tag:blogger.com,1999:blog-2715961101689991422024-03-14T16:47:44.105+02:00Muistoja ja tätä päivääTämä blogi tulee sisältämään enimmäkseen poikani elämän ja kuoleman minussa herättämiä ajatuksia.Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.comBlogger85125tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-62743259590521884202013-10-25T21:43:00.002+03:002013-10-25T21:43:54.506+03:00Arkista aherrustaEn ole kirjoittanut tänne pitkiin aikoihin. Syy ei lainkaan ole se, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut vaan aivan raadollinen ajanpuute. Pitkien kotiäitivuosien jälkeen työelämä ja sen tuoma säännöllinen kiire on tuntunut lähes lohdulliselta.<br />
<br />
Normaalin arjen pyörittäminen sinänsä on minulle kuin elämän erävoitto. Einon syntymän, Einon kuoleman ja Viljan syntymän hallitsemien vuosien aikana esimerkiksi työssä käyminen ja talon rakentaminen tuntuivat hyvin kaukaisilta asioilta - ehkä jonkun muun elämään kuuluvilta, muttei minun. Nyt olen toista vuotta työelämässä, ja reilu kuukausi sitten muutimme Einolaan, jonne pitkään suunnitteilla ollut hirsitalo on noussut viimeisten kahden vuoden aikana. Olen nauttinut maaseudun hiljaisuudesta ja rauhallisesta maisemasta. Iloinen asia on lasten omat, tilavat huoneet, joissa leikit kukoistavat. Ilmari alotti koulun elokuussa uudella alueella jo ennen muuttoa, samoin Viljan päiväkodin vaihdos ajoitettiin myös siihen niin, ettei kesken kauden tarvinnut muuton takia enää näitä lisämuutoksia tehdä. Lapset ovatkin sopeutuneet uuteen ihan mukavasti. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, olen itse muutoskammoinen, ja muutto hirvittikin minua jo kauan etukäteen. Alkurysäys on nyt mennyt ilman kovin suuria tunnekuohuja, ja yritän ajatella sen olevan ainakin jossain määrin hyvä enne elämälle uudessa kodissa.<br />
<br />
Viljan sairaus tuo arkeemme omat vaikeutensa, joiden hahmottuminen ja päivittyminen elää kaiken aikaa. Verrattuna esimerkiksi Einon vauva-aikaan perheellämme on nyt etuna se, että rinnallamme on runsaasti vertaistukea, jota olemme saaneet muun muassa Aivolisäkepotilasyhdistys Sellan kautta. Työni erityisluokan ohjaajana koen antavan arvokkaan toisen näkökulman siihen, mitä erityislapsuus merkitsee lapselle itselleen ja tämän läheisille. Ymmärrän sen, että päiväkoti ja koulu ovat olemassa kaikkia lapsia varten, eikä yhden erityislapsen jokin erityistarve voi muokata koko muun laitoksen toimintaa. Vanhemman vastuu on painottaa, mistä asioista lapsi ei voi joustaa, ja toisaalta selittää, mitkä asiat ovat tavoitteita, joiden jokapäiväisen toteutumisen ei tarvitse mennä yleisen linjan tavoitteiden edelle. Joka tapauksessa näen ilman muuta lapsen edun olevan se, että hän elää mahdollisimman normaalisti ikäryhmänsä osana, vaikkakin erityistarpeineen.<br />
<br />
En pohdiskele, ainakaan enää, kovin paljon sitä, millaista Einon elämästä olisi tullut, jos hän ei olisi kuollut. Liioin en pohdiskele juurikaan, millaista meidän elämämme olisi, jos Eino eläisi. Pöyristyttävää tai ei, saatan ilman huonoa omaatuntoa ajatella vaikkapa, että onneksi meillä on vain kaksi lasta, koska näinkin on riittävän työlästä. Tietenkään en sillä tarkoita, ettenkö toivoisi Einon elävän. Tämä vain ei ole vaihtoehto, joten olen sekä järjen että alita<br />
junnan tasolla alkanut sisäistää, että voin nauttia elämästäni sellaisena kuin se on. Samalla olen lakannut tuntemasta kateutta toisia perheitä kohtaan. En tiedä, johtuuko tämä osittain siitä, että olen kuullut Einon kuolemaa seuranneiden vuosien aikana niin surullisia tarinoita, lukenut niin julmista ihmiskohtaloista, että itsesäälin tunteeni on lievittynyt. Voi myös olla, että ajan kuluessa mieleeni on palautunut monet muut elämän mahdolliset suuret murheet. Joka tapauksessa tiedän, että kateuden ja vihan väistymiseen on ainakin yksi puhtaasti myönteinen syy, nimittäin se, että koen saavani iloa ja tyydytystä jokapäiväisestä elämästäni. Olen oppinut elämään tiedostaen sen tosiasian, että tulevaisuus on aina epävarma. Minun ei tarvitse verrata itseäni muihin (vaikka se joskus onkin hauskaa, eikä kiellettyä sekään, ainakaan, jos osaa pitää mahdollisen itselleen edullisen havainnon tyylikkäästi omana tietonaan).<br />
<br />
Itsetuntoni vahvistuttua olen huomannut myös ärsyyntymiskynnykseni kohonneen selvästi. Tuntuu sanalla sanoen mukavalta, kun toisten ihmisten sanomiset tai sanomatta jättämiset eivät enää yleensä ärsytä, tai loukkaa. Ärsyyntyminen tai loukkaantuminen ei yleensä kannata, vaikkakaan en pidä tavoitteena sitä, että ihminen ei ärsyynny tai loukkaanu koskaan - tällöin on vaarana arvostelukyvyn sumeneminen ja se, että kyseinen ihminen päästää oman tai läheistensä elämän sotkeentumaan pahastikin. Elämässä on aina pidettävä mielessä, mitkä ovat kantavia rakenteita. Niiden turvaamiseksi on tarvittaessa taisteltava kaikin keinoin.<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh6GeYHOxMVEtGABAEZM2LiWHc76liKGBQlxfVYFmBeFQgJgv1juENmZNfkKk66NpCd0D3s0lFXRd2k-PRbOtl6DE-YuQnyHgbOJRV4zqawjxdoB_vMeF7y5dOyh70A2p4hFOoCTWhrK6g/s1600/28073013+002.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh6GeYHOxMVEtGABAEZM2LiWHc76liKGBQlxfVYFmBeFQgJgv1juENmZNfkKk66NpCd0D3s0lFXRd2k-PRbOtl6DE-YuQnyHgbOJRV4zqawjxdoB_vMeF7y5dOyh70A2p4hFOoCTWhrK6g/s320/28073013+002.JPG" width="320" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
28.7.2013</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-85548447004615491492012-12-13T15:40:00.000+02:002012-12-13T15:40:22.606+02:00Vilja neljä vuotta<span style="line-height: 115%;"><span style="font-family: inherit;">Vilja juhlii
tänään syntymäpäivää, jota Eino ei koskaan saavuttanut. Viljan syntymän muisto
ei edelleenkään ole mukava, mutta myönteistä syntymäpäivässä on ainakin se,
että Viljan syntymästä on jo neljä vuotta.<o:p></o:p></span></span><br />
<span style="font-family: inherit;">
</span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="line-height: 115%;"><span style="font-family: inherit;">Vastasyntynyt vauva syö ja
nukkuu, ja hoidollinen työläys hallitsee vauvan kanssa olemista
kokonaisvaltaisesti. Työläästäkin vauvasta on toki iloa, mutta ei sellaista,
mitä terveestäkin vauvasta ei olisi vähintään yhtä paljon. Terveeseen vauvan
verrattaessa sairas jää aina kakkoseksi. Kun olen miettimällä miettinyt, olen
tullut siihen tulokseen, että sairaalla vauvalla voi olla tuuheampi tukka kuin
terveellä, mutta missään muussa asiassa sairas vastasyntynyt ei voi olla
tervettä ”parempi”. Vauva kehittyy omaan tahtiinsa. Kehitystä voi tukea, mutta
varsinaisesti vauva ei saa taitoja harjoituttamalla. <o:p></o:p></span></span></div>
<span style="font-family: inherit;">
</span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="line-height: 115%;"><span style="font-family: inherit;">Neljävuotiaan
kanssa on toisin. Viljan synnynnäinen vartalohypotonia – joka hidasti kaikkia
vauva- ja taaperoiän motorisia kehitysvaiheita – näkyy edelleen liikunnallisten
taitojen oppimisen haasteena, mutta Vilja on kuitenkin myös kuin kuka tahansa
ikäisensä eli oppii tekemällä. Viljalla on reipas asenne. Lasten vertailu on
paheellista, mutta olen häpeilemättä ylpeä siitä, että Viljalla lopultakin on
joitain liikunnallisia taitoja, joita kaikilla terveilläkään neljävuotiailla ei ole. Hän osaa
uida kellukkeiden kanssa ja pyöräillä apupyörillä. Vilja on myös oppinut
luistelemaan ja hiihtämään ainakin siinä määrin, että pysyy pystyssä ja etenee.<o:p></o:p></span></span></div>
<span style="font-family: inherit;">
</span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="line-height: 115%;"><span style="font-family: inherit;">Lisäksi
lapsen kasvaessa motorisen kehityksen rinnalle tulee muutakin uusien asioiden
oppimista, missä lapsi voi näyttää kykyjään. Vilja on kiinnostunut kirjaimista ja sanoista, kuten Einokin oli.
Vilja tunnistaa kirjaimet ulkonäöltä ja hahmottaa korvakuulolta, millä
kirjaimella sanat alkavat. Hän osaa kirjoittaa joitakin sanoja - muun muassa listan yhdeksästätoista päiväkotikaveristaan. Numerot hän osaa
luetella ainakin kahteenkymmeneenyhdeksään.</span></span><span style="line-height: 115%;"><o:p><span style="font-family: inherit;"> </span></o:p></span></div>
<span style="font-family: inherit;">
</span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="line-height: 115%;"><span style="font-family: inherit;">Edellä
mainitsemani ylpeyden aiheet keventävät sitä henkistä taakkaa, jonka Viljan
sairaus ja sen tuomat ongelmat aiheuttavat. </span></span><span style="line-height: 115%;"><span style="font-family: inherit;">Vilja itse iloitsee ainakin siitä, että hän on nyt neljävuotias. Joulussa on myös Viljan mielestä paljon hauskaa ja jännittävää. Eilen oli päiväkodin joulujuhla, ja nyt leivotaan omaa syntymäpäiväjuhlaa varten. Piparkakkujen paistaminen on vuodenajan kestosuosikki. Lapsen ilon kautta joulu aukeaa myös aikuiselle. Samoin lapsen ilo tekee hauskan syntymäpäivästä, vaikka ensimmäisestä syntymäpäivästä ei niin hilpeitä muistoja olisikaan.</span></span><br />
<br />
Rauhallista joulun aikaa kaikille!</div>
Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-19154906773005947742012-06-05T21:05:00.002+03:002012-06-05T21:05:37.990+03:00Kas, on tullut kesä<span style="font-size: 12pt; line-height: 115%;"><span style="font-family: Calibri;">Pari vuotta
sitten saatoin olla tyytyväinen siihen, että olen oppinut elämään surun kanssa.
Nyt alan yhä paremmin ymmärtää, ettei muuta surun helpottamista oikeastaan
olekaan. Surun kanssa oppii elämään, mutta se ei pääty koskaan. </span></span><br />
<br />
<span style="font-size: 12pt; line-height: 115%;"></span><span style="font-size: 12pt; line-height: 115%;"><span style="font-family: Calibri;">Kun elämään
tulee uutta sisältöä ja syntyy uusia muistoja, olo on enemmän iloinen ja
vähemmän surullinen. Se, että pystyn olemaan ajattelematta Einon kuolemaa, on
välttämätöntä, jotta jaksaisin arjessa. En tiedä, tuleeko aika, jolloin pystyn
kohtaamaan kaikki muistot ja tunteet millä hetkellä hyvänsä ja suhtautumaan
niihin asioina, jotka olen kokenut tässä elämässä. Vielä en pysty. </span></span><br />
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-size: 12pt; line-height: 115%;"></span><span style="font-size: 12pt; line-height: 115%;"><span style="font-family: Calibri;">Ilmarilla
oli äskettäin kuusivuotisneuvola eli viimeinen neuvolakäynti. Aloin sen jälkeen
käydä läpi neuvolakorttejamme, mietin missä niitä säilytettäisiin ja mikä olisi
looginen järjestys. Avasin jokaisen vuorollaan nähdäkseni, mikä kortti on
kyseessä. Käteeni sattui lopulta Einon neuvolakortti. Tajusin, ettei sitä ollut
avattu Einon kolmevuotisneuvolan jälkeen. Aloin selailla sitä lueskellen
tekstejä hajamielisesti. Yhtäkkiä se tapahtui, jouduin toiseen maailmaan. Se ei
ollut mikään yksittäinen muisto, vaan olin vain äkkiä aivan keskellä
välittömästi Einon kuoleman jälkeistä tunnelmaa. Koko tuska vyöryi ylitseni
aivan kuin ei olisi koskaan hälvennytkään vaan odottanut vaan tilaisuutta
musertaa minut uudelleen. Suljin kortin nopeasti ja työnsin sen takaisin
muovitaskuun, ja sinne se tunnelma jäi. Sain taas kiinni nykyhetkestä ja olin
taas se, mitä olen jo viime aikoina alkanut pitää omana itsenäni.</span></span></div>
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-size: 12pt; line-height: 115%;"></span><span style="font-size: 12pt; line-height: 115%;"><span style="font-family: Calibri;">En tiedä,
voinko sanoa käsitelleeni surua ansiokkaasti, kun en voi edes Eino
neuvolakorttia katsoa. Tunne-elämäni kulkee muutenkin välillä vuoristorataa.
