perjantai 19. syyskuuta 2008

Kunnallisvaalit lähestyvät

Nyt seuraa hieman mainontaa tulevia kunnallisvaaleja silmällä pitäen. Oma ehdokkaani on sama kuin edellisissä kunnallisvaaleissa, eli mieheni Pasi Salonen (perussuomalaiset).

Lasten kotihoidontuen kuntalisät sekä kyläkoulujen puolustaminen ovat esimerkkejä aiheista, jotka ovat tärkeällä sijalla ehdokkaani vaaliohjelmassa. Luonnollisesti kyseiset aiheet ovat varsin läheisesti meidän perhettämme koskevia. Mitä lapsiperheiden tukijärjestelmään yleensä tulee, se on toki jokseenkin naurettavalla tasolla. Useimmat perheelliset lienevät huomanneet, että Suomessa on taloudellisesti kannattavampaa tehdä miltei mitä tahansa muuta kuin perustaa perhe, saati hoitaa lapsensa itse. Kodin ulkopuoliseen hoitoon yllyttäminen sapettaa minua erityisesti, koska siitä ei koidu yhteiskunnalle edes lyhyen tähtäimen säästöjä. Sitä paitsi Vihti-lisän nykyisiin maksuperusteisiin liittyy perustavaa laatua olevia epäkohtia, oltiin varsinaisesta Vihti-lisän suuruudesta mitä mieltä tahansa (viittaan taannoiseen kirjoitukseeni Vihdin uutisissa). Mitä kyläkouluihin tulee, yksi esimerkki erikoisesta ratkaisusta on Olkkalan koulun lakkauttaminen. Oinasjoellahan jatkaa toimintaansa vanhaa Olkkalan koulua pienempi koulu, vaikka Oinasjoelta on kirkonkylälle lyhyempi matka kuin Olkkalasta. Etteivät vain olisi jonkun kunnanvaltuutetun henkilökohtaiset intressit päässeet vaikuttamaan asiaan? Lienee syytä mainita, etten kannata Oinasjoen koulunkaan lakkauttamista. Jos koulukuljetukset järjestetään hyvin, niiden kustannukset vienevät suuren osan lähikoulun lakkauttamisesta saaduista säästöistä. Erityisen häpeällistä Vihdissä on tällä hetkellä se, että koulukuljetuksia ei ole järjestetty edes tyydyttävästi. Kunta säästää, mutta lasten koulunkäynti, hyvinvointi ja turvallisuus kärsivät.

Itse näen kunnallisvaalit osana laajempaa poliittista kenttää. Tämä on ehkä vähän makuasia, mutta koska Matti Vanhanen on mielestäni pöljä, en äänestäisi keskustaa, vaikka minulla olisikin nyt mahdollisuus äänestää hyvää tyyppiä naapurista. Tietenkään puolueen kaikista ehdokkaista ei tarvitse eikä voikaan pitää. Suhteellisessa ääntenlaskutavassa on aina se riski, että ääni menee ei-toivotulle henkilölle, ja se riski on äänestäjän otettava. Mitä tulee omaan suhteeseeni Timo Soiniin, hän on mielestäni oikein rehti ja fiksu mies. Kaikesta en ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta keskeisillä politiikan alueilla olemme samoilla linjoilla. Tärkeinä pitämiäni asioita ovat ennen kaikkea Soinin ymmärrys maaseudun ongelmia kohtaan ja syvä huoli maaseudun tulevaisuuden puolesta, sekä suomalaisen kulttuurin kunnioitus ja luottamus suomalaisiin ihmisiin. Vaikka Timo Soini on vahvasti uskovainen mies, hänen poliittisissa puheissaan ei näy negatiivisia uskonnollisia vivahteita, joilla tarkoitan sitä, miten monet korkea-arvoisetkin poliitikot saattavat hokea jotakin käsitystä absoluuttisena totuutena, kykenemättöminä kuuntelemaan tai ainakaan sisäistämään minkäänlaisia järkeviä vasta-argumentteja. En väitä, että perussuomalainen politiikka olisi täydellisen yhteiskunnan tae, mutta tämän puolueen ideologia on lähimpänä omaani. Eduskuntavaalien alla tuli oikeastaan jokaisesta muusta puolueesta ilmi jotakin sellaista, mikä olisi tehnyt kyseisen puolueen äänestämisen minulle hyvin vaikeaksi.

