sunnuntai 23. maaliskuuta 2008

Kenen oikeus on adoptio?

Homoparien adoptio-oikeuksia koskevat lakialoitteet ja –muutokset ovat olleet viime vuosina jonkinasteinen muoti-ilmiö Euroopassa. Norjassakin on äskettäin tehty lakiehdotus homoparien adoptio-oikeuden puolesta. Lain läpimenoa pidetään todennäköisenä. Lasten ja perheiden asioista vastaava ministeri, työväenpuolueen Anniken Huitfeldt, kuvailee sanomalehti Aftenpostenissa lakiehdotusta ”historialliseksi askeleeksi kohti tasa-arvoa”.

Minusta on pelottavaa, että ministeri, jonka pitäisi ajaa ensisijaisesti lasten asioita, ajattelee adoptiossa itseisarvon olevan vanhempien oikeuksissa. Hän ei sano, että lakiehdotus on historiallinen askel kohti lasten parempaa tulevaisuutta. Vaikka asia olisikin näin, se ei tunnu ensisijaisesti ministeriä kiinnostavan. Homojen oikeudet tuntuvat olevan hänen sydäntään lähimpänä. Herääkin kysymys, miksi tällainen ihminen on Norjan hallituksessa vastaamassa lasten asioista.

Sitten iänikuiseen kysymykseen siitä, onko homoperheessä kasvaminen lapselle hyväksi. Ensinnäkin, olisi tietysti järjetöntä väittää, että tällainen ympäristö olisi lapselle huono vaihtoehto verrattuna moneen muuhun. Maailmassa on valtava joukko lapsia, joilla ei ole edes riittävästi ruokaa. On lapsia, joita pahoinpidellään tai käytetään seksuaalisesti hyväksi. Kyllähän kunnollinen homoperhe olisi monille maapallon lapsille paratiisi. Olisiko se sitten yhtä hyvä kuin kunnollinen heteroperhe? No, minun mielestäni ei, muun muassa siksi, että koska heteroseksuaalisuus on seksuaalisista suuntautumisista ylivoimaisesti yleisin, on tietysti todennäköisintä, että adoptoidusta lapsesta itsestäänkin tulee hetero. Näin ollen on hänelle ihanteellista, jos hän on lapsuudessaan saanut mallin parisuhteesta, johon kuuluu nainen ja mies.

Mutta kasvaahan useimmista yksinhuoltajienkin pilteistä oivia aikuisia, vaikka eivät ole perinteistä perhemallia nähneet. Ja nykyään on vaikka millaisia onnistuneita uusioperhekokoonpanoja. Ja niin edelleen. Toki näin on. On kuitenkin huomioitava, että adoptioon päätyvät lapset ovat usein tunne-elämältään epävakaita jo adoptioperheeseen tullessaan. He ovat joutuneet pois entisestä ympäristöstään, vanhat ihmissuhteet ovat katkenneet, ja he ovat joutuneet kokemaan sellaisia asioita, joita yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan. Heillä on huonot lähtökohdat käsitellä uusien vanhempien erilaisuutta ja esimerkiksi kiusatuksi tulemista. Adoptiolapsille pyritään takaamaan kaikin keinoin se, että heidän ”uusi” elämänsä olisi perusominaisuuksiltaan mahdollisimman ihanteellinen ja lapsen mielelle yksinkertainen.

Kuten jo aiemmin totesin, maailmassa on loputtomasti lapsia, joille olisi varmasti tervetullut muutos päästä eurooppalaiseen, hyvinvoivaan ja rakastavaan homo- tai lesboperheeseen. Miten käytännössä kaunis tavoite sitten toteutuu, jos eurooppalaiset muuttavat omaa lainsäädäntöään asian suhteen? Epäilen, että ei oikein mitenkään. Suomen lainsäädännön mukaan yksin elävillä naisilla ja miehillä on adoptio-oikeus. Tällä hetkellä tällä ei ole merkitystä, koska yksikään sellainen maa, josta adoptiolapsia Suomeen tulee, ei ota käsittelyyn yksinäisten henkilöiden hakemuksia. Monissa kolmannen maailman maissa ei ole hyväksyttävää, että nainen kasvattaa lapsen yksin, eivätkä näiden maiden viranomaiset lähetä lapsia ojasta allikkoon, kuten he asian ajattelevat. Mitenkähän näissä maissa suhtauduttaisiin siihen, että lapsi adoptoitaisiin perheeseen, jossa vanhemmat elävät homo- tai lesbosuhteessa? Suomessa suosittujen adoptiokohdemaiden joukossa on maita, joissa homoseksuaalisesta teosta tuomitaan pitkään vankeusrangaistukseen (Intia ja Etiopia). Etelä-Afrikassa homot saavat jopa solmia avioliiton, muissa kohdemaissa parisuhteen virallistaminen ei ole mahdollista.