Saan outoja takaumia milloin mistäkin menneisyyden tapahtumista. Juttelin
hiljattain puistossa eläkeiässä olevan naisen kanssa, joka oli muutamia vuosia
sitten jäänyt leskeksi. Hän kuvaili puolison menetyksen aiheuttamaa surua ja
sanoi, että tietyissä tilanteissa ”ne muistot tulevat jännästi lähelle”. Sitä
vain on taas siinä. Minulla näitä kokemuksia tulee paitsi Einon kuolemaa
seuranneista ajoista, paljon myös lasten vauva-ajoista. Kai se liittyy synnytyksen
jälkeiseen hormonaaliseen tilaan, aistit ovat herkistyneet ja tulee väkeviä
muistoja. Lastenklinikalla huomaan saavani esimerkiksi tietyistä käytävän
pätkistä ja joistakin hajuista hyvin voimakkaita aikamatkatuntemuksia. Se
kaikki, mitä olen joskus tiettynä hetkenä aistinut, on tallentunut mieleeni
aivan sellaisenaan, ja sopivan ärsykkeen tullessa tilanne on taas läsnä.</span></span></div>
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-size: 12pt; line-height: 115%;"><span style="font-family: Calibri;">Kukkivat
syreenit tuovat mieleeni aina sen alkukesän, jolloin Eino oli juuri syntynyt ja
jäänyt Lastenklinikalle minun kotiutuessa sairaalasta. Olin ollut
synnytysvuodeosastolla viisi päivää, jotka olivat tuntuneet useilta vuosilta.
Olin siirtynyt aivan uuteen todellisuuteen. Jossain sairaala-alueen tuntumassa
kai oli syreeni, koska muistan katselleeni violetteja kukkia, tunteneeni
huumaavan tuoksun ja ajatelleeni mielessäni, että kas vain, on tullutkin kesä.
Se ei silloin sopinut mielentilaani, mutta epäilemättä auttoi jonkunlaisen
tasapainon tapaisen säilymistä. Viljan syntyessä pimeä vuodenaika lietsoi
synnytyksen jälkeistä masennusta. Mutta vaikka Einon ja Viljan varhaiset
vauva-ajat olivat raskaita ja monelta osin synkkiäkin kausia, muistot niiltä
ajoilta eivät ole pelkästään epämiellyttäviä. Olen oppinut ymmärtämään täysin
sanonnan ”aika kultaa muistot” konseptin. Ihmismieli on niin rakentunut, että
kurjienkin muistojen ympärille pyrkii tulemaan kultareunus. Se on varmasti
jokin alkukantainen selviytymiskeino, synkkiä muistoja kun useimpien ihmisten
elämän varrelle mahtuu. Einon kuoleman aiheuttamat tuntemukset ovat kuitenkin
vielä tämän selviytymismekaniikan ulottumattomissa.</span></span></div>
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-size: 12pt; line-height: 115%;"><span style="font-family: Calibri;">Oli elämä
ennen Einoa ja elämä Einon kanssa. Sitten tuli elämä Einon jälkeen. Pääasia on,
että on elämää. Se ei koskaan tule olemaan samanlaista kuin ennen, mutta nyt on
joka tapauksessa ihana kesä, minkä tuoman ilon toivon mahdollisimman monen
surun runtelemankin kokevan.</span></span></div>
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhn3MvkXClfAuh0U47sBldsATKDCzV1r3XfseXnku-dSik-LpXj0QrB11l-opAdMD5W2cNPiGFkJNY4oeWC8o7MnieA0_-Y2nmRIifTT3ucUmHoHXJzNPdeuxukcr8EfXjSnzCiqeQ2oiQ/s1600/IMG_0710.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhn3MvkXClfAuh0U47sBldsATKDCzV1r3XfseXnku-dSik-LpXj0QrB11l-opAdMD5W2cNPiGFkJNY4oeWC8o7MnieA0_-Y2nmRIifTT3ucUmHoHXJzNPdeuxukcr8EfXjSnzCiqeQ2oiQ/s320/IMG_0710.JPG" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Eino oppi juoksemaan "kovaa" toukokuussa 2007.</td></tr>
</tbody></table>
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<br /></div>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-7616376121416275902012-02-17T13:21:00.017+02:002012-02-18T20:24:01.959+02:00Pakkaspojan riehuessaVilja on pian saman ikäinen kuin Eino oli kuollessaan. Einon elämän viimeisten kuukausien muistot eivät ole olleet ihan yhtä lähellä kuin Ilmarin ollessa siinä iässä, varmaankin siksi, että vuodenaika on eri. Tai sitten siksi, että aikaa on jo kulunut enemmän. Mutta kyllä ne muistot siinä pyörivät, arjessa mukana. Kuten Ilmarinkin ollessa kolmevuotias, olen nauttinut siitä, että olen saanut nähdä Viljan oppivan samoja asioita, joita Eino opetteli viimeisinä kuukausinaan. Kaikissa kolmessa lapsessani on ollut joitain yhteisiä piirteitä ja joitain eroavaisuuksia.<br /><br /><div>Varastoamme on järkeistetty monien sellaisten asioiden osalta, joista luopuminen vielä muutama vuosi sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta. Myimme Viljalle lyhyeksi käyneen pinnasängyn, jossa Eino nukkui noin kymmenenkuisesta kuolemaansa asti – tosin ei kuolinyönään. Vilja nukkuu nyt jatkettavassa lastensängyssä, joka ostettiin Einolle vähän ennen Einon kuolemaa ja jossa Eino nukkui vain muutamat päiväunet. Päiväuniaikaan uusi sänky oli Einosta hauska, mutta iltaisin Eino nosteli tyynyn, peiton ja nallen päättäväisesti pinnasänkyyn ja odotteli vieressä, että joku nostaa myös hänet. Einon kuolemaa edeltävänä iltana olin päättänyt, että kun tulemme siltä mökkireissulta kotiin, puramme pinnasängyn ja opetamme Einon ”isojen lasten” sänkyyn. Ajattelin, että se on Einolle itselle mukavampi, jos hän vaikkapa herää juuri kun olen hoitamassa Ilmarin aamupesuja. Sittemmin Ilmari, joka ei lainkaan suostunut nukkumaan pinnasängyssä, nukkui jatkettavassa lastensängyssä lähes neljä vuotta, ennen kuin sänky siirtyi Viljalle.<br /></div><br /><div>Lahjoitin vaatekeräykseen sinänsä vielä yhtenä kappaleena olevan mutta melko ohueksi kuluneen talvihaalarin, jota Eino käytti viimeisen talvensa. Eino oli talvellakin innokas ulkoilija, vaikka ensimmäiset jäiset kelit aiheuttivatkin pientä epäröintiä. Nykyvinkkelistäni tuntuu uskomattomalta nyt muistella, miten vähän Eino kaksivuotistalvenaan sairasteli. Viljan kanssa elo- ja huhtikuun välisen ajan flunssa- ja korvatulehduskierre on ollut jatkuva ongelma ensimmäisestä syksystä alkaen, ja tuntuupa tuo olevan melko yleinen syndrooma perusterveilläkin lapsilla. Einolla oli kaksivuotistalvenaan tasan kaksi flunssaa, toinen marras- ja toinen maaliskuussa, eikä jälkimmäiseen liittynyt edes korvatulehdusta. Eli ilmeisesti haalari ainakin piti riittävän lämpimänä. Tuo haalari jäi Einon ainoaksi varsinaiseksi talviulkoiluhaalariksi, ja vielä Ilmarin käytön jälkeen haalarin poisheittäminen tuntui niin mahdottomalta ratkaisulta, että äitini ompeli siihen paikat muutamaan puhki kuluneeseen kohtaan. Nyt haalarin jäätyä Viljalle pieneksi osasin kuitenkin olla säilömättä sitä enää kellariimme.</div><br /><div>En mielelläni tunnusta omaavani taikauskoisia taipumuksia, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei Viljan sairastuminen kovaan vatsatautiin äskettäin olisi ollut poikkeuksellisen epämiellyttävää. Näin Viljan voinnissa herkästi yhteyksiä Einon viimeiseen päivään. Lopulta Vilja kuitenkin toipui, kuten muutkin perheenjäsenet, ja kokonaisuudessaan en ole antanut kylmän ringin päästä pilaamaan talveamme. Viljakin on nyt ensimmäistä kertaa nauttinut mainitusta vuodenajasta, hän ei ole säikkynyt pakkasta eikä liukkautta, ja lumessa tarpominenkin jo onnistuu. Vilja on lasketellut rohkeasti pulkkamäessä ja opetellut hiihtämään. Hän on avustanut innolla pihallamme jököttävien lumiukkojen tekemisessä. Kuraisen alkutalven jälkeen ulkoilukelit ovat olleet täällä Vihdissäkin mitä parhaimmat. Lunta lienee nyt lähes yhtä paljon kuin kahtena edellisenä talvena, Einon hautakivikin on suurelta osin lumen peitossa. Tangon päässä roikkuvaa lyhtyä ei kylläkään ole vielä tarvinnut kaivaa esiin lumesta, kuten kävi kerran viime talvena – vai olisiko ollut sitä edellisenä. Lyhdyssä palava kynttilä pitää lyhdyn ympäristön sulana, mutta kerran viikossa viemämme iso öljykynttilä ei pala aivan koko viikkoa, vain neljä tai viisi päivää. Silloin lumipyry oli sattunut juuri niille päiville, jolloin lyhdyssä ei ollut enää tulta, ja onnistunut siten peittämään koko lyhdyn.</div><br /><div>En varmaan ikinä pääse eroon taidosta hahmottaa joka hetki se, miten häilyvä on raja niiden tilanteiden välillä, että kaikki on hyvin tai että kaikki on romahtanut. Se tieto on olemassa joka aamu, varsinkin lasten sairastellessa. Tieto on mukana lasten ollessa ulkona mitä moninaisimpien vaarojen ympäröiminä. Ja hetkittäin se voi vyöryä mieleen aivan tavallisessa, hyvinkin turvallisessa olotilassa. En silti ole erityisen varovainen vanhempi. En kai loppujen lopuksi jaksaisi sellaista, se olisi perusluonteeni vastaista. Haluan luottaa lasteni arviointikykyyn ja taitoihin ja antaa heille mahdollisuuden onnistumisen tunteeseen. Tällä en tarkoita ihannoivani lasten hyvin pitkälle vietyä omatoimisuutta tai varhaista itsenäistymistä, päinvastoin näitä asioita hehkutetaan mielestäni etenkin teini-ikäisten kohdalla vähän liikaa. Yhdessä tekeminen on arvokas asia, ja lapsen on tärkeä tietää, että perhe pitää aina hänen puoliaan ja auttaa vaikeuksissa.</div><br /><div>Ilmarin on – oletettavasti monien muiden lasten tavoin – usein vaikea lopettaa hauskoja puuhia. Äskettäin selitin hänelle, että emme tee hauskoja asioita vain siksi, että ne ovat tekemishetkellä hauskoja, vaan myös siksi, että näistä hetkistä jää mukavia muistoja. Hauskuuden päättymistä ei kannata surra. Mukavat muistot tuovat hyvän mielen siihen hetkeen asti, jolloin on uudestaan hauskaa. </div><br /><div></div><br /><div></div><br /><br /><div><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhhMV-XzusWmuuU6Gz6fY2DkB6O2lyd1EuArXRmVpnsHla-KWfs7jdV0ukZ7AkazvopptSDiszJKsXEJMyMVRl_v8DuKghe732ChI4_kIJkV7-KdQJg-za1J9ndGwM37OZDR8KdnZsh-xM/s1600/Eino98.JPG"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 212px; FLOAT: left; HEIGHT: 320px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5710066679201580626" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhhMV-XzusWmuuU6Gz6fY2DkB6O2lyd1EuArXRmVpnsHla-KWfs7jdV0ukZ7AkazvopptSDiszJKsXEJMyMVRl_v8DuKghe732ChI4_kIJkV7-KdQJg-za1J9ndGwM37OZDR8KdnZsh-xM/s320/Eino98.JPG" /></a></div><br /><br /><div></div><br /><br /><div></div><br /><br /><div>Eino lumitöissä 30.1.2007</div>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-86176474935931992422011-11-19T13:16:00.007+02:002011-11-19T18:05:16.078+02:00Lupa tappaaKatsoin äskettäin eutanasiaa käsittelevän elokuvan ”<em>Jack Kevorkian – Tohtori Kuolema</em>”, jonka innoittamana nyt kirjoitan. Elokuvaa sinänsä en kommentoi kuin sanalla hyvä :)<br /><br />Ihmisellä on mahdollisuus valita itselleen hoitomuodoksi lääkärin tekemä eutanasia vain muutamassa maassa (Wikipedian mukaan ainakin Ruotsissa, Alankomaissa ja Belgiassa). Suomessa on esiintynyt eutanasian puolestapuhujia, mutta eutanasia ei ole saanut lain hyväksyntää . Lain mukaan potilaan on saatava riittävää oireenmukaista perushoitoa ja hänen ihmisarvoaan kunnioittavaa huolenpitoa myös kuoleman lähestyessä, kun hänen sairautensa ennustetta ei enää voida käytettävissä olevilla hoidoilla parantaa. Toisaalta lääkäri ei saa tällaisessa tilanteessa päättää ihmisen fyysisiä ja henkisiä tuskia. Siispä sanoisin, että laki ihmisarvoisesta kohtelusta on pelkkää sanahelinää.