Vihti on kasvava kunta, jonka päättäjien on ymmärrettävä kasvuun liittyvät haasteet. Sinänsä Vihdin kasvutapa on mielestäni aika terveellä pohjalla, mutta palveluiden on pysyttävä perässä. Keskittämisessä on jo menty liian pitkälle. Kuntatasollakin olisi pidettävä mielessä kansalliset ja globaalit ongelmat ja pyrkiä siten esim. päästöjen rajoittamiseen. Palveluiden sijoittaminen vain pariin suurimpaan taajamaan ei totisesti vähennä liikennettä. Vihdin vielä elinvoimainen maaseutu on vaalimisen arvoinen asia, ja kuntarakennetta olisi suunniteltava siltä pohjalta. Näen ratayhteyden ensisijaisena hankkeena tulevaisuuden pääkaupunkiseudulle suuntautuvan liikenteen järjestelyjä suunniteltaessa. En kannata lyhyen tähtäimen säästötoimia, joista voi seurata tulevaisuudessa vakavia ongelmia. Esimerkkinä mainittakoon Pajuniityn perhekeskuksen keskeneräiseksi jätetty katto. Mahdollisista tulevaisuuden kosteusvaurioista joutuvat maksamaan paitsi kunta, ehkä myös lapset ja perhekeskuksen henkilökunta, terveydellään. Päättäjien - niin kunnallisella kuin valtiollisellakin tasolla - tulisi myös kyetä säilyttämään kunnioitus työnantajiaan ja heidän ongelmiaan kohtaan. Tämä tarkoittaa muun muassa asiallista reagoimista asiallisiin yhteydenottoihin.

Toivon kunnanvaltuustoomme muutosta. Asuinpaikastasi tai poliittisista mielipiteistäsi riippumatta, muistathan ainakin äänestää!

lauantai 13. syyskuuta 2008

Aluepolitiikkaa

Asuntoministeri Jan Vapaavuori puhui 1.9. Lohjan kokoomuksen järjestämässä talousseminaarissa. Puheen aiheina olivat Rakentaminen ja maankäyttö uuteen tarkasteluun sekä Asumisen ja liikenteen energiankulutus ja päästöt kuriin. Vapaavuori kiitteli Lohjaa keskittyneestä, nauhamaisesta kaavoituksesta. Haja-asutusalueelle rakentamista hän moitti päästöjä kasvattavana.

On toki totta, että on päästöjen vähentämisen kannalta ihanteellista, jos mahdollisimman moni ihminen pystyy asumaan radanvarsilähiössä ja hoitamaan pääasiallisen liikkumisensa junalla. Kuulun niihin ihmisiin, jotka uskovat ihmisen toiminnalla olevan oleellisesti merkitystä ilmaston lämpenemiselle. Olen sitä mieltä, että kaikenlaisen saastuttamisen vähentäminen on tarpeen. Tämä koskee niin energian säästämistä kuin myös esimerkiksi asiallista jätteiden käsittelyä. On kuitenkin muistettava, että ihmiskunnalla on muitakin huolen aiheita. Jonkinlaisen tasapainon säilyttäminen on tarpeen mistä tahansa aiheesta keskustellessa.