Entäpä kotimaiset adoptiot? Suomessa, kiitos liberaalin aborttikäsityksemme, adoptioon ei tule paljoa kotimaisia vauvoja. Jokaiselle olisi kymmeniä ottajia. Odotusajat kotimaisessa adoptiossa ovat useita vuosia. Suomessa on käytännössä päädytty siihen, että kotimaiseen adoptioneuvontaan pääsevät vain lapsettomat pariskunnat, joilla ei ole toiveita saada omia lapsia. Uskoisin, että Norjassa tämä tilanne on aika samankaltainen (Norjassahan abortille ei ole asetettu edes muodollisia esteitä kuten Suomessa). Vaikka homo- ja lesboparit otettaisiinkin kotimaiseen adoptioneuvontaan, on vaikea uskoa, että kovin moni vauvansa adoptioon antava vanhempi valitsisi lukuisten ehdokkaiden joukosta sateenkaariparin.

Monilla erittäin katastrofaalisilla alueilla elävät lapset eivät ole ainakaan suomalaisten käyttämien adoptiotoimistojen ulottuvilla. Näistä maista puuttunee toimiva viranomaisverkosto, joka adoptiot organisoisi. Toteutuakseen adoptio vaatii viranomaistoimintaa, ja kun tällaista on, on myös valvontaa ja ehdokkaiden karsintaa. Kuten jo aiemmin totesin, tässä karsinnassa voivat kriteerit olla hyvin vaihtelevat maasta riippuen. Väitettiin suomalaisista ja eurooppalaisista mitä tahansa, totuus on, että me olemme hyvin ennakkoluulottomia ja avarakatseisia kolmannen maailman kansoihin verrattuna.

On toki useita maita, ainakin Ruotsi, Iso-Britannia, Espanja ja Belgia, joissa homo- ja lesbopareilla on jo adoptio-oikeus. Iso-Britanniassa on adoptiokotia odottavia lapsia omasta takaa. En tiedä, mistä esimerkiksi ruotsalaisten homoparien adoptiolapset tulevat, vai tulevatko mistään.

Suomalaisista puolueista ainakin SDP ja Vasemmistoliitto haluavat kiihkeästi adoptio-oikeutta homopareille. Hallitus kaavailee jo perheen sisäisen adoption mahdollistamista, mutta se ei vasemmistopuolueille riitä.

Yhteenvetona siis, en pelkää, että adoptio-oikeuden antaminen homoille voisi niin Suomessa kuin Norjassakaan saada aikaan kovin paljon pahaa. Eri asia sitten on, saisiko se aikaan niin oleellisen määrän hyvää, että tällaisen lakiehdotuksen käsittelyyn kannattaisi käyttää kansanedustajien kallista aikaa. Se, mikä minua tässä keskustelussa lähinnä ärsyttää, on, että asiaa ei käsitellä ensisijaisesti lasten kannalta. Adoptiosta puhuttaessa kyse ei ole enää seksuaalivähemmistöjä edustavien aikuisten oikeuksista. Kyse on lasten oikeuksista. Lapsista ei saa tulla suvaitsevaisina itseään pitävien poliitikkojen ja tasa-arvoaktivistien pelinappuloita, joilla kyseiset henkilöt ennen kaikkea pyrkivät lisäämään hyvä ihminen –mitaliensa kiiltoa. Toivoisin keskusteluun myös lisää realiteettien huomioimista sekä kokemuksia siitä, miten adoptio-oikeuden antaminen homopareille on vaikuttanut niissä maissa, joissa se on jo toteutunut.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

On siis kevät

Aiemmin kevään tulo on aina saanut minussa aikaan jonkinasteista riemua. Olen pitänyt tätä valoisuuteen liittyvänä ilmiönä ja kuvitellut, että kevään aikaansaama positiivisuus säilyy elämäntilanteesta riippumatta. En ole koskaan aiemmin uskonut, että kevät voisi olla tuntumatta miltään.