<br /><br />Yhdysvalloissa tohtori Kevorkianin kimppuun hyökkäsivät vanhoilliset, uskontoon nojaavat poliitikot. Suomen poliittista ilmapiiriä ei voi syyttää kristillisestä vanhoillisuudesta. Itse asiassa tässä ollaan jopa päinvastaisella tolalla, kuten erittäin liberaali ja julkisuudessa niukasti kritisoitu aborttilainsäädäntömme osoittaa. Kertauksen vuoksi, Suomessahan käytännössä kuka tahansa raskaana oleva saa halutessaan abortin. Eli toisin sanoen: Äiti saa halutessaan antaa lääkärin tappaa terveen sikiön, jolla olisi mahdollisuus onnelliseen elämään hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä (älkää kiemurrelko, tämä on totuus). Sen sijaan ihminen ei saa itse päättää kuolemastaan tilanteessa, jossa ihminen on parantumattomasti sairas, kärsii jatkuvasta kivusta eikä voi nauttia omasta elämästään, eikä hyödytä tai tule hyödyttämään yhteiskuntaa millään tavoin. Yhdysvalloissa esiintyvät konservatiiviset liikkeet vastustavat tyypillisesti hirveästi sekä aborttia että eutanasiaa. Tämä on minusta vastenmielistä, mutta tällainen toiminta on sentään loogista. Suomessa olet keskiaikainen puritaani, jos kehtaat kannattaa aborttilainsäädännön tiukentamista edes joiltain osin. Siis maassa, jossa ihmiselämää pidetään niin koskemattomana, ettei kuoleva vanhus saa antaa lääkärin nopeuttaa kärsimystensä loppumista. Tämä jos jokin on oksettavaa kaksinaismoralismia.<br /><br />Eutanasia sallimisen kannattajia on Suomessakin epäilemättä paljon. Onko lainsäädäntömme nykytilanteessa kyse poliittisen tahdon puutteesta? Eutanasian salliminen ei toisi valtiolle lisämenoja – päinvastoin, vaikkakin mainittakoon se itsestään selvä seikka, ettei eutanasiaa laillistettaisi sen mahdollisia säästöjä tuovan vaikutuksen takia, vaan puhtaasti eettisistä syistä. Toivon, myös itsekkäin perustein, että asia saataisiin kuntoon. Nykylain vallitessa ajatus vanhenemisesta on hieman pelottava.Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-74151024635991297872011-10-31T13:01:00.005+02:002011-11-01T12:24:00.248+02:00Eläville ja kuolleilleKatsoimme hiljattain mieheni kanssa elokuvan <em>Eläville ja kuolleille</em>, ensimmäistä kertaa. Siispä sitä nyt muutamalla rivillä kommentoin.<br /><br />Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa kerrotaan perheestä, jonka kahdesta lapsesta nuorempi kuolee viisivuotiaana räjähdysmäisessä autopalossa, joka oli saanut alkunsa autoon jääneestä sytyttimestä. Suremaan jäävät isä, äiti ja isoveli, jotka kaikki myös ovat olleet paikalla onnettomuuden tapahtuessa. Perheen elämää seurataan noin vuoden ajan pikkuveljen kuoleman jälkeen.<br /><br />Elokuva on tavoittanut lapsikuolemaperheen tunnelman hämmästyttävän hyvin. Näyttelijät ovat vakuuttavia, etenkin Jaakko-isää näyttelevän <strong>Hannu-Pekka Björkmanin</strong> roolisuoritus on todella vaikuttava. Elokuvassa pureudutaan lapsen menetyksen ytimeen rehdin koruttomasti, asiaan kuulumatonta dramatiikkaa välttäen. Surun vaikutus parisuhteeseen ja perhedynamiikkaan tuodaan esille erityisen ansiokkaasti. Hollywoodmyytti, jossa tragedia yhdistää perheen ja yksioikoisesti vahvistaa perheen sisäisiä siteitä, puretaan. Elokuva on aito ja suorapuheinen. Eloon jääneen sisaruksen asemaa lapsikuolemaperheessä kuvataan tarkasti.<br /><br />Minun ei ole vaikea löytää elokuvasta samaistumiskohteita. Tunnistan itseni isässä, joka kerta toisensa jälkeen soittaa poliisille kysyäkseen onnettomuustutkinnan edistymisestä. Niin minäkin tein Einon kuolinsyytutkinnan suhteen, saadakseni jonkin kaikenkattavan synninpäästön. Kuten Jaakko, minäkään en sitä lopulta saanut. Vasta itse tapahtuneen hyväksymällä olen voinut lievittää tuskaani. Itseään liekillä polttava isä ehkäpä karmii jotakuta, minä tuon kohtauksen nähdessäni aloin hihittää helpotuksesta. Tähän asti olin pitänyt itseäni täysin kieroutuneena, koska olen maannut pää peiton alla vastaavissa simulaatiotilanteissa. En tiedä, mikä siihen pakottaa. Yritänkö vakuutella itselleni, että ei tämä ole epämiellyttävää? Kyllähän se on. Vai onko kyse vain jonkinlaisesta hyvityksestä? Vanhemman itsensä kokema tuska ei vähennä tuskaa, jonka lapsi mahdollisesti on joutunut kokemaan, mutta ilmeisesti en ole ainoa vanhempi, joka tarvitsee tällaisia rituaaleja. Elokuvassa tuodaankin hyvin esille se, että kaikki, mitä sureva itse pitää tarpeellisena, on saatava käydä läpi.<br /><br />Lapsikuolemaperheessä tyypillisesti eteen tulevia tilanteita esitellään useita. Vanhemman halu vaihtaa työpaikkaa tai muuttaa toiselle paikkakunnalle lienee klassikko. Monet joutunevat kokemaan esimerkiksi hajamielisyyttä, jäljelle jääneen lapsen menetyksen pelkoa ja läheisten vaikeutta ymmärtää tilannetta. Voin vain ihmetellä sitä, miten yhteen elokuvaan onkin saatu näin kompaktisti sijoitettua niin monia lapsen kuolemaan liittyviä tunteita ja ongelmia, ja vieläpä juuri niitä, joista puhuminen on kaikkein vaikeinta. Yksi selitys elokuvan onnistumiselle on luonnollisesti se, että elokuvan käsikirjoitus on tehty tiiviissä yhteistyössä lapsensa menettäneen perheen kanssa.<br /><br />Uskoisin, että lapsikuolemaa käsittelevänä elokuvana <em>Eläville ja kuolleille</em> on ainutlaatuinen. Saa huomauttaa, jos olen väärässä :). Sitä en osaa sanoa, nauttiiko elokuvan katselemisesta, mikäli ei suoranaisesti hae vertaistukea ja välineitä surun käsittelyyn. Silloin elokuva voi tuntua hyvin synkältä ja ahdistavalta. Myöskään en tiedä, kuinka moni näkee elokuvan kohtauksissa mustaa huumoria. Itse nauroin useita kertoja. Voisin kuvitella, ettei ainakaan sellainen, joka itse ei ole menettänyt lasta, kovin herkästi salli itsensä ruveta hilpeäksi elokuvaa katsoessaan. Minuun synkkä huumori puree, ja näen sitä ehkä sielläkin, missä sitä ei ole tarkoitettu nähtävän. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö surisi aivan yhtä syvästi kuin kuka tahansa muukin, ja koska itse tiedän tämän, uskallan nauraa kotisohvallani, jos minusta siltä tuntuu.<br /><br />Vaikea sanoa, olisinko saanut elokuvasta näin paljon irti, jos olisin katsonut sen heti Einon kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa suosittelen elokuvaa ainakin kaikille lapsen menetyksen kokeneille, riippumatta surun tuoreudesta.<br /><br /><br /><p><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhv3N8VQP1kb155JwozwvP8feQf66yU_S0wBD13oFQDXO2vWytvXyTjKJoqdt070Dr1UEtdcLXGK7pBr-bIeoVoh9GIWFH4YBChVRPcTjLtTCW_MXN-h_j9eOaFTr3lmxRmYWXvNUOF9s8/s1600/007.JPG"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 240px; FLOAT: left; HEIGHT: 320px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5669967369175173554" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhv3N8VQP1kb155JwozwvP8feQf66yU_S0wBD13oFQDXO2vWytvXyTjKJoqdt070Dr1UEtdcLXGK7pBr-bIeoVoh9GIWFH4YBChVRPcTjLtTCW_MXN-h_j9eOaFTr3lmxRmYWXvNUOF9s8/s320/007.JPG" /></a></p><br /><p></p><br /><p>Einon hauta 23.10.2011</p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-5226469188683406012011-09-20T13:29:00.011+03:002011-09-21T13:42:34.403+03:00Luonnon ihmePahimman syksyahdistukseni hellitettyä olen alkanut taas nauttia tästä vuodenajasta. Kuten olen aiemminkin kertonut, se ei ole minulle uutta, vaan pidin jo lapsena syksyä parhaana vuodenaikana. Syksyinen maisema on aina kiehtonut minua. Nykyisin näen syksyssä muutakin ylvästä. Syksyssä havainnollistuu elämän ja kuoleman kaunis yhteys.<br /><br /><div>Syksyn kauneus alkaa heti syyskuun alussa, jolloin puihin ilmestyy ensimmäisiä keltaisia ja punaisia lehtiä. Näiden ohella pihlajan-, ruusun- ja muiden marjojen eri sävyiset punaiset ja oranssit luovat upean kontrastin vielä vallitsevalle vihreälle, ja taivaan ollessa sininen luonto on värikkäämpi kuin kauneimpanakaan keskikesän hetkenä. Kun kesän suloinen lämpö ja lähestyvän talven kylmyys kietoutuvat yhteen, tuloksena on ihmeellisen raikas ja miellyttävä ilma. Syksyllä kesä ja talvi kohtaavat, leikittelevät ja hurjastelevatkin, mutta osaavat myös tehdä sovinnon ja muodostaa rauhallisen symbioosin. Yhdessä ne valmistelevat huikean näytöksen, ruskan. Kumpikaan ei siihen yksin pystyisi. Se on luonnon palkinto ihmisille, jotka eivät kesän päättyessä jätä pohjolaa vaan ovat valmiita kohtaamaan lumen ja jään.<br /></div><br /><div>Ainakin jokainen, jolla on lapsia, tietää, että myös vesilammikot ja kura ovat lähestulkoon parasta maailmassa. Suomalainen vaateteollisuus osaa huolehtia siitä, ettei sadekelin tarvitse merkitä likomärkiä vaatteita. Lause ”vesi on välttämätöntä elämälle” on itsestäänselvyydessään lähes kielellinen kömmähdys, mutta on tämä tosiasia silti hyvä muistaa. Älkäämme antako sateen ja tuulen lannistaa. Kostea maa tuoksuu täyteläiselle, ja syksyn sato tuo edullista vaihtelua ruokapöytään. Sumuinen maisema sävähdyttää, ja syysmyrskyissä luonto esittelee voimiaan.</div><br /><div>Pimeys melkein unohtuu kevään ja kesän aikana. Syyskuussa on taas aika muistella, mitä se outo tietyllä hetkellä ulkoa kuuluva hurina on (ainakin meidän lähistömme katuvalot hurisevat hetken syttyessään) ja missä ovat kodin eri sähkövalot. Pimeydestä en oikein tosissani keksi hyvää sanottavaa. Se saa olon tuntumaan yksinäiseltä ja avuttomalta. Onneksi minulla on lapset, joiden mielestä pimeässä on jännittävää ja jotka odottavat innolla tähtien näkemistä ja sitä, että tulee pimeää jo ulkona ollessa. Ja myönnän toki itsekin, että vaikka uskon pimeyden pääsääntöisesti olevan epäterveellinen asiaintila, niin pimeydessä on myös tunnelmallinen elementtinsä.</div><br /><div>Syksyyn kuuluvat lapsiperheissä yleensä jossain määrin uudet kuviot. Onnellisesti tänä syksynä muutokset ovat meidän perheessämme olleet yleisesti ottaen myönteisiä. Vilja on aloittanut päiväkerhon, johon Eino ei ehtinyt. Vilja on ollut ensimmäisestä kerrasta alkaen sujuvasti kerhoryhmän toiminnassa mukana, joten epäilemättä myös Eino seitsemän kuukautta vanhempana olisi pärjännyt hyvin. </div><br /><div>Omiin loppukesän ja alkusyksyn harrastuksiini on kuulunut muun muassa sosiaaliseen mediaan tutustuminen. Ylivoimaisesti parhaiten olen perehtynyt Facebookiin. En kirjoittele Facebookiin päivittäin, mutta kerron kuitenkin etenkin Viljan kuulumisista enemmän kuin täällä blogissani. Otan mielelläni kaverikseni erityislapsi- ja lapsikuolemaperheiden vanhempia, eli minulle saa lähettää kaveripyyntöjä. Nimeni on puuduttavan yleinen, mutta löydyn helposti profiilikuvani avulla. Jos epäilet nimesi olevan minulle ennestään tuntematon, niin laita kaveripyynnön mukana viesti, jossa kerrot parilla sanalla, miksi haluat kaverikseni (Esim. jos kuulut jompaankumpaan yllä mainitsemistani viiteryhmistä). En ota kaverikseni minulle tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät kaveripyyntöä lähettäessään paljasta mitään itsestään. En myöskään harjoita itsesensuuria, mutta siihen lienevät blogiani lukevat jo tottuneet :).</div><br /><div></div><br /><div>Hyvää syksyn jatkoa!</div><br /><div></div><br /><div></div><br /><div><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi7E_qwMIpa2LOZa7AiHg_-O_NHsVDJ4YhHeXls_jZDNFbkMF9mpK7BUCSxpVo39hJJqQfULc9fu31qRHgsqIHZ6OWXre8iBKt9AIgNcaRKv1xjq4GScmcov2hZnrxfCMbQ82hDzXZm_S8/s1600/2011-09-18+10.57.57.jpg"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 320px; FLOAT: left; HEIGHT: 240px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5654389230044403298" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi7E_qwMIpa2LOZa7AiHg_-O_NHsVDJ4YhHeXls_jZDNFbkMF9mpK7BUCSxpVo39hJJqQfULc9fu31qRHgsqIHZ6OWXre8iBKt9AIgNcaRKv1xjq4GScmcov2hZnrxfCMbQ82hDzXZm_S8/s320/2011-09-18+10.57.57.jpg" /></a></div><br /><br /><br /><div></div><br /><div>18.9.2011</div>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-68279082528966290392011-07-26T13:14:00.006+03:002011-07-26T13:26:43.575+03:00Neljä vuotta mukana, neljä vuotta poissaEino oli odotusaika mukaan lukien kanssani neljä vuotta. Pian hän on ollut poissa yhtä pitkään. Neljän vuoden yhdessäolon päättymisen jättämiä haavoja parannellaan kuitenkin yhä, enkä edelleenkään usko, että nämä koskaan paranevat täysin.