus ja sen ennuste käyvät ilmi. Kun lapsi kuolee äkillisesti, tuntuu hetkellisesti, että mikä tahansa käänne olisi ollut vähemmän murskaava, vaikka sitten tieto lapsen kuolemaan johtavasta sairaudesta. Kuitenkin tämän kauhun kokeneena voin kuvitella, että sen käsittely silloin, kun pitäisi tukea ja rohkaista lasta, on varmasti vielä raskaampaa kuin silloin, kun voi rauhassa käpertyä itseensä.

Kesästä olen osannut nauttia täysin siemauksin. Aurinkoon, lintujen lauluun ja kevyessä kesätuulessa humiseviin koivuihin vielä joskus liittynyt surun taakka on poissa, ja tilalla pelkkää mielihyvää, jonka valo ja lämpö saavat aikaan. Muistan, miltä maisema näytti Einon kuolemaa seuraavana päivänä. Opin silloin uusia värejä. Niitä olivat musta taivaan sininen, musta ruohon ja lehtien vihreä, sekä omituinen musta kultainen, joka oli surullinen versio siitä kultaisesta hohteesta, joka aurinkoisena päivänä sävyttää kaikkea muuta. Nyt maisema näyttää taas siltä, miltä kesäisen maiseman kuuluukin näyttää. Viimeksi itkin – en kovin pitkä aika sitten – iloa siitä, että huomasin ajattelevani jotain Einon vauva-aikana tapahtunutta asiaa ja se tuntui hyvältä. Einon kuoleman jälkeen en pitkään aikaan uskonut, että Einon elämän muisteleminen voisi jonain päivänä tuntua minusta aidosti mukavalta.

Lepää rauhassa, Eino.