En tiedä, miten seuraava tulisi tulkita (Ykköslohja 3.9.2008): ”Eheä yhdyskuntarakentaminen yhdistetään kaupunkimaisuuteen. Maaseutu on kuitenkin osa suomalaista kulttuuriperimää, mutta sen vaikutus kokonaisuuden kannalta ei ole suuri. Ongelmana on haja-asutusrakentaminen ympäri Suomea, pohti Vapaavuori.”
Ensinnäkin tuntuu hieman erikoiselta, jos ministeri pitää maaseudun ainoaa tehtävää olla osa suomalaista kulttuuriperimää. On se toki sitäkin, ilman muuta, mutta itse ainakin elättelen toiveita siitä, että myös maatalouselinkeino säilyisi tulevaisuudessakin merkittävänä syynä pitää maaseutu asuttuna. Silloin maaseudulla asuu joka tapauksessa ihmisiä, myös perheitä. Miksei sitten voisi asua myös muualla työssä käyviä ihmisiä? Palveluillekin riittäisi käyttäjiä, eikä esimerkiksi jokaista kyläkoulua tarvitsisi lakkauttaa. Maaseudun asuttuna pitäminen tekisi ennen kaikkea palveluverkoston ja tiestön kunnon säilymisen kannalta maanviljelijäperheet hieman tasa-arvoisemmiksi kaupunkilaisiin verrattuna.

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmien määrä on kasvanut. Rikollisuus ja väkivalta rehottavat kaupunkialueilla, myös ja nimenomaan radanvarsilähiöissä. Väkivaltaa on epäilemättä ollut aina, mutta sen luonne on muuttunut. Puukotukset olivat ennen känniläisten keskinäisiä välienselvittelyjä asunnoissa, nyt puukotuksia tapahtuu kaduilla ja tekijä ja uhri ovat usein toisilleen tuntemattomia. Hallituksella ei tunnu olevan näihin ongelmiin sanaakaan sanottavana, saati ehdotuksia sen suhteen, miten näitä ongelmia voitaisiin ratkoa. Silti kaupunkimaisuutta ja radanvarsilähiöitä halutaan lisätä. Niin kauan kun nykyinen kehitys rikollisuuden ja väkivallan suhteen jatkuu hallituksen myhäillessä tyytyväisenä, minulla ei ainakaan ole kiinnostusta kasvattaa lapsiani radanvarsilähiössä, tai kaupunkialueella ylipäänsä.

Lisääkö haja-asutusalueella asuminen sitten automaattisesti päästöjä taajama-asumiseen verrattuna? Ei varmasti. Asuntoja suunnitellessa on mahdollista suosia energiataloudellisia ratkaisuja myös haja-asutusalueella. Tosin hallitus ei siihen liiemmin kannusta, uudisrakentamisessahan ei esimerkiksi maalämpöön investoimiseen saa valtion tukea, ei verotuksellista helpotusta tai muutakaan. Työmatka ei välttämättä pitene haja-asutusalueelle muuttamisen myötä. Myös haja-asutusalueella on usein mahdollista hyödyntää julkista liikennettä, vaikka linja-autopysäkki ei aivan vieressä olisikaan. Rautatieyhteydet palvelevat myös haja-asutusalueita, jos asemien yhteyteen varataan paikoitustilaa. Tällä tavoin on mahdollista vähentää etenkin kaupunkien keskusta-alueiden henkilöautoliikennettä. Ja jos palveluja säilytettäisiin myös maaseudulla, vähenisi myös henkilöauton käytön tarve.

Ykköslohja (ilmeisesti ote Vapaavuoren puheesta): ”Haja-asutusalueilla kaikki tulee kalliimmaksi, kun pitää rakentaa esimerkiksi kunnallistekniikkaa, päiväkoteja ja kirjastoja.”
Ai että oikein kaikki tulee kalliimmaksi. Aika kapea-alaista ajattelua ministeritasolla, viitaten aiempaan kommenttiini mielenterveysongelmista ja rikollisuudesta. Kyllähän se ”eheä yhdyskuntarakentaminen” kuulostaa hienolta, edulliselta ja ympäristöystävälliseltä. Mutta kun niissä yhdyskunnissa asuvat ihmiset, eivätkä robotit, jotka voi ohjelmoida toimimaan halutulla tavalla. Toki myös kaupunkeja ja ”eheitä yhdyskuntia” tarvitaan. On erilaisia elämäntilanteita ja tarpeita. Itse olen kokenut taajama-asumisen – joskaan ei missä tahansa, vaan varsin huolella valitussa taajamassa - mukavaksi ratkaisuksi pienten lasten kanssa. Toivon kuitenkin, että pystymme muuttamaan haja-asutusalueelle viimeistään niihin aikoihin, kun vanhin lapsemme alkaa olla kouluiässä.