<br /><br />Aika lievittää monia kipuja, mutta jotkut tuntuvat kestävän. Viime talvena vuoden 2004 tsunamikatastrofin vuosipäivän aikoihin lapsensa hyökyaaltoon menettänyt äiti suri sitä, että lapsen oli pitänyt kuolla hukkumalla. Tämä äiti uskoi hukkumiskuoleman olevan hirvein mahdollinen, niin painajaismaiselta tuntui äidistä ajatus tukehtumisen tunteesta ja turhasta hengen haukkomisesta vesimassojen alla. Huomasin ohjelmaa silmäillessäni olevani jollain tasolla kateellinen tälle äidille. Tämä oli itsellenikin sen verran pöyristyttävä havainto, että tulin miettineeksi syitä. Luulen, että aika monet vanhemmat kokevat, että juuri heidän tapansa menettää lapsi oli kaikkein pahin. Oma perusteluni hukkumiskuoleman kadehtimiselle on vain se, että silloin ainakin vanhemmat varmuudella tietävät, että lapsi on kuollut hyvin nopeasti ja melko tuskattomasti. Hukkumiskuoleman patofysiologia tunnetaan tarkasti. Tiedetään, että tajuttomuus seuraa nopeasti upoksiin joutuessa ja uhri saavuttaa miellyttävän, kivuttoman tilan. Minua jäytää epätietoisuus Einon kuolemaa edeltäneitä tapahtumia koskien. Kärsikö hän, ja kuinka pahasti ja pitkään?<br /><br />Välittömästi Einon kuoleman jälkeen kadehdin myös niitä vanhempia, joiden lapsi oli kuollut syöpään tai muuhun enemmän tai vähemmän pitkään kestäneeseen sairauteen. Mielessäni takoi vain se, että olisin halunnut päästä hyvästelemään Einon. Tämän haaveen olen saanut nyttemmin hävitettyä täysin, se oli alusta asti itsekäs ja järjetön. Oman lapsen hyvästeleminen kuolemalle on niin hirveä asia, että on parempi, jos sitä ei tarvitse tehdä – vaikka sitten lapsesta joutuisi eroamaan ilman hyvästejä. Sitä paitsi lapsen kärsimyksien seuraaminen sivusta kuukausien, jopa vuosien, ajan on epäilemättä piina, jota sitä kokematon tuskin voi tai haluaa edes kuvitella. Ero äkkikuoleman ja sairauteen kuolemisen välillä on ennen kaikkea siinä, että äkkikuolemassa kaikki surutyö tehdään kuoleman jälkeen. Pahin kauhun tunne, tempaisu pois turvallisesta maailmasta, tulee lapsen sairastuessa vakavasti epäilemättä silloin, kun sairaus ja sen ennuste käyvät ilmi. Kun lapsi kuolee äkillisesti, tuntuu hetkellisesti, että mikä tahansa käänne olisi ollut vähemmän murskaava, vaikka sitten tieto lapsen kuolemaan johtavasta sairaudesta. Kuitenkin tämän kauhun kokeneena voin kuvitella, että sen käsittely silloin, kun pitäisi tukea ja rohkaista lasta, on varmasti vielä raskaampaa kuin silloin, kun voi rauhassa käpertyä itseensä.<br /><br />Kesästä olen osannut nauttia täysin siemauksin. Aurinkoon, lintujen lauluun ja kevyessä kesätuulessa humiseviin koivuihin vielä joskus liittynyt surun taakka on poissa, ja tilalla pelkkää mielihyvää, jonka valo ja lämpö saavat aikaan. Muistan, miltä maisema näytti Einon kuolemaa seuraavana päivänä. Opin silloin uusia värejä. Niitä olivat musta taivaan sininen, musta ruohon ja lehtien vihreä, sekä omituinen musta kultainen, joka oli surullinen versio siitä kultaisesta hohteesta, joka aurinkoisena päivänä sävyttää kaikkea muuta. Nyt maisema näyttää taas siltä, miltä kesäisen maiseman kuuluukin näyttää. Viimeksi itkin – en kovin pitkä aika sitten – iloa siitä, että huomasin ajattelevani jotain Einon vauva-aikana tapahtunutta asiaa ja se tuntui hyvältä. Einon kuoleman jälkeen en pitkään aikaan uskonut, että Einon elämän muisteleminen voisi jonain päivänä tuntua minusta aidosti mukavalta.<br /><br />Lepää rauhassa, Eino.Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-4397657184608867052011-05-26T12:38:00.017+03:002011-05-30T12:35:30.018+03:00Seitsemän vuotta Einon syntymästä<p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span style="font-family:georgia;">Eino täyttäisi huomenna seitsemän vuotta. Seitsemän vuoden takaisia tunnelmia muistellessani mieleeni ei valitettavasti palaudu mitään kovin ihanaa. Yliaikakontrollissa oli jo havaittu sikiön selvä kasvunhidastuma, ja aavistelin pahaa. Mutta niitä painajaismaisia hetkiä, joita tulimme kohtaamaan, en synnytystä odottaessani osannut kuvitella. </span></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span style="font-family:georgia;">Jos Eino vielä eläisi, päivittelisin varmaan syntymäpäivähulinoiden paljoutta ja korvista pursuavaa kakkujen leipomista, sillä Ilmarihan on myös toukokuussa syntynyt ja saanut tänä vuonna mummikummikekkereiden lisäksi ensimmäiset kaverisynttärinsä. Eino olisi ilmoitettu kouluun, ja koulun alkamista mietittäisiin varmasti kovasti. Lasten kasvattaminen ja heidän tulevaisuutensa pohtiminen tuntuu päivä päivältä ajankohtaisemmalta. Lapsen menettäminen kuolemalle ei ole ainoa isku, joka vanhempia voi kohdata. Pyrin kysymään säännöllisesti itseltäni, mitä odotan elossa olevien lasteni elämältä. Mitkä ovat tavoitteet, mitä voi pitää hyväksyttävänä saavutuksena? Jos vertaan itseäni vanhempana omiin vanhempiini, pidän omana etunani sitä, että en toivo lapsilleni aivan samanlaista elämää kuin itse olen elänyt. Uskoisin, että tästä lähtökohdasta lapseni eivät voi tuottaa minulle kovin helposti pettymystä. Sitä sen sijaan en tiedä, millaisen roolimallin pystyn lapsilleni antamaan. Liian täydellistä en ainakaan. </span></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span style="font-family:georgia;">Viime viikonloppuna katselin haudalla pientä kaivinkonetta, jolla Eino joskus leikki. Muistin erityisesti erään kesäpäivän, jolloin Eino oli kaksivuotias ja Ilmari pieni vauva, ja olimme kävelyllä. Einon pihalelut olivat mukana vaunujen tavaratilassa, ja pysähdyimme varjoisaan paikkaan, jotta Eino voisi hetken leikkiä. Muistan, miten Eino lastasi havunneulasia kaivinkoneen kauhaan. Muistan vaatteetkin, jotka Einolla oli päällä. Tämä mielikuva lähes elävänä silmieni edessä siinä, missä olikin Einon hauta, ei jostain syystä – liekö aikaa kulunut jo sen verran – aiheuttanut musertavaa surua vaan lähinnä hämmennyksen siitä, miten arvaamatonta elämä todellakin on. Olemme tässä maailmankaikkeudessa ja elämiemme kohtaloissa kaikesta kyvykkyydestämme huolimatta niin kovin pieniä ja avuttomia. Elämä tekee loppujen lopuksi mitä se haluaa, emme me sitä hallitse, vaikka joskus saatamme kuvitellakin niin. Olemme elämän orjia, emme sen isäntiä. Orjalla saattaa mennä pitkään hyvin, jos hän osaa miellyttää isäntäänsä, mutta milloin tahansa isännän oikku saattaa johtaa piiskaamiseen tai kaulan katkaisuun. Elämänhallintaahan opetetaankin, eikä siinä mitään, tässä on hyvä tarkoitus. Mutta valheellista silti on kuvitella, että todella hallitsisimme jotakin. Tämänkin toivon muistavani vanhempana, ennen kuin syyllistän lapseni heidän epätäydellisen elämänsä takia. </span></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span style="font-family:georgia;">Kaikista kokemistani vaikeuksista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, vanhemmuus tuntuu minusta tällä hetkellä oikein hyvältä. Liiankin hyvältä kai monen ulkopuolisen mielestä, sillä en haluaisi olla juurikaan erossa lapsistani. Voin kuvitella jossain vaiheessa haluavani tehdä työtä kodin ulkopuolella, sillä perhepäivähoitajan toimi ei välttämättä ole ihanteellinen siinä vaiheessa, kun omat lapset ovat kouluikäisiä ja kaipaisivat koulupäivän jälkeen rentoutumista. Mutta minun on vaikea kuvitella, että aidosti haluaisin lähteä vapaa-ajallani jonnekin ilman yhtäkään omaa lasta. Tällaisen myöntäminen tuntuu yhteiskunnassamme kielletyltä. Vaikka kuinka kehuttaisiin sitoutumista lapsiin, niin moitteita tulee siitä, että ”äiti ei huolehdi omasta jaksamisestaan”. En ymmärrä, miten jaksamistani parantaisi biletys tai se, että teen yksin samoja asioita, joita voin tehdä lasten kanssa. Mainittakoon, että joskus teen asioita yksin ja nautin siitä. Esimerkiksi Ilmarin joutuessa tottelemattomuusraivarikierteeseen kesken kauppaan lähdön nautin siitä, että jätän mieheni hoitamaan tilanteen ja suljen oven poikani punajuurenväristen kasvojen edestä. On hetkiä, jolloin lapset eivät ole ihania. </span></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span style="font-family:georgia;">Myöhästynyt äitienpäiväonnittelu kaikille äideille!</span></p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-73636571143978899332011-03-26T12:38:00.025+02:002011-03-27T13:28:12.544+03:00Kohti kevättä<p style="LINE-HEIGHT: normal; MARGIN: 0cm 0cm 0pt" class="MsoNormal">Uusi lumiukko on tehty, kauden viimeisetkin hiihtokilpailut hiihdetty ja korvatulehduksia hoidettu. Katse on nyt kohti kevättä, mihin tiiviisti liittyvät tänä vuonna eduskuntavaalit. </p><br /><p style="LINE-HEIGHT: normal; MARGIN: 0cm 0cm 0pt" class="MsoNormal">Olen äänestänyt perussuomalaisia eduskuntavaaleissa jo kahdesti. On ollut mielenkiintoista seurata puolueen kannatuksen kasvua: yhtäkkiä en kuulukaan enää marginaaliseen ja hieman omituiseen vähemmistöön, vaan olen aikeissa äänestää puoluetta, jonka vaalien jälkeen ennustetaan kuuluvan suurimpiin. Nyt <strong>Timo Soinin</strong> saavutettua massojen suosion on suorastaan nostalgista muistella ensimmäistä kertaa, jolloin Soinista kuulin. Silloin eduskuntavaalit 2003 lähestyivät, ja täytin kirjaston tietokoneella muutaman vaalikoneen. Nimi Timo Soini esiintyi useamman listan kärkipäässä, ja otin enemmän selvää Soinista ja hänen ajamastaan politiikasta. En ollut ajatellut lainkaan, että äänestäisin perussuomalaisia, en ollut kovin kiinnostunut koko puolueesta tai uskonut sen ajavan tärkeinä pitämiäni asioita. Otettuani asioista selvää muutin kuitenkin mieleni ja päädyin äänestämään "sitä jotain Timo Soinia". Kuten hyvin tiedetään, Soini pääsi tuolloin eduskuntaan, osittain onnistuneen vaaliliiton avustuksella, ja perussuomalaisten nousu alkoi. </p><br /><p style="LINE-HEIGHT: normal; MARGIN: 0cm 0cm 0pt" class="MsoNormal">Viime eduskuntavaalien alla in ja cool oli haukkua perussuomalaisten ehdokkaita ja kannattajia rasisteiksi ja natseiksi. Maahanmuuttopolitiikka oli silloin vielä aihe, jota pyrittiin kaikin keinoin hyssyttelemään ja siinä aika hyvin onnistuttiinkin. Perussuomalaiset lisäsivät edustajapaikkojaan, mutta pysyivät pienenä puolueena, ja kannattajajoukkokin lienee vielä tässä vaiheessa ollut melko hajanainen, valtaa pitävien puolueiden tyyliin vaihtelevin tavoin kyllästyneiden ihmisten muodostama ryhmä. Kuitenkin melko pian, vuosien 2007 ja 2008 aikana, pato murtui ja perussuomalaisten kannatus lähti nopeaan nousuun. Vuoden 2008 kunnallisvaalit olivat suuri voitto paitsi puolueelle, myös ja ennen kaikkea maahanmuuttokriittisyydelle. Suhteellisesti melko suuri määrä maahanmuuttopolitiikkaan muutoksia ajavia, kansallismielisiä ehdokkaita valittiin. Maahanmuuttokriittisyys lakkasi olemasta vaiettu aihe. </p><br /><p style="LINE-HEIGHT: normal; MARGIN: 0cm 0cm 0pt" class="MsoNormal">Nyt perussuomalaisten kannatuksen hipoessa pariakymmentä prosenttia rasisti- ja natsikortteja heilutellaan enää harvoin. Toki vannoutunut suvaitsevaisto jaksaa aihetta edelleen vatvoa, mutta laajalti on myös ymmärretty se, että viidesosaa äänestäjistä ei voi nimittää rasisteiksi ilman asiallisia perusteita. Sen sijaan paniikki perussuomalaisten suosion johdosta on tietenkin yltynyt, ja perussuomalaisten linjan moittiminen tuntuu olevan etenkin sdp:n keskuudessa terapiamuoto. Nyt suosittu moitteiden aihe on väittää perussuomalaisen politiikan pahentavan Suomen velkaantumista. Muiden muassa <strong>Jutta