Tämä kevät ei tunnu miltään. Tai oikeastaan, tänä vuonna kevät melkeinpä pelottaa. Kevät korostaa sitä, miten hirvittävän väärin asiat elämässäni ovat. Elämän kuuluisi jatkua. Aurinko valaisee ja lämmittää, luonto valmistautuu kukoistamaan talven jälkeen. Ihmiset ovat iloisia, he hokevat, että on ihanaa, kun on kevät. Kuolema on jossakin hyvin kaukana – paitsi minun ajatuksissani. Minun jokaisella askeleellani kuolema on voimakkaasti mukana, ja etenkin keväällä se on väärin. Jokainen valoisa aamu tuntuu huutavan minulle, etten kuulu tähän maailmaan.

Tuskaani pahentaa myös se, että viime kevään muistot ovat melkein käsin kosketeltavan lähellä. Ne ovat lähempänä kuin edellisvuotiset syksy- ja talvimuistot olivat. Keväällä Eino oli jo se poika, jonka menetin. Viimeisten aikojen muistot ovat tuskallisimpia, koska siitä vaiheesta ei enää siirrytty seuraavaan. Siksi ne muistot myös ovat jääneet mieleen kaikkein yksityiskohtaisimpina, satuttavan elävinä. Sitä paitsi – aloituskappaleeseen viitaten – keväiset muistot ovat erityisen kauniita. Viime kevään muistot ovat ehkä koko elämäni kaikkien keväiden kauneimmat muistot. Minua pelottaa ajatella, että nyt, kun olen 30-vuotias, elämäni parhaat ajat ovat ehkä jo takanapäin. Ja parhailla ajoilla en totisesti tarkoita niitä vuosia, jolloin minulla oli siloinen iho, söpöt tisut ja litteä vatsa, ja olin vailla perhe-elämän kahleita, vapaa laukkaamaan pippaloissa ja matkustelemaan.

Viime vuoden helmikuussa jäin äitiyslomalta hoitovapaalle. Kevään aikana pääsin toden teolla nauttimaan kahden lapsen äitiydestä, kun Ilmari ei enää ollut aivan pieni vauva, ja homma alkoi ylipäänsä olla tuttua. Päiväohjelma oli muovautunut, asiat sujuivat ja aikaa jäi leppoisalle yhdessäololle. Lapset voivat hyvin. Einon puhe kehittyi huimaa vauhtia. Maaliskuussa kävimme Lastenlinnassa fysioterapeutin kontrollissa, ja hän oli Einon liikunnalliseen kehitykseen oikein tyytyväinen. Eino alkoi oppia yleisiä toimintasääntöjä ja hänen saattoi esimerkiksi antaa katsella valokuvakansiota ilman pelkoa silputuista sivuista. Valokuvat kiinnostivatkin Einoa kovasti. Myös piirtämisen salat aukenivat Einolle. Oli ihmeellistä huomata, miten pyörremyrskyt vaihtuivat ihmisen kuviksi ja ihmisten toimintaakin esittäviksi hyvin selkeiksi taideteoksiksi. Eino osasi piirtää myös auton, eikä koskaan unohtanut antennia. Ulkona sulava lumi tarjosi ihania vesileikkejä. Eino kauhoi lunta rukkasiinsa, heitti lumet vesilätäkköön ja huudahteli innoissaan: ”Lunta ui!” Eino antoi jo aurinkolasien olla paikoillaan, itse asiassa hän näytti jopa pitävän niistä.

Koska molemmat poikani ovat syntyneet toukokuussa, viime vuosien keväisiin liittyy minulla paljon myös loppuraskauden muistoja. Kun näen auringon paistavan korkealta paljaan, paikoin lumisen maiseman yllä, saatan melkein tuntea ison vatsan painon ja siellä täällä sisuksissani napakkoja potkuja ja pikkuisten nyrkkien iskuja. Yhtenä yönä näin jo untakin siitä, että olin menossa synnyttämään. Selvästi supisteli. No, kuukautisethan ne vain olivat alkamassa ja aiheuttivat kai jonkinlaisen synnytyssimulaation.

Ilmari on alkanut puhua. Hän osoittaa usein jotakin Einoa esittävistä valokuvista, joita meillä on kehyksissä useita, ja sanoo iloisesti: ”Eino.” Einon näkeminen saa edelleen Ilmarin hyvälle tuulelle.