Kotikuntani Vihdin kehitystä seuraillessa en ymmärrä, mitä etua keskittämisellä voitaisiin enää saavuttaa. Nummelan neuvola Pajuniityn perhekeskuksessa palvelee nykyisin varsin laajaa aluetta, myös esimerkiksi suurehkoja, lapsiperheiden suosimia asuinalueita Hiidenrantaa ja Ojakkalaa. Raskaana oleville ja pienten lasten kanssa liikkuville Nummelan neuvola on näiltä asuinalueilta käytännössä automatkan päässä. Onko kunnanvaltuuston suunnitelmissa kaavoittaa koko Hiidenranta ja Ojakkalakin pois? Keskittää asuminen entistä tehokkaammin Prisman ja City-marketin kulmille, kenties pilvenpiirtäjiä käyttäen? Vai onko myönnettävä, että keskittäminen ei aina tarkoita päästöjen vähentämiseen pyrkimistäkään, edes pitkällä tähtäimellä?

Keskittämiskehitys näkyy niin koko Suomen kuin yksittäisten kuntienkin mittakaavassa. Ilmeisesti moni pitää tästä, koska vaaleista toiseen samantapaista politiikkaa harjoittavat puolueet porskuttavat eteenpäin. Vai onko suurin osa ihmisistä yksinkertaisesti niin aivopestävissä, että kun poliittinen eliitti hokee riittävästi jonkun asian olevan ”väistämätöntä kehitystä”, niin oman järjen käyttö unohtuu? Pelottavaa.

tiistai 9. syyskuuta 2008

Vihti-lisä -asiaa

Kotikunnassani Vihdissä maksetaan lasten kotihoidontuen kuntalisää. Kuntalisän maksuperusteisiin liittyy kuitenkin tiettyjä kummallisuuksia (minun mielestäni siis), ja siksi kirjoitin asiasta Vihdin uutisiin. Kirjoitukseni alla, se julkaistiin viime viikolla torstain 4.9.2008 numerossa.

Vihti-lisän logiikka hukassa

Ihmettelen, mikä ajatus Vihti-lisän nykyisissä myöntämisperusteissa on. Perusperiaatteen voisi kuvitella olevan palkita ne, jotka eivät käytä lapsilleen kunnallista päivähoitoa. Tämähän olisi loogista, koska päivähoito on kunnalle kallista päivähoitomaksuista huolimatta.

Koska kuitenkin Vihti-lisän myöntämisen edellytyksenä on se, että perhe on oikeutettu Kelan kotihoidontuen tulosidonnaiseen hoitolisään, edellisen periaatteen voinee unohtaa. Koituuhan kunnalle merkittävä säästö myös hyvätuloisten perheiden hoitaessa lapsensa kotona.

Tulosidonnaisuudesta voisikin sitten päätellä, että Vihti-lisän tarkoitus on tukea nimenomaan pienituloisia lapsiperheitä. Näinkään ei kuitenkaan ole. Vihti-lisä evätään äitiys- ja vanhempainrahakaudella, myös minimipäivärahaa saavalta. Mikäli kotona hoidetaan vauvan lisäksi alle 3-vuotiasta sisarusta ja perhe on oikeutettu hoitolisään, pelkästään Kelan tuet ovat pienemmät minimipäivärahojen aikana kuin kotihoidontukikaudella. Kuitenkaan perheelle ei makseta päiväraha-ajalta edes Vihti-lisää. Kelan äitiys- ja vanhempainrahojen nostaminen on lakisääteisesti pakollista.

Vihti-lisän tarkoitus ei siis ainakaan minulle ole auennut. Osaisikohan joku kunnan päättäjistä kertoa ratkaisun tähän arvoitukseen?