Urpilainen</strong> <a href="http://yle.fi/uutiset/teemat/vaalit_2011/2011/03/urpilainen_syyttaa_soinia_katteettomista_lupauksista_2447377.html">on kommentoinut perussuomalaisten vaaliohjelmaa</a> sanomalla, että Soinin tie on Kreikan tie. Perussuomalaisten ohjelma on siis demarien mukaan kallis ja ajaisi Suomen vararikkoon. </p><br /><p style="LINE-HEIGHT: normal; MARGIN: 0cm 0cm 0pt" class="MsoNormal">Olen vertaillut perussuomalaisten ja sdp:n vaaliohjelmia, enkä ole löytänyt yhtäkään kohtaa, jossa sdp toimisi säästeliäämmin kuin perussuomalaiset. Sosiaaliturva paranisi molemmissa ohjelmissa - sillä erolla, että sdp rajat ylittävän solidaarisuusperiaatteensa velvoittamana antaisi hyvän sosiaaliturvan kaikille muillekin kuin suomalaisille. Kumpikaan puolue ei tässä vaiheessa keventäisi ansioverotusta mutta kiristäisi korkeiden pääomatulojen verottamista. Ehkä Urpilainen ja kumppanit tarkoittavat kalliilla sitä, että perussuomalaiset eivät ajaisi alas Suomen maatalouselinkeinoa? Demarien leipä kasvanee kaupassa, sen verran vähän tuntuu kyseistä puoluetta maatalous kiinnostavan. Tai kentien sdp ylpeilee verotulojen kasvattamisella erilaisten energia- ja ympäristöverojen muodossa? Varmaan toisivatkin lisätuloja, jos oletetaan, että teollisuus säilyisi veronkorotusten jälkeen nykyisellään. Ongelma vain on, että kansainvälisesti katsoen kohtuuttomien verojen määrääminen ilmastonsuojelun nimissä johtaa vain siihen, että tuotanto siirretään maihin, jotka viis veisaavat ympäristönsuojelusta. Siinä sivussa Suomi menettää työpaikkoja sekä verotuloja ja köyhtyy. <a href="http://www.perussuomalaiset.fi/getfile.php?file=1536">Perussuomalaisten vaaliohjelmasta </a>löysin tavoitteen Suomen talouden parantamisesta pitkällä tähtäimellä. Ehkä sellainen on myös sdp:n vaaliohjelmassa, mutta kaiken kaikkiaan vaaliohjelman lukeminen kokonaisuudessaan internetissä osoittautui liian suureksi haasteeksi. Kenties tietokoneeni ilmaisi poliittisen kantansa? </p><br /><p style="LINE-HEIGHT: normal; MARGIN: 0cm 0cm 0pt" class="MsoNormal">Selvä se, vaalien alla kilpailu äänestäjien suosiosta on kovaa, ja houkuttelevin keino parantaa omaa asemaa on moittia muita. Keskinäinen arvostelu kuuluu ilman muuta asiaankin, ja sananvapauden henkeen sisältyy velvollisuus kestää epämukavatkin kommentit. Perustelemattomat jankkaukset hatusta vedetyistä aiheista vain ovat tympeää luettavaa. Mikäli medialta ajoittain unohtuvat hyvän maun rajat, toivottavasti äänestäjät säilyttävät kuitenkin ryhtinsä. </p><br /><p style="LINE-HEIGHT: normal; MARGIN: 0cm 0cm 0pt" class="MsoNormal">Käy äänestämässä, ja tee se heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä, jos silloin pystyt. Esimerkiksi oma tai lapsen sairastuminen on riittävän ikävää muutenkin, ei kannata tämän lisäksi joutua harmittelemaan sitä, että äänioikeus jäi käyttämättä. Mieti myös, ketä äänestät. Vaalikoneet ovat mainio keino kartoittaa ehdokkaiden näkemyksiä. Kommentit kannattaa lukea ainakin muutaman vaalikoneen antaman listan alkupääläisen osalta. </p><br /><p style="LINE-HEIGHT: normal; MARGIN: 0cm 0cm 0pt" class="MsoNormal"><a href="http://www.pasisalonen.net/">Omaa ehdokastani </a>ei näissäkään vaaleissa tarvitse hakea kaukaa :) <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" /><o:p></o:p></p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-58640029599889612682011-02-20T13:30:00.008+02:002011-02-23T13:06:16.051+02:00Lumiukkojen muistolleNyt käytän blogiani kuten päiväkirjaa kuuluukin: vuodatan asiasta, josta läheiseni ovat epäilemättä saaneet kuulla vähintäänkin tarpeekseen ja joka tuskin sen enemmin liikuttaa suurtakaan yleisöä, mutta joka ei kuitenkaan lakkaa vaivaamasta minun mieltäni.<br /><div></div><br /><div>Asumme tiiviissä lähiössä, kuitenkin melko rauhallisessa pienkerrostaloyhtiössä, jossa on hyvin miellyttävä piha-alue. Kesäaikaankin se on mukavasti parkkipaikasta, kadusta ja ohikulkijoista erillään, mutta etenkin runsaslumisena talvena suuri osa pihasta jää niin hyvin suojaan, että siellä saattaa lähes unohtaa ulkomaailman. Koska pihaa eivät talvella käytä muut kuin taloyhtiömme harvat lapsiperheet, piha tuntuu lähes omalta. Tälle viihtyisälle alueelle oli mukavaa tänäkin talvena, viime talven tapaan, tehdä lumiukko heti ensimmäisellä suojasäällä. Teimme yhden ison isilumiukon ja pienen vauvalumiukon. Näytti siltä, että lumiukkojen elämänkaaresta muodostuisi talvisten säiden ansiosta ennätyksellisen pitkä. Kaari kuitenkin katkesi perjantain ja lauantain välisenä yönä hyvin kurjalla tavalla.</div><br /><div></div><div>Lauantaina Ilmari katseli ulos ikkunasta ja totesi lumiukkojen sulaneen. Minua nauratti, pakkastahan oli parikymmentä astetta. Vilkaisin kuitenkin ulos ja hämmästyksekseni lumiukot todella olivat kadonneet. Vähän ison ukon alaosaa oli vain jäljellä. Menin pihalle ja näin ison ukon vartalon melko lähellä, pää oli myös vieressä rikki potkittuna. Vauvalumiukko löytyi kauempaa pihalta, se oli potkaistu katki vähän kaulan alapuolelta. Ottaen huomioon lumiukkojen, etenkin isomman, koko ja jäinen rakenne, teko oli vaatinut melkoisesti voimaa. Tuskin olisi onnistunut minulta. Juuri ja juuri jaksoin kierittää ison ukon vartalon kauemmas, mistä lapset eivät sitä löytäisi. Kannoin sinne muutkin jäännökset ja peittelin lumella. Lumiukkojen vanhan sijaintipaikan luona näkyi aikuisen miehen talvikenkien jälkiä.</div><br /><div>Toki ne olivat vain lumiukkoja. Henkilökohtaisessa elämässäni, puhumattakaan suuremmista kuvioista, pitäisi olla paljon tärkeämpääkin mietittävää kuin kaksi lumesta koottua hahmoa, jotka olisivat joka tapauksessa sulaneet noin puolessatoista kuukaudessa. Jostain syystä tämä tapahtuma kuitenkin mursi minut. Koko pimeän vuodenajan olen jaksanut säilyttää reippaan mielen ja myönteisen ajattelun. Olen nauttinut runsaslumisesta talvesta ja auringon laskiessa keskittynyt kotimme seinien sisäpuolella hehkuvaan valoon ja lämpöön. Juuri sinä lauantaiaamuna, ennen ilkityön havaitsemista, olin herätessäni huomannut, kuinka valoisaa jo on. Ilmarin flunssa tuntui hävinneen yhdessä yössä, ja Viljan korvatulehdus näytti olevan parantumassa. Muutaman jommankumman lapsen osalta itkuisen yön jälkeen olimme taas vaihteeksi kaikki nukkuneet hyvin. Tunsin iloista keveyttä, talvesta selviäminen tuntui helpolta. Muserrus lumiukkojen johdosta kuvastanee sitä, kuinka kovilla aivot ovat pitkän pimeän vuodenajan juuri läpikäyneinä. Tapahtuma oli myös itseni lähelle osuva muistutus siitä sinänsä toki aiemminkin hyvin tiedossani olleesta, erittäin lannistavasta tosiasiasta, että maailmassa, myös Suomessa ja rauhallisillakin alueilla, elää ihmisiä, jotka ovat agressiivisia ja pahantahtoisia. </div><div></div><br /><div>Jos lumiukot olisivat olleet kadun varressa tai avoimella pihalla, jonka läheisyydessä on runsaasti ohikulkua, teon voisi laittaa humalaisten ja uhoa tirskuvien teinien tilille. Joukossa tyhmyys tiivistyy, hetken päähänpisto ja niin edelleen. Mutta ottaen huomioon lumiukkojen sijainti ja se, että lämpötila oli sinä yönä - 25 astetta, teko on ollut erittäin harkittu. Kukaan ei ole ollut siinä kohdassa sattumalta siihen aikaan. Örveltävän teinijengin mahdollisuuden sulkee pois sekin, että nukuin itse tällä puolella taloa, maan tasalla, heti ikkunan vieressä ja parvekelasit poikkeuksellisesti auki. En ole niin sikeäuninen, ettenkö olisi herännyt, jos paikalta olisi kuulunut yksikin huuto tai edes normaalia puhetta tai naurua. Ilkityö on suunniteltu ja menty yön tultua toteuttamaan, epämukavista olosuhteista huolimatta. Tämä kertoo mielestäni jostakin niin kieroutuneesta ja pahansuovasta mielestä, että en ole hetken vihan kuohahduksen jälkeen kyennyt tuntemaan kuin uuvuttavaa surua. Naapurisopumme on ollut jonkun aikaa huono. Sitä ovat edesauttaneet monet pienet eripurat muun muassa piha-alueen käytön suhteen, ja myönnän, etten itse ole ollut säyseimmästä päästä roskaamisesta ja tupakoinnista nalkuttaessani. Toki kyse ei välttämättä ollut henkilökohtaisesta kostosta, mutta mikäli oli, tekijää voisi melkeinpä kutsua neroksi. Hän onnistui pahoittamaan mieleni perusteellisesti vahingoittamatta kuitenkaan ihmisiä tai omaisuutta rikosoikeudellisessa merkityksessä.</div><br /><div></div><div>Olen tähän asti ollut oikein tyytyväinen asuinpaikkaamme. Ajoittaiset naapuririidat, silloin tällöin puhjenneet sotatilatkin, ovat mielestäni olleet kestettävissä oleva hinta siitä, että olemme saaneet asua hyvin lähellä lapsiperheelle tarpeellisia palveluja, mutta silti varsin rauhallisesti. Viimeisten seitsemän vuoden aikana on ollut hyvä, että huoltoyhtiö on hoitanut kunnossapidon ja liikenneyhteydet Helsinkiin ovat olleet vaivattomat. Pieni asunto on ollut eduksi kotitöiden määrän (= ei ylettömästi siivottavaa) ja lasten vahtimisen (ovat käytännössä lähes näköpiirissä, tein mitä tahansa) kannalta. Meillä on upea tontti keskellä maaseutua, mutta miljoonavelalliseksi ja kappaleen alkuosassa mainitut edut menettäneeksi perheenäidiksi ryhtyminen ei ole toistaiseksi tuntunut kiireelliseltä. Lumiukkojen pahoinpitelyn jälkeen olin kuitenkin lähes tulkoon valmis nostamaan lapion toiselle ja kuokan toiselle olalle ja kahlaamaan umpihangessa tontillemme perustuskuoppaa kaivamaan. Rakennusblogi siis ehkä myöhemmin luvassa.</div><div></div><br /><div>Kun katselen paikkaa, jossa lumiukot vielä hetki sitten olivat, mielessäni alkaa väkisinkin pyöriä lause "Kuinka joku<em> saattoi</em>?" Vaikka tietenkin tiedän, että monikin saattaa, ja saattaa paljon pahempaakin. Ainoana valon pilkahduksena asiassa voisi ehkä nähdä sen, että kykyni surra näin voimakkaasti kahta lumiukkoa kertonee, etten ole vaipunut kyynisyyteen. Toisaalta voinee ajatella niinkin, että tällaisen asian murehtiminen on merkki traumatisoituneesta ja huonosti hallinnassa olevasta psyykkeestä. Joka tapauksessa olemme Ilmarin kanssa päättäneet, että heti seuraavan nollakelin tullessa rakennamme, tällä kertaa aivan parvekkeemme viereen, uudet lumiukot niiden tilalle, jotka juoksivat lumiukkomaahan pakoon tuhmia aikuisia.</div><div></div><div></div><br /><div><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiBNRekW9bTC0bJN1tifOkJbxI2O8ytBw_klhtE07GFN8jIV2IuovnX-zDTpEEd9MoRQHUuhqU_xtUDUzUnAeiu29-ehxxDlLyeiSmXG27134zXKNVDgFyfb8eoIO640E507Y9kV19XEDE/s1600/Lumiukot.JPG"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 214px; FLOAT: left; HEIGHT: 320px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5576475253032109474" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiBNRekW9bTC0bJN1tifOkJbxI2O8ytBw_klhtE07GFN8jIV2IuovnX-zDTpEEd9MoRQHUuhqU_xtUDUzUnAeiu29-ehxxDlLyeiSmXG27134zXKNVDgFyfb8eoIO640E507Y9kV19XEDE/s320/Lumiukot.JPG" /></a></div><br /><div></div><br /><div>Näin iloisesti lumiukot hymyilivät loppuun asti. Ilmarin hymy onneksi sammui vain tilapäisesti. Kuva otettu 15.1.</div>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-20934555343259487102010-12-22T12:37:00.011+02:002010-12-22T13:02:08.967+02:00Joulun aikaan<p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Jo toisena vuotena peräkkäin olemme saaneet nauttia lumisesta talvesta, ja joulustakin näyttäisi tulevan valkoinen. Perheemme on myös jo toisena vuotena peräkkäin saanut nauttia melko lailla leppoisasta joulun odotuksesta. Koettuani joulun sairaalassa vastasyntyneen Viljan kanssa osaan arvostaa jopa sitä, että saan käydä jouluna Einon haudalla, samoin kuin sitä, että minulla on siellä mukana peräti kaksi elävää lasta.