perjantai 28. marraskuuta 2008

Me käymme joulun viettohon

Syvään henkeä vetäen valmistaudumme taas kokemaan joulun ilman Einoa. Aikomuksenani on tarttua joulun aikaan mahdollisimman perusteellisesti, kuten ennen Einon kuolemaa. En siksi, että voisin itse uskoa nauttivani siitä, vaan siksi, että uskon Ilmarin nauttivan siitä.

Ilmari on nyt saman ikäinen kuin Eino oli viimeisenä joulunaan. Olen iloinen siitä, että meillä silloin, kaksi vuotta sitten, oli lämmin jouluinen tunnelma. Entä jos tämä olisi Ilmarinkin viimeinen joulu? Ja vaikka toivottavasti asia ei näin olekaan, niin ei minulla mielestäni kuitenkaan ole oikeutta riistää lapseltani enää yhtäkään joulua oman suruni takia. Ehkä joulun vääntämisestä on iloa minullekin. Ehkä jostakin voi hitusen nousta se sama tunne kuin ensimmäisenä jouluna Einon syntymän jälkeen. Silloin joulu tuntui oman lapsen kautta ikään kuin uudestaan löytyneeltä, vaikkei Eino tietenkään 7-kuisena joulusta vielä varsinaisesti mitään ymmärtänytkään. Joka tapauksessa tiedän, että ilman Ilmaria en kykenisi minkäänlaiseen joulutunnelmaan heittäytymiseen tänäkään vuonna.

Samanlainen tästä joulusta ei tietenkään ole tulossa kuin joulumme kaksi vuotta sitten. Hautausmaalla käyminen ei kuulunut kaksi vuotta sitten kuvioihin. Muistettavia olisi toki ollut silloinkin, ja kyllä periaatteessa läheisten haudoilla käyminen on aiemminkin ollut mielestämme osa joulua, mutta kaksi vuotta sitten koimme hautausmaareissun turhan vaivalloisena. Ohjelmaa riitti muutenkin, ja jossain välissä oli lasten nukuttava päiväunet ja saatava ateriansa.

Einon toisen joulun vietimme sairaalassa, Einon vaikean kurkunpääntulehduksen vuoksi. Kova yskä alkoi jouluaattoa edeltävänä yönä, ja samalla alkoi nousta kuume. Jouluaattoillan vielä olimme vanhempieni luona, missä Eino nukkui katkonaisesti koko illan ja yön yskien ja hengitys vinkuen, ja aikaisin joulupäivän aamuna, kun kuumetta oli edelleen 40 astetta ja mikään ei enää pysynyt sisällä senkään vertaa, että olisimme saaneet lääkkeet annettua, lähdimme Lastenklinikalle. Eino oli siellä osastohoidossa kolme vuorokautta suonensisäistä lääkitystä saamassa, ja lisähappeakin annettiin Einon olon helpottamiseksi.

Kuten aina Einon ollessa kovasti kipeänä, silloinkin Einon toipumisen seuraaminen oli mahtava tunne. Oli ihanaa, kun Eino äkkiä olikin taas pirteä, halusi pois sängystä konttailemaan ja kiipeilemään, söi ja nauroi ja taputti käsiään, kun näki meidät vanhemmat esimerkiksi sen jälkeen, kun olimme käyneet syömässä. Pääsimme kotiin, ja uudenvuodenaattona avasimme yhdessä joululahjat, jotka jouluaattona olivat jääneet koskematta. Tuo sairauden jälkeinen elämän palaaminen vanhoihin uomiinsa tuntui upealta, ja toisaalta myös itsestäänselvyydeltä, vaikkakin arvostetulta sellaiselta. Viimeiselläkin kerralla se oli jo mielessäni niin lähellä. Kun sinä vanhan elämäni viimeisenä iltana menin nukkumaan, uskoin Einon viattoman pikkutaudin olevan seuraavana aamuna jo jokseenkin ohi. Mutta heräsinkin uuteen todellisuuteen, sellaiseen maailmaan, jossa elämä ei palaa vanhoihin uomiinsa enää koskaan.

Kotiteollisuuden levy Kuolleen kukan nimi ilmestyi vuonna 2002. Pidin levystä heti, myös kappaleesta Satu Peikoista, vaikka silloin en osannut edes arvailla, keitä ovat Rukka-Pikku Takkutukka ja Heikko-Peikko Pelokas ja miksi kukan kuolema oli heille niin kova paikka. Vähän Einon syntymän jälkeen kuuntelin tuota levyä, ja ajattelin, että laulu voisi hyvinkin kertoa lapsensa menettäneistä vanhemmista. En todellakaan tiedä, mitä Jouni Hynysellä oli sanoja kirjoittaessaan mielessä, ehkä laulusta ei edes ole tarkoitus etsiä symboliikkaa. Joka tapauksessa muistin laulun pitkän tauon jälkeen uudestaan pian Einon kuoleman jälkeen.