Lainasin jokin aika sitten vanhempieni autoa, ja koska uusien radiokanavien etsiminen kiireessä olisi vaatinut minulle liiallisia henkisiä ponnistuksia, olin vanhempieni musiikkimieltymysten armoilla. Monesta toinen toistaan irvistyksiä nostattavammasta vaihtoehdosta päädyin Iskelmäradioon, ja kuulin lupausten mukaisesti kevyen musiikin klassikoita. Erään muistin kuulleeni kerran myös kotiradiostamme, joka sijaitsee yöpöydällä lasten ulottuvilla ja on siten ollut molemmille lapsille erittäin mieluinen lelu noin vuoden ikäisestä eteenpäin. Kun Eino oppi kiipeämään sängyllemme, hän mielellään sieltä käsin räpelsi radiota. Kerran hän sai tämän kyseisen menestyskappaleen soimaan, ja huojutteli itseään sängyllä asianmukaisesti. Yhdestä kohtaa laulun (joka kaiketi ei enempiä esittelyjä kaipaa) sanat menevät jotenkin näin:

” Oman kaipuuni kuulen,
sen seuraan vain jään,
kun kaiken muun menneen nään.

Kaduilla tuulee, asvaltti kiiltää.
Sinua yksin odotan,
tiedän sen turhaa olevan.

Kaduilla tuulee, sydäntä viiltää.
Odotin paljon enemmän,
halusin onnen kestävän.
Kaduilla tuulee.”






Keväistä riemua 1.4.2007


sunnuntai 9. maaliskuuta 2008

Muokkaan profiilia

Koska tämän blogipohjan profiiliosa on täyttötekniikaltaan jokseenkin luovuuden tukahduttava, kirjoitan nyt vapaamuotoisesti harrastuksistani ja muista mieltymyksistäni.

Harrastukset:

Ennen perheellistymistä harrastin paljon liikuntaa, etenkin kuntosaliurheilua ja aerobickia. Sählyä pelasin säännöllisesti muutaman vuoden ajan. Kesäisin kävin ulkokentällä tennistä pelaamassa, pelikavereita olivat mm. isäni, isosiskoni, yksi kaverini ja viimeisimpänä nykyinen mieheni. Talvisin hiihdin lumitilanteen salliessa. Nämä harrastukset ovat toistaiseksi tauolla, mutta ainakin osan niistä toivon vielä tekevän paluun, toivon mukaan yhteisenä harrastuksena Ilmarin ja mahdollisten muiden tulevien lasten kanssa. Joka tapauksessa toivon pystyväni tartuttamaan lapsiini liikkumisen ilon, valitsivatpa he sitten minkä lajin hyvänsä. Mitä tämän hetkiseen liikunnallisuuteni tulee, perheenäitinä olen oppinut käyttämään mahdollisuudet hyötyliikuntaan, ja olen myös todennut, että lasten(kin) kanssa näitä mahdollisuuksia on paljon.

Luonnossa oleilu, tietysti usein liikkumiseen yhdistettynä, on, kliseisesti sanottuna, lähellä sydäntäni. Mielestäni lasten kanssa kuuluu ulkoilla paljon, joten kyseessä on näin kotiäitiaikana sekä työ että harrastus. Toivon, että lapseni nuorina aikuisina tunnistavat ainakin tavallisimmat suomalaiseen luontoon kuuluvat kasvit ja eläimet. Einon kanssa ehdimme jo viime kesänä vähän harjoitella, ja varmuudella Eino osasi nimetä ainakin voikukan, päivänkakkaran, koivun ja oravan.

Lisäksi olen harrastanut vapaaehtoista maanpuolustusta, sitä myös viime vuosina vain paperilla. Kuulun Vihdin maanpuolustusnaisiin. Myös tätä harrastusta suosittelen kaikille ikään ja sukupuoleen katsomatta. Toiminnassa on mukana tervehenkistä ja isänmaallista väkeä. Maanpuolustusharrastus on myös halpa ja turvallinen keino tutustua aseisiin ja harjoitella ampumista.

Minulla on useita paksuja kansioita käsittävät hevos- ja perhospostimerkkikokoelmat. Otan edelleen tilaisuuden tullen talteen uudet merkit. Kotimaisista perhospotimerkeistä ilmestyikin äskettäin uusi sarja, ne olen kaikki jo saanut kerättyä.

Nestekartonkikierrätys täyttänee kohdallani lähes harrastuksen tunnusmerkit, ainakin kierrätykseen menoa odottavat tölkkikokoelmani ovat joskus herättäneet ihastusta (?). Olen myös opettanut tuttavilleni oikeaoppista tölkkien taittelua, opetustavoitteina nopeus ja tilansäästö.