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Itsenäisyyspäivänä ajattelin totuttuun tapaan sitä, miten vaikeista vaiheista kansamme on selvinnyt, miten suuriin ponnistuksiin se on kyennyt. Nyt, rauhan ja yltäkylläisyyden vallitessa, valtion velka kasvaa vuosi vuodelta ja mielenterveysongelmat ovat jo merkittävä syy sairauseläkkeisiin. Jokin menee pieleen. Samalla huoli ympäristön tilasta, saasteista, ilmastonmuutoksesta ja eliölajien sukupuutosta varjostaa moraalin ylläpitämistä yrittävän mahdollisuuksia nähdä ihmiselämä iloisena asiana. Yksilötasolla jokainen voi tehdä viisaaksi katsomansa muutokset vaikkapa vaatimustasoaan vähentämällä tai tiettyjä luonnonsuojelunäkökohtia paremmin huomioimalla, mutta kauhulla seuraan joidenkin päättäjien halua asettaa Suomen valtio lähestulkoon ilmastonmuutoksen ehkäisyn marttyyriksi. Myöskään Itämerta tuskin pelastetaan rikollistamalla suomalaiset kesämökkeilijät tai maalla asuvat, kun tiedetään, että Suomen osuus Itämereen laskevasta jätevesitulvasta on jo nykyisellään hyvin pieni esimerkiksi Venäjään verrattuna.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Meidän jouluumme kuuluu ilman muuta koristeita ja lahjoja. Koko perheemme tietää, että joulupukki valmistaa ja kuljettaa osan lahjoista lapsille, mutta ihmiset auttavat kaikissa työvaiheissa. Siksi lahjoja on myös kaupassa. Omasta puolestani joulupukin tuomat riittäisivät kuitenkin melko pitkälle. Joulun materialistisuuden kauhistelu on kulunutta, mutta kauhistelenpa kuitenkin. Lahjavuoret eivät kuulu jouluumme, ja koristeitakin on suotavaa olla vain hyvän maun rajoissa. Ehdoton ei lienevät ainoastaan vilkkuvat jouluvalot, mutta myös kaikenlaista uutena ostettua muovitavaraa vältetään. Lähettämiemme joulukorttien määrä on kasvanut viime vuosien aikana nollasta vähitellen ylöspäin, mutta ahkerimmasta päästä emme tässä asiassa ole. Ehkä jonain jouluna vielä repäisen ja lähetän joulukortit kaikille, jotka ovat uskollisesti muistaneet meitä jo useina vuosina. Tämän vuoden osalta tyydyn tässä toivottamaan kaikille blogiani lukeville oikein tunnelmallista ja mukavaa joulua. Elämäntilanne voi joskus tehdä joulun hengen luomisen mahdottomaksi, mutta toivon ainakin, että jokaiselle vielä jokin tulevaisuuden joulu suo valoa ja lämpöä kaamokseen. </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"> </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi5d5OFT1NIcgr34l-PN_40BwXbL_x_JdJCqniba6nZEQBYFce1kMx7iY0nae693F3_bHEHcQ_Id0ccYL3KCSrrxk-Nb4kANFobF_-1b6SOZrYrQPUyR9-Gq9tx8R6jdKMuX6msdnYogJs/s1600/Lapsia+ja+oravia+002.JPG"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 240px; FLOAT: left; HEIGHT: 320px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5553458598774321890" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi5d5OFT1NIcgr34l-PN_40BwXbL_x_JdJCqniba6nZEQBYFce1kMx7iY0nae693F3_bHEHcQ_Id0ccYL3KCSrrxk-Nb4kANFobF_-1b6SOZrYrQPUyR9-Gq9tx8R6jdKMuX6msdnYogJs/s320/Lapsia+ja+oravia+002.JPG" /></a></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"> </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"> </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"> </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Vilja 2 vuotta</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-88459829748905737742010-10-10T21:33:00.008+03:002010-10-13T12:27:28.386+03:00Ajatuksia muslimielämästä<p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span >Yle esitti alkusyksystä kuusiosaisen sarjan <em>Muslimielämää</em>. Kun nyt lopultakin olen saanut kaikki jaksot katsottua, päätin kirjoittaa sarjasta muutaman kommentin.</span></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span >Sarjan juoni oli esitellä viidelle tavalliselle suomalaiselle islamia yrittämällä saada heidät elämään kuusi viikkoa mahdollisimman tarkkaan kuin muslimit, Koraanin sääntöjä noudattaen. Heitä opasti kolme muslimia, kaikki epäilemättä ns. hyvän ja maltillisen islamin kannattajia. Sarjan käynnistyessä vain yhdellä oppilaista, <strong>Pasilla</strong>, tuntui olevan selkeä ennakkoasenne islamiin. Pasi tituleerattiin maahanmuuttovastaiseksi, ja hän teki melko lailla selväksi, ettei islamia ihannoi tai tule ihannoimaan. Muut osallistujat vaikuttivat olevan mukana jokseenkin avoimella mielellä, vaikkakin<strong> Antti</strong> joutui heti ensimetreillä varsin toivottomaan asemaan homoutensa takia. Sarjaan ei ole valittu kaikkein mallikelpoisimpia kansalaisia. Muslimielämän alkaessa niin viini- kuin viinavalikoimiakin esitellään, olutta kaadetaan viemäriin. Sormuksista päätellen vain <strong>Krista</strong> on kihloissa tai naimisissa. <strong>Kirsikka</strong> on yksinhuoltaja, joka strippaa työkseen. Mitä maahanmuuttovastaiseen Pasiin tulee, yhteisistä mielipiteistämme huolimatta minäkin olen valmis toteamaan, että hän on tarpeettoman… sanoisinko hienostelematon. Hän on myös työtön. Kukaan oppilaista ei ole yhteiskunnallisista ongelmista puhumisen ammattilainen, ja tietämättömyys ja aiheesta poikkeaminen haittaavat ajoittain keskustelua. Esiintyy liiallista puheliaisuutta ja liiallista tuppisuuna jököttämistä. </span></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span >Kolme opettajaa, <strong>Haider</strong>, <strong>Isra</strong> ja <strong>Anas</strong>, edustanevat sitä, mitä islam parhaimmillaan voi olla. Näistä kolmesta ohjelman isäntä Haider näyttäisi ehkä olevan se, jonka kanssa itse mieluiten keskustelisin islamista, mentorit Isra ja Anas onnistuvat antamaan itsestään aika höyrypäisen vaikutelman. Kukaan kolmikosta ei vastaa mielellään henkilökohtaisiin mielipidekysymyksiin. Anasin jokainen vastaus pohjautuu Koraanin säkeisiin, ja Haiderkin väistää ainakin kysymyksen siitä, onko hänen mielestään oikein vaihtaa hedelmätön vaimo uuteen. Isra kiihtyy ja oikoo mutkia, kun Koraanista, Muhammedista tai islamista ylipäänsä esitetään jotain kielteistä. Koraanin sääntöjen kyseenalaistaminen nyky-yhteiskuntaan soveltumattomina tuntuu olevan poissuljettu vaihtoehto, samanlaista en ole havainnut maltillisten kristittyjen suhtautumisessa Raamattuun. Ohjelman oleellisin ongelma on tietysti se, että siinä keskustellaan islamista, ei kulttuureista. Jos jokin kysymys ei muslimeja miellytä, he voivat aina ohittaa sen toteamalla, että siinä tai siinä asiassa on kyse kulttuurista, Koraani ei määrää tällaista (esim. lapsiavioliittoja tai tyttöjen silpomisia). Varmaan onkin näin, mutta totuus vain on, että juuri islamilaisissa maissa esiintyy ongelmallisia (ja kuvottavia) kulttuureja, ja siksi muslimien olisi otettava niihin selkeästi kantaa. Jos ohjelmaa halutaan pitää maahanmuuttokeskustelun pohjana, kulttuurikysymysten erottaminen aiheesta on mahdotonta. </span></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span >Joitakin tarkennettuja kysymyksiä jäin kaipaamaan. Alle 10-vuotiaiden naimisiin meno ei päässyt halal-listalle, mutta Haider ja kumppanit eivät paljastaneet, minkä ikäinen tyttö sitten heidän mielestään on valmis (järjestettyyn) avioliittoon (huomattavasti itseään vanhemman miehen kanssa). Millainen rangaistus heidän mielestään pitäisi antaa vanhemmille, jotka silvotuttavat tyttärensä? Ehkä kukaan oppilaista ei tullut esittäneeksi juuri näitä kysymyksiä, tai sitten niiden käsittelylle ei ollut tilaa tämän ohjelman puitteissa. Oikeaoppista teurastusta käsiteltäessä Haider kertoo teurastukseen liittyvästä rukouksesta tms., jossa pyydetään Allahilta lupaa teolle, mutta hän jättää mainitsematta, että islam ei hyväksy eläimen tainnuttamista ennen verenlaskua. Sianlihakieltoa seliteltäessä Anas syyllistyy varsinaiseen kömmähdykseen väittäessään, että sika syö samasta paikasta mihin ulostaa. Sikafarmari onneksi saa puheenvuoron ja kumoaa virheellisen käsityksen. Sika on elintavoiltaan hyvin hygieeninen esimerkiksi kanaan verrattuna, ja sianlihahan on tietyissä alkukantaisissa kulttuureissa kielletty lähinnä trikiinivaaran vuoksi. Nykyisten tutkimuskäytäntöjen ansiosta trikiinejä sisältävät ruhot eivät päädy ravinnoksi. Pasin esiintymistaitoja ei yleisesti ottaen voine erityisemmin kehua, mutta sikoja syöttäessään hän kyllä antaa itsestään lupsakan vaikutelman Anasin seisoskellessa jäykkänä sivussa. Kohtauksessa on hilpeä <i style="mso-bidi-font-style: normal">Kukas nyt on ennakkoluuloinen juntti</i> -tunnelma.</span></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span >Yle tuntien ohjelman tarkoituksena oli vähentää islam-kriittisyyttä ja antaa hyvää kuvaa muslimeista. En usko, että se onnistui. Mikäli ohjelmassa mukana olleet ei-muslimit edustivat keskimääräistä otantaa suomalaisista, olen ilahtunut. Keskimääräiset suomalaiset näyttäisivät omaavan varsin tervehenkiset mieltymykset ja hyvän itsetunnon. Kummankaan sukupuolen edustajat eivät halua pukeutua kaapuihin tai paastota itseään sekopäisiksi. He pitävät naurettavana sitä, ettei yli kaksivuotias saa nähdä vanhempiaan alasti, samoin kuin pukeutumissääntöjen perustelua sillä, että avioliitot hajoavat, jos ihmisille selviää, että omalla puolisolla ei ole maailman paras kroppa. He ovat sitä mieltä, että 12-vuotiaan naittaminen on sairasta ja väärin, ja uskaltavat sanoa sen ääneen. He kehtaavat ottaa puheeksi, että vaikka suurin osa muslimeista ei ole terroristeja, suurin osa terroristeista on kuitenkin muslimeja. Muslimeja jaksaa puolustella ainoastaan kristitty teologi Krista, hän vähän hurahtaakin sarjan loppua kohti mentäessä.</span></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span >Kokonaisvaikutelmani sarjasta jäi melko myönteiseksi. Mitä siinä ikinä yritetäänkään, lopputulos ei ole hurmoksellinen joukkoaivopesu, vaan pääosin aitojen suomalaisten rehellinen puheenvuoro oman kulttuurimme puolesta. Sarjan esittelyssä islamia tarjotaan parannuskeinoksi suomalaisten juopotteluun, masennukseen ja avioeroihin. Toivottavasti ratkaisuja jatkossa pyritään miettimään omien perinteidemme pohjalta.</span></p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-54333455501450932422010-07-28T12:57:00.011+03:002010-07-29T12:40:27.145+03:00Kolme vuotta<p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Einon kuolemasta tulee ensi viikolla kuluneeksi kolme vuotta. Se kuulostaa pitkältä ajalta sikäli, että monessa mielessä surutyöni toistaa täsmälleen samaa rataansa kuin ensimmäisinä viikkoina. Kolme vuotta olen vatvonut mielessäni, olisinko voinut jotenkin paremmin auttaa Einoa. En edelleenkään saa rauhaa monilta Einon kuolemaan liittyviltä kysymyksiltä. Voin edelleen mainiosti viettää unettoman yön, jos illalla ennen nukkumaan menoa erehdyn päästämään mieleeni Einon kuolinhetket. Yksi sekunnin murto-osankin vilkaisu vaikkapa Einon hautajaisista otettuihin kuviin riittää siirtämään minut keskelle niitä tunteita, joita kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan, mutta joiden kanssa silloin jouduin elämään.