Susanna Salonen, Nummela

Loppukommenttina mainittakoon, että itse kuulun valitettavasti tuohon köyhään kastiin, eli meidän perheemme ongelma ei totisesti ole se, että korkeiden tulojen vuoksi emme olisi oikeutettuja Vihti-lisään. Mutta jälkimmäinen pulma koskee nimenomaan meitä. Perussurullinen ihminen lienee alttiimpi katkeroitumaan myös tuiki maallisten asioiden seurauksena, ja toisaalta vuosien mittaan koko lapsiperheiden tukijärjestelmän hullunkurisuus on auennut minulle koko ajan paremmin ja paremmin. Siksi tällä hetkellä myönnän tuntevani melkoista halveksuntaa kotikuntani päättäjiä kohtaan.

Toivottavasti Vihdissä on muitakin tyytymättömiä. Ensi kuussa on mahdollisuus muutoksiin!

maanantai 1. syyskuuta 2008

Ja taas on syksy

Ja taas on syksy. Viime syksy tuntuu olleen juuri äsken. Se syksy, josta tuli aivan erilainen kuin piti. Sen hirveän hiljaisuuden ja synkkyyden tuntemukset ovat läsnä edelleen, mistä kai johtuu kummallinen tunne ajan pysähtymisestä, aivan kuin koko vuotta ei olisi ollutkaan. Perheemme ulospäin näkyvät muutokset viime syksyyn verrattuna ovat oma asiansa, mutta niitä on vaikea yhdistää sisäiseen maailmaan, jossa on valtavasti surua ja pohjimmiltaan voimakkaasti läsnä sama epätoivo kuin vuosi sitten.

Kahden vuoden takaisen syksyn muistot tuntuvat jo muistoilta, vaikka kovin vähän aikaa siitäkin syksystä tuntuu olevan. Aloitin elokuun lopulla hetken mielijohteesta ja jonkin asteisin ennakkoluuloin varustettuna poikien kanssa seurakunnan perhekerhon, mikä pian osoittautui hyväksi ajatukseksi. Eino viihtyi hyvin kerhossa leikkimässä toisten lasten kanssa, ja Ilmarin hoitaminen kerhotiloissa oli vaivatonta. Syyskuun ensimmäisellä viikolla osallistuimme viisi päivää kestäneelle Lasten ja nuorten kuntoutuskodin järjestämälle Aivolisäkkeen vajaatoiminta –kurssille, jossa oli meidän lisäksemme viisi muuta perhettä. Jos vanhempien luentotilaisuuksien yksityiskohtien annetaan tässä yhteydessä olla, niin kokonaisuutena kurssi oli oikein hyvin järjestetty, etenkin pienten lasten kannalta. Osittain saatan ollakin jäävi arvioimaan kurssia muuten, sillä kahden pienen lapsen kotiäidille riittää ylellisyydeksi, kun saa viettää aikaa jossakin, missä lapset viihtyvät ja kotitöistä on täydellinen vapautus.

Syyskuun puolivälissä päättyi Einon hieman yli kaksi vuotta kestänyt fysioterapia, jota oli siihen asti ollut säännöllisesti 1-2 kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Nyt neurologi oli sitä mieltä, että Einon liikunnallinen kehitys oli edennyt niin hyvin, ettei fysioterapiaa enää tarvittaisi. Ensimmäisten sateiden ilmaannuttua hyvin kuivan kesän jälkeen huomasin nopeasti Einon mieltymyksen vesilätäkköleikkeihin. Kaiken kaikkiaan se syksy meni vielä aika paljolti kaksilapsiseen arkeen totutellessa, ja Eino sai aivan liian vähän huomiota osakseen. Toivon, että hän sai siltäkin syksyltä ainakin jonkun verran mukavia kokemuksia ja muistoja, vaikka eipä kai sillä enää merkitystä Einon kannalta ole. Pienenä lohtuna itselleni jälkeenpäin ajatellen on, että Ilmari ainakin oli varsin helppo vauva, ja osasin myös olla ottamatta kotitöistä turhia paineita. Kotityösaavutuksilla kehuvia pienten lasten vanhempia en ole koskaan ymmärtänyt. Pitäisi ennemmin pystyä kehumaan lapsille annetun ajan laadulla ja määrällä. Täysin ristiriidassa nämä kaksi elämän osa-aluetta eivät toki läheskään aina ole, mutta parivuotias ainakin arvostanee enemmän puistossa vietettyä iltaa kuin kiiltäväksi kuurattua lattiaa.