Teini-ikäisenä hankin paljon kirjeystäviä ympäri maailmaa. Ilahduttavaa kyllä, kahden kanssa kirjoittelen edelleen. Saan siis säännöllisesti lukea perheenäidin elämästä Kreikassa ja Italiassa. Olen myös edelleen noin kerran vuodessa kirjeitse yhteydessä islantilaiseen perheeseen, jonka luona asuin kesän 1997. Työskentelin heidän maatilallaan, lähinnä lypsylehmien parissa. Mahtava kokemus kokonaisuudessaan, ja todella mukava perhe.

Suosikkielokuvat:

Scifi- ja fantasiaseikkailut, tyyppiesimerkkeinä Tähtien sota ja Taru sormusten herrasta, mutta myös vähemmän tunnetut. Jotkut vanhat, ennen tietokonetehosteaikaa tehdyt scifi-elokuvat ovat olleet oikein viihdyttävää katseltavaa.

Kotimaiset historialliset elokuvat, kuten Tuntematon sotilas, Talvisota, Aleksis Kiven elämä, Sibelius jne. Suomen sodista kertovia elokuvia ei voi nähdä liikaa.

Lempimusiikki:

Rock-musiikki, joka saa olla raskasta, muttei liian rämisevää/karjuntaa. Sanoista pitää pääsääntöisesti pystyä saamaan selvää. Kovin nopeatempoinen poljenta, tyyliin Slayer, ei ole oikein makuuni.

Suosikkikirjat:

Aihepiirit pitkälti kuten suosikkielokuvissa.

Maan lapset -kirjasarja (Luolakarhun klaanista tehty elokuva ei ollut yhtä hyvä kuin kirja, vaikkakin katsottava)

Robin Cookin (toisinaan scifilläkin höystetyt) lääkärijännärit

Tolkienin tuotanto

Triffidien kapina

Vanki nimeltä Papillon

Sinuhe egyptiläinen

Vielä harrastuksiin palatakseni, yksi viimeisimmistä harrastuksistani on lumiveistosten tekeminen. Ohessa kuva. Tarkoituksenamme oli tehdä lumiukko, mutta käsien alkaessa muistuttaa enemmän enkelin siipiä päätimme nimetä aikaansaannoksemme lumienkeliksi. Kepeistä tuli uudet kädet.






Lumienkeli saa halin 8.3.2008.









lauantai 1. maaliskuuta 2008

Murheita surun keskellä

Poden ajoittain tolkuttoman huonoa omaatuntoa niiden virheiden takia, joita tein Einon vielä eläessä. Syyllisyys Einon kuolemaan johtaneiden tapahtumien vuoksi ei ole oikeastaan koskaan vaivannut minua niin paljon, kuin aiemmin Einon elämän aikana tapahtuneet vääryydet. Minua piinaavat kaikki ne tilanteet, joissa olisin näin jälkeenpäin ajatellen voinut olla täydellisempikin äiti.

Se, että Eino on esikoisemme, kärjistää asian. Vitsailimme joskus sillä, että esikoinen on tavallaan harjoituskappale. Hahhaa. Ei naurata enää. Einon syntyessä vanhemmuus oli meille upouusi kokemus ja kaikki piti harjoitella alusta. Tietenkin ohjekirjasia on, ja niitä myös luin, mutta paljon oli opittava myös kantapään kautta. Tilanteet olivat yllättäviä, samoin kuin niin omat kuin lapsenkin reaktiot niihin. Ahdistavista hetkistä ja tekemistäni virheistä huolimatta suhtauduin vanhemmuuteen varsin positiivisesti. Minua ilahdutti huomata, miten paljon helpommin ja virheettömämmin asiat sujuivat Ilmarin kanssa. Olin oppinut paljon ja tyytyväinen itseeni. En surrut Einon kanssa sattuneita kohelluksia. Olinhan yrittänyt parhaani, ja jonkun lapsista on oltava ensimmäinen. Erään lukemani tutkimuksen mukaan (taisi olla jossakin noin vuoden vanhassa Kaksplus-lehdessä) esikoisista kasvaa itsenäisiä ja vastuuntuntoisia ihmisiä. He ovat hieman keskimääräistä älykkäämpiä ja sijoittuvat työelämässä keskimääräistä useammin johtotehtäviin.