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Einon viimeisten päivien ajatteleminen on minusta edelleen melko pelottavaa ja epämiellyttävää. Päädyn yleensä pohtimaan, oliko Einossa jotain, mikä minun olisi pitänyt huomata, tai sitten yksinkertaisesti suren sitä, että en saa niitä mukavia ja huolettomia päiviä takaisin. Tiedän, että muistojen pitäisi lohduttaa, mutta en vielä täysin ymmärrä tämän lauseen sisältöä. Samalla olen yhä enemmän päätynyt suremaan sitäkin, että suuri osa Einon elämään liittyvistä muistoista ei ole täysin normaaleja pikkupojan kanssa vietetyn ajan muistoja. Einon sairauden takia Eino joutui kärsimään, ja meille vanhemmillekin elämä oli paljon vaikeampaa ja stressaavampaa kuin olisi voinut olla. Tajusin toki jo Einon eläessä, että terveen lapsen kanssa olisi paljon helpompaa, mutta nyt tajuan tämän vieläkin paremmin, koska olen saanut kokea Ilmarin vanhemmuuden. Nyt vasta kunnolla tajuan, että Einon ja Viljan kanssa kokemamme ongelmat ovat terveiden lasten vanhemmille käsittämättömiä. Olen hyvin kiitollinen Ilmarista, hän on minulle todellinen henkireikä, arkeani kannatteleva voima, kanavani normaaliin elämään ja kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Mitä Viljaan tulee, on tietenkin vain odotettava ja seurattava, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen oppinut nauttimaan hyvistä hetkistä ja luomaan niitä lisää. Keskityn ratkomaan keskeisimpiä arjen pulmia ja arvostan jokaista pientäkin helpotuksen tuovaa muutosta. Välillä virkistyn uskottelemalla itselleni, ettei elämä muutu tästä enää vaikeammaksi. Toisaalta haluan asennoitua niin, etten liikoja mieti tulevaa ja käsittelen ongelmat vasta sitten, kun ne ovat ajankohtaisia, ja näiden kahden filosofian välillä haen jonkinlaista tasapainoa. Joka tapauksessa, Viljan sairaus on monessa mielessä aika vaikeahoitoinen ja toistaiseksi se määrää suurelta osin niin arjen kuin juhlien ja matkojenkin järjestelyistä. On monia niin hirvittäviä sairauksia, etten niiden rinnalla valita mistään, mutta toisaalta on monia sellaisiakin vakavina pidettyjä sairauksia, joihin olisin oikopäätä valmis Viljan sairauden vaihtamaan. Osittain kyseessä voi toki olla ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella –ilmiö, mutta uskon olevani myös oikeassa arvellessani, että jo selkeän ennusteen - ainakin suotuisan sellaisen - olemassaolo sairauden kulkua ja potilaan elämänkaarta koskien keventää mieltä. Me joudumme sietämään niin kovin paljon epätietoisuutta.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Ajoittain pysähdyn kysymään itseltäni, olenko kaiken kokemani seurauksena katkeroitunut. Katkeruus on tunne, jonka en soisi hallitsevan elämääni ja jota en myöskään haluaisi lapsilleni välittää. Haluaisin pystyä näkemään elämän valoisat puolet ja olla tuhlaamatta elämää turhaan kiukutteluun. En halua olla kyyninen ilonpilaaja, jonka parissa toiset ihmiset eivät uskalla kunnolla rentoutua ja pitää hauskaa. Liioin en halua lasteni kasvavan uskomaan, että elämästä nauttiminen on jotenkin väärin ja suu mutrussa kulkevat ovat fiksumpia kuin muut. Periaatteessa olen sitä mieltä, että oli ihminen kokenut mitä hyvänsä, jonkinlainen myönteisyys olisi säilytettävä. Ei kannata päästää ukkospilveä majailemaan pään päälle ja loputtomiin surra sellaista, mille ei mitään voi. Tärkeä askel on oppia olemaan vertaamatta elämäänsä siihen, mitä muut ovat saaneet.” Onni on lähtöisin ihmisestä itsestään” on kulunut lause, mutta totta. Kun keskittyy omaan elämäänsä, kateuskin väistyy. Sille en kuitenkaan voi edelleenkään mitään, että jos joku kuvailee minulle elämän (omansa tai jonkun toisen) raskautta kolmen elävän ja terveen lapsen kanssa tyylillä ”sinähän et tästä voi mitään ymmärtää kun itselläsi on niin helppoa”, muutun häijyksi. Harmittelen huonoa käytöstäni jälkeenpäin, koska pääsääntöisesti ihmiset eivät lausahduksillaan ja tyyleillään tarkoita pahaa, ja, viitaten kappaleen alkuosaan, mieluummin haluaisin olla mukava juttukumppani kuin väisteltävä noita-akka. </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Joidenkin Einon kuolemasta seuranneiden tunne-elämän vammojen osalta koen viimeisten kuukausien aikana alkaneeni saada vähän takaisin sitä, mikä oli. Tämä myönteinen muutos on hätkähdyttänyt siinä mielessä, että monia suuria henkisiä haittoja en oikeastaan ole edes pannut merkille ennen kuin nyt, kun ne ovat hieman alkaneet korjaantua. Tuntuu kurjalta tajuta taas menettäneensä jotain, toisaalta on toki mukava huomata, että jotain voi saada takaisinkin, kaikesta huolimatta. Normaalit keskustelut toisten ihmisten kanssa ovat tärkeitä. Nykyisin en yleensä ota Einoa puheeksi tutustuessani uusiin ihmisiin esimerkiksi Ilmarin harrastusten kautta, jos tämän puheenaiheen vain voin sujuvasti välttää. Tyly totuus vain on, että lapsen kuolema ei ole aihe, jolla hankitaan seuraa kotiäitipiireissä. En silti koskaan valehtelisi, että Ilmari on esikoisemme tai että meillä on kaksi lasta, enkä estelisi Ilmaria puhumasta Einosta. Totta kai Eino on vahvasti perheemme elämässä mukana, ja tulee aina olemaan. </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Ajankäytöllisistä syistä johtuen blogikirjoitteluni tulee ehkä nykyisestäänkin hieman vähenemään seuraavina kuukausina. Aion kuitenkin jatkossakin avautua silloin tällöin ja epäilemättä edelleen milloin mistäkin aiheesta. Hyvää loppukesää kaikille lukijoille!</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgtozUJ0Nf3ek9521i2qrJ9abTmP9vbYhQA9FJwjDF2jpynr24jtwjH2GwZMnj3DYhb13bf_y3qXG-kHijMX2CkiGAmvxgUcn6X129j5TOZOxQtZHXH_kOL1YHpelawvc18ppTCU5Rib6Y/s1600/IMG_0765.JPG"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 240px; FLOAT: left; HEIGHT: 320px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5498898721726321570" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgtozUJ0Nf3ek9521i2qrJ9abTmP9vbYhQA9FJwjDF2jpynr24jtwjH2GwZMnj3DYhb13bf_y3qXG-kHijMX2CkiGAmvxgUcn6X129j5TOZOxQtZHXH_kOL1YHpelawvc18ppTCU5Rib6Y/s320/IMG_0765.JPG" /></a></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><em>"Sinun kanssasi onnemme jaamme, ja iskut kohtalon."</em></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">6.8.2007, kotipihallamme.</p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-31731106305056423862010-07-01T12:35:00.015+03:002010-07-06T12:32:11.848+03:00Lukukokemuksia, osa 2<p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Kirja: <em>Puhdistus</em>, kirjoittaja <strong>Sofi Oksanen</strong></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Sillä perusteella, mitä olen lukenut Sofi Oksasesta henkilönä, meitä näyttäisivät yhdistävän lähinnä ikä ja sukupuoli. Elämäntyylillisistä eroista huolimatta Oksanen on kirjoittanut minua suuresti miellyttävän kirjan. <em>Puhdistus</em> on historiallisesti tarkka ja kiinnostava. Se paljastaa karun totuuden Viron historiasta yrittämättä nähdä Neuvostoliitossa mitään hyvää. Itse neuvostoliittolaista kommunismia halveksivalle kirjan lukeminen on hekumallinen elämys, eikä vähiten siksi, että se on saanut ylistäviä arvosteluja. Helpottavaa, että Neuvostoliittoa saa arvostella ja että ainakaan kaikki sivistyneinä pidetyt ihmiset eivät kavahda isänmaallisuuden kuvaamista myönteisenä ilmiönä. Herää kylläkin kysymys, millaisen arvostelun saisi suomalaisen miehen kirjoittama kirja, jossa kommunistit haisevat ja örmyilevät ja kansallismieliset ovat ahkeria, älykkäitä ja hyväntahtoisia, mutta sitä ei kannattane spekuloida liikaa. Pääasia, että on kirjoitettu ja julkaistu kirja, joka suuntaa demonisoinnin oikeaan osoitteeseen ja antaa oman kansan etujen ja perinteiden puolustamiselle kauniit kasvot. (Huomionarvoista toki on, että nyttemmin <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Sofi_Oksanen">WSOY on saanut Sofi Oksasesta tarpeekseen</a>. Julkisuudessa esitetyt syyt välirikkoon vaikuttavat sekavilta.)</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Juoneltaan kirja on kiehtova, ettenpä sanoisi nerokas. Henkilöiden taustoista ja kohtaloista paljastetaan riittävästi niin, että oleelliset seikat eivät jää arvailujen varaan (toisin kuin<em> Lost</em>in päätösjaksossa), mutta lukijalle jää tilaa myös omien päätelmien tekoon. Siksi mielenkiinto pysyy yllä. Nykyaikaisen prostituution eli niin sanotun ihmiskaupan ottaminen rinnalla kulkevan tarinan aiheeksi lisää kirjaan jännäri- ja tirkistelyaineksia ja madaltanee lukemisen aloituskynnystä niillä, joista pelkkään raskaaseen historiikkiin tarttuminen tuntuisi liian työläältä. Niiden, jotka alkusivuilla säikähtävät naisnäkökulmaa, ei kannata keskeyttää lukemista, sillä ainakin minun, joka toki olen nainen, mielestäni kirja on suunnattu yhtä lailla miehille kuin naisillekin. Missään nimessä kirja ei ole feministinen, pitää Oksasen aatemaailma sisällään sitten mitä hyvänsä. Miesten kärsimyksiä ja taisteluita ei unohdeta tai väheksytä, vaikka pääpaino onkin kotirintaman tapahtumissa. </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten esi-isiemme elämään paneutuminen on terveellistä nykypäivän itsesäälissä piehtaroijalle. Kokonaisten sukupolvien kärsimykset omassa maassamme ja sen läheisyydessä saavat omat murheet ainakin hetkellisesti tuntumaan hyväksyttävämmiltä ja kestettävissä olevilta. En ole maailman ensimmäinen ihminen, joka on joutunut kokemaan täysin epäansaittua ja kohtuutonta kauhua ja tuskaa, en edes ensimmäisten kymmenen joukossa. Tuen saaminen muilta hirveyksiä kokeneilta ei sekään ollut menneillä vuosikymmenillä välttämättä yhtään yksinkertaisempaa kuin tänä päivänä. Häpeä ja halu vaieta ikävät tapahtumat unohduksiin eivät ole syntyneet minun ikäluokkani elinaikana.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Kriitikot ovat ajoittain esittäneet omia tulkintojaan siitä, mitä kirjan nimi kuvaa. Nimen taustalla ehkä on neuvostovallan päämäärä puhdistaa hallitsemansa alueet kommunismivastaisuudesta, mutta voinee myös ajatella, että kirjan tarkoitus on puhdistaa lukijan mieli. Kirjan lukemisen jälkeen mieli on puhdistunut kaikesta siitä puna-aatetta pokkuroivasta propagandasta, jota meille suomalaisillekin on syötetty. Kirja puhdistaa Neuvostoliiton ihailu –kuonan totuuden päältä. Suosittelen <em>Puhdistus</em>ta kaikille yli 15-vuotiaille <span style="FONT-FAMILY: Wingdings; mso-char-type: symbol; mso-hansi-: minor-latin; mso-ascii-: minor-latinfont-family:Calibri;" ><span style="mso-char-type: symbol">J</span></span>.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Ja nyt jännityksellä odotan, onnistunko seuraavaksi poimimaan hyllystä jotakin muuta kuin raastavaa tragediaa.</p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-85743573464925019952010-06-20T13:01:00.018+03:002010-06-22T12:43:00.270+03:00Lukukokemuksia, osa 1Olen viime kuukausien aikana jatkanut vanhaa harrastustani, kirjojen lukemista, muun elämänmenon sallimissa rajoissa. Seuraavaksi kommenttejani kirjoista ja sekalaisia kirjojen herättämiä ajatuksia.<br /><br /><br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p></p><p>Kirja: <em>Jäähyväiset Einolle</em>, kirjoittaja <strong>Johanna Ervast</strong></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Kirja on varmasti sydäntä särkevää luettavaa kenelle tahansa. Itse lapsen menettäneelle koskettavimpia saattavat olla hieman eri kohdat kuin sellaiselle, joka saattaa vain kuvitella lapsen kuoleman aiheuttamia tunteita. Pidän kirjan kerronnallisesta ja kronologisesti etenevästä tyylistä, ja ihailen sitä yksityiskohtaisuutta, jolla Ervast on raskaimmatkin vaiheet kuvaillut. Kirjan viimeinen luku, jossa kerrotaan Einon viimeisestä päivästä ennen sairastumista, on hätkähdyttävä, kekseliästä sijoittaa se näin. Ehkä matkin tätä joskus omassa blogissani, toistaiseksi meidän Einomme viimeisten leikkien muistelu on tuntunut minusta vielä vaikeammalta kuin hänen kuolemansa ajatteleminen.