”Toisiinsa kietoutuneina
he kulkevat metsän halki
heille tuntemattoman,
pienille loputtoman

Rukka-Peikko Takkutukka
ja Heikko-Peikko Pelokas
molemmat niin urheina
ovat toistensa tukena

Mitä puiden takana heitä odottikaan?
Niin kaunis kukka, jota ei osaa sanoin kuvailla
sen tahtoi itselleen Rukka, pikku takkutukka

Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa

Halki jäätyneen maan
he kulkevat käsikkäin,
katsomatta toisiaan,
sanomatta sanaakaan

Jään pinnasta peilasivat
huurtuneita kasvojaan,
silmät niin vettyneet
ovat isäntiinsä pettyneet

Se kukka kuoli ja Takkutukan kyyneliin
hukkui Heikko-Peikko
Niin se vain menee, ei aina käykään niin
kuten toivoi Rukka, pikku takkutukka

Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa

Sormet vieraat soittavat
tätä soitinta
kuoleman sormet,
kylmät ja kankeat

Astun sisään portista,
vieras maailma
avautuu sen takaa,
maisemat ankeat

Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu,
aamun koittaessa
ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni,
toivon, että jää
edes kauniin kukan nimi
tänne elämään.”





Pyhäin-päivänä 2008








sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Isänpäivänä

Kahden vuoden takaisena isänpäivänä Eino antoi isille kerhossa askartelemansa kortin. Siihen olimme yhteisvoimin piirtäneet isin kuvan. Einon käsialaa oli parta, jonka väriksi Eino oli valinnut – joko kohteliaisuudesta tai harmaan kynän puuttumisen vuoksi – ruskean.

Tänä vuonna Ilmari askarteli kortin, josta myös tuli oikein hieno. Ilmarille kortin antaminen isille oli merkittävä tapahtuma, jota hän edellisenä päivänä malttoi hädin tuskin odottaa. Minulle oli tuskallista tietää, mikä kortin saajalla on kaikesta onnesta huolimatta päällimmäisenä mielessä. Lienee vaikea iloita saadusta kortista, kun voimakkaimmin tuntee puuttuvan kortin. Tai mistä sitä tietää, vaikka pojat olisivat askarrelleet tänä vuonna jotain yhdessäkin.

Hautausmaalla oli aika paljon kynttilöitä jo meidän mennessämme sinne aamupäivällä. Moni oli kaiketi isänpäivän kunniaksi käynyt isänsä haudalla, harvempi isä varmaankaan joutunut käymään lapsensa haudalla.

Niin kaksi vuotta sitten kuin tänäkin vuonna vietimme iltapäivän vanhempieni luona, missä oli myös siskoni perheineen. Siskoni ja meidän lapsemme ovat aina syntyneet alle vuoden sisään, toisin sanoen siskoni esikoinen syntyi samoihin aikoihin kuin Eino ja siskoni toinen lapsi samoihin aikoihin kuin Ilmari. Nytkin odotamme molemmat, lasketuissa ajoissa on tällä kertaa eroa vain joitakin viikkoja. Perhetapaamisissa siskoni esikoinen on kuitenkin nykyään se selvästi isoin. Hän muistuttaa hyvin elävästi siitä, miten Einokin olisi kasvanut jo isoksi pojaksi. Kaiken hälinänkin keskellä minulle ja miehelleni se yksi puuttuva ääni luo painostavan hiljaisuuden.

Mutta, kuten tuo lastemme vanhin serkku osasi kertoa jo Einon kuolinpäivän iltana, Einolla on varmasti hauskaa siellä taivaassa, ja Eino-enkeli käy myös täällä meitä katsomassa, vaikkemme häntä näekään. Sellaisiahan ne enkelit ovat. Kuulemma kuitenkin, jos katsoo oikein tarkasti kaikista huoneista, voi ehkä nähdä vilauksen Eino-enkelistä. Meidän perheestämme Ilmari on ilmiselvästi tarkkaavaisin ja huomiokykyisin. Liekö joskus sitten nähnyt pienen vilauksen isoveljestään. Liekö veli käynyt auttamassa silloin, kun minun nähdäkseni aika vaikea palapeli onkin ollut valmis silmänräpäyksessä.

Kunpa aikuisen mieli olisi yhtä valoisa kuin lapsen. Kunpa asioiden paremman ymmärtämisen myötä ei tarvitsisi tulla kykyä tuntea raastavaa surua.

"Maybe in another life
I could find you there
Pulled away before your time
I can’t deal it’s so unfair

And it feels
And it feels like
Heaven’s so far away
And it feels
Yeah it feels like
The world has grown cold
Now that you’ve gone away

Leaving flowers on your grave
To show that I still care
But black roses and Hail Marys
Can’t bring back what’s taken from me

I reach to the sky
And call out your name
And if I could trade
I would"

(The Offspring: Gone away)