Pääasiallinen syy positiivisuuteeni oli kuitenkin se, että elävän lapsen vanhemmuus todellakin on helppoa. Jos omaatuntoa painaa jokin lapselle tehty vääryys, tai vaikkapa se, että on yleisesti ottaen antanut lapselle liian vähän huomiota, ei tarvitse kuin halata lasta, kehua häntä reippaaksi pojaksi tai tytöksi ja vaikkapa kutittaa vähän massua. Kun lapsi vastaa halaukseen, hymyilee ja kikattaa innoissaan, kaikki vääryydet tuntuvat anteeksi annetuilta. On helppo ajatella, että sattuuhan niitä erehdyksiä, ei niistä niin tarvitse huolestua, koska milloin tahansa voi kääntää puhtaan sivun ja olla entistä parempi vanhempi. Eihän kukaan täydellinen ole. Menneet heikot hetket eivät jää vaivaamaan, kun saa jatkuvasti nähdä lapsen oppivan uusia asioita, nauravan ja nauttivan elämästä. Se on itsessään kuin todiste siitä, että vanhemmuus on onnistunut. Kuolleelle lapselle mitään ei voi enää hyvittää. Jos mieleeni ilmestyy jokin muisto, jossa toimin typerästi tai olin liian heikkohermoinen, en saa kiinni mistään, mikä palauttaisi ajatukseni turvallisille raiteille. Viimeisin muistoni Einosta on se, kun hän oli kuollut. Se on hirvittävä, synkkä umpikuja.

Latistavinta ja hölmöintä tässä kaikessa on se, etten enää pysty tuntemaan tyydytystä Ilmarinkaan vanhempana. Jos koen onnistuvani jossakin Ilmarin kanssa, tai vietämme vaikkapa erityisen hauskan päivän, en pysty tuntemaan samaa onnea kuin olisin vastaavassa tilanteessa tuntenut Einon vielä eläessä. Nyt mietin vain, pystyinkö tarjoamaan Einolle samaa, ja useimmiten epäilen, että en. Mitä paremmin asiat sujuvat, sitä piinallisempaa minulle. Tahtomattani vertaan jatkuvasti nykyistä äitiyttäni siihen, millainen olin Einon äitinä. Haluan edelleen olla mahdollisimman hyvä äiti, mutta sen tavoitteen saavuttaminen ei kuitenkaan tunnu miltään. Ilmarin kanssa monet asiat ovat paljon helpompia kuin Einon kanssa, koska Ilmari on perusterve. Einon vielä eläessä pystyin nauttimaan siitä. Taustalla oli tieto siitä, että helppo pikkuveli on myös Einon etu. Nyt vanha huojentuneisuus on kadonnut, ja sujuva arki tuntuu tukalalta.

Toisaalta mikään ei anna vanhemman virheitä anteeksi täydellisemmin kuin lapsen kuolema. Einosta ei koskaan tullut rikollista, ei päihderiippuvaista, ei koulukiusaajaa tai –kiusattua. Periaatteessa voin ajatella, että Einosta olisi tullut mallikelpoinen kansalainen, itsevarma ja elämänmyönteinen. Voin ajatella, että onnistuin kasvatustyössäni erinomaisesti, koska kukaan tai mikään ei voi todistaa päinvastaista. Ja jos en ihan näin pystykään ajattelemaan, niin joka tapauksessa tiedän, ettei mahdollisilla tekemilläni virheillä ole enää Einon kannalta merkitystä. Kaikki lapset ovat kuoleman jälkeen samalla viivalla, niin täydellistä hoivaa saaneet kuin myös törkeästi kaltoin kohdellut. Minun ei tarvitse pelätä, että Eino joutuisi enää kärsimään minkään menneisyyden tapahtuman takia. Se on etuoikeus, jota en ikimaailmassa olisi itselleni halunnut.

Rakas Eino, toivoisin kovasti, että saisin vielä jakaa elämäni kanssasi. Toivon, että sen jälkeen, kun olen kuollut, minulla on ikuisuus aikaa hyvittää sinulle kaikki tekemäni virheet. Jaksan elää, kun uskon siihen, että jonain päivänä olemme taas yhdessä. Jaksan tehdä hyviä tekoja, kun uskon, että jonain päivänä teen niitä sinun kanssasi.

Loppuun vielä sanat laulusta, joka on kauneimpia tuntemiani lastenlauluja. Lauloin sen Einolle sairaalan jäähyväishuoneessa, Einon jo viilennyttä poskea silittäen.

”Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
metsälauha liekuttaa
pientä hiiren lasta,
aa aa, aa aa.

Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
paksu sumu peittelee
lammen hallan lasta,
aa aa, aa aa.

Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
horsman herkkä villa
peittää pellon pumpulilla,
aa aa, aa aa.

Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
metsälauha liekuttaa
pientä hiiren lasta,
aa aa, aa aa.”