Jotenkin Einon kuolemaa edeltävän elämän muisteleminen tuntuu kuukausi kuukaudelta raskaammalta. Menetyksen lopullisuus iskee koko ajan kovemmin, eikä ikävään totu, vaan se kasvaa. Siitä ajasta, jonka vietin Einon ja Ilmarin kanssa, on tullut muistoissani tarunhohtoinen. Tuntuu jo lähes käsittämättömältä, että sain kokea elämässäni jotakin niin upeaa, ja yhtä käsittämättömältä tuntuu, että saatoin päästää sen onnen menemään. Se elämä oli parasta, mitä minulla on koskaan ollut, ja sitä en pystynyt säilyttämään. Viimeisen reilun vuoden aikana koetut asiat ovat pahan kerran vieneet luottamukseni siihen, että elämää olisi mahdollista hallita. Tulevaisuuden suunnitteleminen tuntuu kolkolta. Optimismi on hukassa. Elämästä saatavan ilon on oltava todella konkreettisesti tässä ja nyt, kun sekä menneisyys että tulevaisuus ovat mahdottomia ajatella.

Toisaalta vain tulevaisuuden suunnittelulla on mahdollista saada aikaan se, että myös tulevaisuudessa ilo voi olla tässä ja nyt. Siksi suunnittelemme kyllä tulevaisuutta, mutta se on erilaista kuin ennen. Siihen sisältyy aina tieto siitä, että nyt ei ole kyse oikeasti olemassa olevasta maailmasta, vaan nämä suunnitelmat vain ovat välttämättömiä. Haaveilun autuutta en pysty tavoittamaan niin kuin joskus aiemmin. Talven kynnyksellä odotamme syntyväksi perheemme kolmatta lasta. Lienee lähes tarpeetonta mainita, että vauvan odotuskin on nyt kovin erilaista kuin ennen. Edellistä ei pidä tulkita niin, ettenkö olisi tämän raskauden johdosta iloinen ja kiitollinen, olen kyllä kovastikin. Mutta se ilo on hyvin erilaista kuin aiempien odotuksieni ilo. Ennen kaikkea ero on siinä, että niin iloni kuin pelkonikin liittyvät paljolti siihen, että ajattelen vauvaa enemmän Ilmarin tulevana sisaruksena kuin meidän vanhempien lapsena.

Ilmaria odottaessa minulla vielä oli sisaruudesta aika hatara käsitys. Uskoin kyllä, että pikkusisaruksesta olisi paljon iloa Einolle, mutta en uskonut Einon nauttivan kovin paljoa pienestä vauvasta tai kärsivän, vaikka menettäisimme vauvan. Pian Ilmarin syntymän jälkeen sisaruus alkoi toki avautua minulle paremmin. Oli hätkähdyttävää huomata, miten suurella hellyydellä jo kaksivuotias suhtautui pienempään. Nyt sydäntäni puristaa seuratessani, miten innokkaasti Ilmari odottaa sisarustaan. Ilmarihan on jo vanhempi kuin Eino minun odottaessani Ilmaria, ja Ilmari osaa puheellakin jo kertoa ajatuksistaan. Pelko vauvan menetyksestä kouraisee kaikkein kovimmin, kun ajattelen, miten hirvittävää olisi joutua kertomaan Ilmarille, ettei pikkusisarus tulisikaan meille kotiin. Sanoisimme tietysti vauvan olevan turvassa Eino-isoveljen luona, mutta kuinka moinen voisi lohduttaa taaperoa, kun ei se kunnolla lohduttaisi meitä vanhempiakaan?

Näköjään tohdin kuitenkin ajatella vauvan menettämistä. Se ajatus on aavistuksen verran vähemmän veret seisauttava kuin ajatus vauvaa odottavan isoveljen menettämisestä. Vaikka olen kokenut karmeita, asiani voisivat olla vielä paljon huonomminkin. Ja tämä tieto ei tunnu kovinkaan lohdulliselta.





Einon lähes vuoden ikäinen hauta 10.8.2008