</p>Voimakkaimman samaistumisen tunnen aivan kirjan alkuvaiheessa. Lapselle tapahtuu jotakin kauheaa omassa sängyssä keskellä hiljaista aamuyötä, rauhallinen koti täyttyy hetkessä ensihoitajista ja käsinkosketeltavasta hädästä. Tiedän sen tunteen, että yhtäkkiä, minne vain katsookin, näkee vain edessään sulkeutuvia ovia. On joutunut tilaan, josta on pakko päästä pois, mutta mitään ulospääsyä ei ole.<br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Ervastin perhettä Einon sairastumista seuranneiden parin viikon aikana koetellut vuoristorata on minulle tuttua lähinnä Einon vastasyntyneisyyskaudelta. Emme alkuun tienneet ollenkaan, millainen sairaus Einolla on. Parhaimmillaan uskoimme, osittain tuttavien ja terveydenhuoltohenkilökunnankin turhan optimististen puheiden perusteella, että vaiva voisi olla jotain hyvin lievää ja helppohoitoistakin. Pahimpia olivat ne hetket, kun Einon hengissä selviäminen oli vaakalaudalla, ensin heti syntymän jälkeen, sitten vielä kahdesti Einon ensimmäisen elinkuukauden aikana sepsiksen yhteydessä. Yhtenä päivänä oltiin iloisia Einon verenpaineiden korjaantumisesta, seuraavana murehdittiin veren suolapitoisuuden kohoamista nesteytyksestä huolimatta. Yhtenä päivänä iloittiin keskuslaskimokatetreiden asentamisen vuoksi, koska ne takasivat Einolle riittävästi suonensisäistä sokeriliuosta, mutta hetken päästä murehdittiin vaikeaa tulehdusta, jonka katetrit olivat mahdollistaneet. Koskaan sairaalaan aamulla tullessa ei tiennyt, mitä kerrottavaa hoitajilla ja lääkäreillä tänään olisi. Se oli pelottavaa, mutta silti sairaalaan oli aina hirveä kiire, teki mieli juosta. Illalla oli vaikea lähteä pois. Viljan syntyessä sairaalassa olivat käytännöt muuttuneet, ja vanhemmat otettiin paremmin huomioon. Sain aina halutessani jäädä Viljan luokse yöksi, sänkykin oli. Olinkin sairaalassa joka toisen yön, joka toisena halusin olla Ilmarin luona.</p>Se, mitä seurasi, kun Eino Ervastin tila todettiin toivottomaksi ja aktiivisesta hoidosta luovuttiin, on kauhutarina, jollaista ei haluaisi uskoa tosielämässä tapahtuvan. Olisi naiivia väittää, että voin kuvitella, miltä äidistä tällaisessa tilanteessa tuntuu, mutta ainakin jossain määrin voin ymmärtää äidin alkukantaisen tarpeen saada huolehtia lapsensa ravitsemuksesta. Sairaalalääkärien huonot hoitopäätökset suututtavat, ja lukiessa harmittaa vanhempien puolesta. Huomaan toivovani, että Ervastit osaisivat tehdä sen, mitä itse en ole osannut. Olen usein ollut sitä mieltä, että Einoa tai Viljaa tulisi hoitaa eri tavalla kuin sairaalassa hoidetaan, mutta olen silti ollut huono ilmaisemaan mielipidettäni kovin napakasti. Lapsen sairastuminen ja sairaalaympäristöön joutuminen on kai jotenkin liian hämmentävää, sellaisellekin, jolla on itsellään ammatillisesti lääketieteeseen tai terveydenhuoltoon liittyvä tausta. Luulen ainakin omalla kohdallani, että kyse on jonkinlaisesta alitajuisesta sairaalapelosta. Tulee tunne, että jos on liian hankala, niin sairaala jotenkin ”kostaa”. Kun on hoitohenkilökunnan armoilla, tuntuu, että on oltava mukava, ikään kuin muuten ei saisi hyvää hoitoa. Ehkä mukana on myös halua uskoa, että sairaalalääkärit ovat guruja, jotka aina tietävät, miten tulee toimia. Se olisi niin ihanaa. Vanhempien pitäisi kuitenkin aina muistaa, että he ovat sairaalassakin lapsensa parhaita puolustajia. Muillehan lapsen hoito on kuitenkin loppujen lopuksi vain työtä, ja niin sen pitää ollakin. Lääkärillä ei voi olla koko ajan sydän täysillä mukana jokaisen potilaan kanssa, koska se uuvuttaisi.<br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Eino Ervast sairastui 20.3.2005. Meille se oli hyvä päivä. Takana oli rankka, lähes kahden viikon sairaalajakso. Eino oli sairastanut peräkkäin kaksi kovaa vatsatautia, joista toinen tartunta oli tullut sairaalassa ensimmäistä vatsatautia hoidettaessa. Eino oli lähes kymmenenkuinen ja painoi alle seitsemän kiloa. Hänen vauva-aikansa oli vatsatauteihin astikin ollut ongelmallinen. Tuona sunnuntaina pääsimme kuitenkin Lastenklinikalta kotiin, ja siitä alkoi elämässämme mukavampi jakso. Pahimmat alkuvaikeudet jäivät taakse. Pääsiäisen aikaan nautin koko perheen kyläilyistä kunnolla ensimmäistä kertaa Einon syntymän jälkeen. Eino alkoi vihdoin nostaa itseään käsivarsien varaan lattialla ollessaan ja kääntyillä, vähitellen myös ryömiä taaksepäin. Hän kasvoi mukavasti. Einon vointi oli niin hyvä, että olin vähän yllättynyt, kun Einolla huhtikuussa todettiin krooniset liimakorvat, mutta emme tätä murehtineet, koska hoito olisi yksinkertainen. Einon korvat putkitettiin 20.5. Olimme koko sen perjantain Lastenklinikan osasto kuudella. Jouduimme odottamaan toimenpiteeseen pääsyä, ja vietin Einon kanssa aikaa osaston leikkihuoneessa. Siellä oli yksi toinen äiti, vantteran ja kaikin puolin terveen oloisen puolitoistavuotiaan kanssa. Juttelimme äidin kanssa niitä näitä. Kerroin Einon sairaudesta ja siitä seuranneista kehitysviiveistä ja muista ongelmista. Äiti oli aika hämmentynyt ja kommentoi sillä tavoin kuin terveiden lasten vanhemmat yleensä näitä asioita kommentoivat. Muistan tunteneeni hyvin sujuneesta keväästä huolimatta itsesääliä, ajattelin, että olemme tosi epäonninen perhe, kun edes Lastenklinikalta ei löydy yhtä sairaita kuin meidän Eino. En aavistanut, että vain muutaman huoneen päässä toinen pieni Eino-poika valmistautui kuolemaan monen hirvittävän viikon päätteeksi.</p>Einon ollessa leikkausosastolla tein kävelylenkin sairaalan lähiympäristössä, rannalla ja Sibelius-puistossa. Tuntui taas hyvältä. Päivä oli kaunis ja täynnä elämää. Iloitsin siitä, että edessä olisi todennäköisesti mukava kesä. Eino voi toimenpiteen jälkeen hyvin ja illalla lähdimme yhdessä kotiin. Kaksi päivää myöhemmin, sunnuntaina, Eino oppi ryömimään eteenpäin. Saimme viettää kaksi vuotta ja kaksi ja puoli kuukautta elämän kulta-aikaa, sitten oli meidän vuoromme järjestää esikoispoikamme hautajaiset.<br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Ihmiset ovat erilaisia, samoin lapsensa menettäneet ihmiset. Onkin hämmästyttävää huomata toisten lapsensa menettäneiden tarinoita lukiessa, miten samankaltaisin lausein me kuvaamme tunteitamme ja ajatuksiamme. Erot näkyvät käytännön asioissa, siinä, miten lapsi hyvästellään ja miten haudataan. Me olimme varmaan vähän poikkeuksellisia vanhempia, kun emme pukeneet Einoa omiin vaatteisiin emmekä laittaneet leluja hänen mukaansa. Ajatus oli ilman muuta kaunis ja houkutteleva, mutta tiedostin liian hyvin, että nämä esineet vain maatuisivat mullassa. Asiaan varmaankin vaikutti sekin, että meillä oli jo pikkuveli vaatteita ja leluja odottamassa. Ajattelin, että Eino varmasti toivoisi Ilmarin perivän tavaransa, ja oli kuoleman jälkeistä elämää tai ei, Eino ei enää tarvitsisi maallista lohduketta. Ainoa Einon mukaan laitettu tavara oli kaulakoru, jonka Eino oli saanut lahjaksi nimenantopäivänä. Minulle on ollut hirveän tärkeää nähdä Einon eniten käyttämien vaatteiden ja rakkaimpien lelujen olevan käytössä edelleen. Einon uninalle on nyt Viljan uninalle, ja Viljakin on joutunut käyttämään joitakin sinisiä vaatteita. Einon käyttämistä vaatteista luopuminen on ollut paljon vaikeampaa kuin sellaisista, joita vain Ilmari on käyttänyt, joten kyse ei tosiaan ole normaalista lasten kasvun aiheuttamasta haikeudesta. Mistään ei ole luovuttu siksi, että siihen liittyisi liian surullisia muistoja. Sänky, jossa Eino kuoli, on edelleen Ilmarin käytössä, jopa samat lakanatkin. Käyttökelpoinen tavara on käyttökelpoista tavaraa, ja liittyyhän sitä paitsi kaikkeen hyviäkin muistoja. Ehkä kyse on osittain myös halusta kohdata pelkoja, siinä uskossa, että ne muuttuisivat vähän lievemmiksi.</p>Siinä missä toiselle ajatus lapsen arkkuhautaamisesta voi olla mahdoton, minulle tuhkaus oli vaihtoehtona poissuljettu. Halusin Einon itse valitsemallemme ja hoitamallemme hautapaikalle mahdollisimman täydellisenä ja mahdollisimman nopeasti. Halusin, että juuri Einon maatuvasta ruumiista lähtöisin olevat molekyylit ravitsevat haudalle istuttamiani kukkia ja mullassa touhuavia pikku matosia. Minut saa kyllä tuhkata, mutta Einoa ei saanut. Vaikkemme laittaneet Einon arkkuun leluja, haudalle veimme heti pienen kuorma-auton, ja joka toinen kesä olemme laittaneet haudalle pienen veneen vesialtaaseen. Nämä lelut eivät ole olleet pelkästään viemisiä Einolle, vaan ne ovat myös ilahduttaneet haudalla käyviä pikkuvieraita (tosin tässä sairaassa maailmassa lelut olisivat ilman muuta paremmin turvassa maan alla, ks. kuvateksti). Todettakoon lopuksi, että oman lapsen hautaamiskäytännöissä ei tarvitse olla looginen tai miettiä, mitä muut ajattelevat. Tehtävä on joka tapauksessa riittävän kurja.<br /><br />Kuva otettu 20.6.2010. Haudalla aiemmin olleelle kuorma-autolle joku ohikulkija oli ilmeisesti keksinyt paremman käyttötarkoituksen.<br /><br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiqCjiUlua0BSOx3YReoKkMZquaqhiexYvSoE_d1m-PR80McXJxYXrbTziRqMvws2e6laqc6d_HD23RHTT5JoV6Upg972tkMw-mZ6gce1kNnupG6PxgQjJJfNgPJFpusvG8KqODCc97p88/s1600/002.JPG"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 320px; FLOAT: left; HEIGHT: 240px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5485154851589905058" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiqCjiUlua0BSOx3YReoKkMZquaqhiexYvSoE_d1m-PR80McXJxYXrbTziRqMvws2e6laqc6d_HD23RHTT5JoV6Upg972tkMw-mZ6gce1kNnupG6PxgQjJJfNgPJFpusvG8KqODCc97p88/s320/002.JPG" /></a></p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-4188675409430772372010-05-11T13:33:00.020+03:002010-05-12T13:10:29.246+03:00Nukkumisia ja heräämisiä<p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Jo viime kesän lopulla päiväunista luopunut Ilmari on talven ja kevään aikana oppinut tunnistamaan hyvin levon tarpeensa, ja poikkeuksellisen aikaisin herättyään Ilmari kömpii oma-aloitteisesti sängyllemme Viljan päiväuniaikaan ja käy nukkumaan. Sattuipa taas eräänä päivänä tällainen hetki, ja uni maistui herralle niin hyvin, että Vilja ehti herätä ensimmäisenä. Uteliaana pikkuneiti konttasi outoa näkyä katsomaan. </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Nukkuva isoveli oli mitä ilmeisimmin pienin silmissä hyvin hullunkurinen näky. Vilja hihitteli ja koetteli pötköttäjää sormillaan. Ilmari nukkui sikeästi eikä herännyt tutkimukseen. Aikansa ihmeteltyään Vilja ryhtyi puuhailemaan muuta, mutta piti koko ajan silmällä veljeään, ja kun tämä alkoi hieman liikahdella ja äännellä, ampaisi pikkusisko paikalle riemusta hullaantuneena. Voi sitä kikatusta ja kiljahtelua. Hymy levisi korvasta korvaan, silmät olivat sikkuralla. Nukkuva isoveli oli ollut hauska, mutta herännyt oli selvästi vielä hauskempi.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Ilmari, joka tuolloin oli melko saman ikäinen kuin Vilja nyt, ei koskaan nähnyt Einoa kuolleena kovin läheltä. Itse asiassa Ilmari käytännöllisesti katsoen unohdettiin nyyhkyttämään toiseen huoneeseen meidän vanhempien yrittäessä turhaan herättää henkiin esikoistamme, ja kun lopulta hain surkean pikkumiehen luoksemme, hän keskittyi niin hylkäämiskokemuksensa purkamiseen, ettei tainnut juuri huomata, mitä huoneessa tapahtui. Kai hän olisi suhtautunut Einoon kuin nukkuvaan, varmaan olisi koetellut pikku käsillään ja ehkä hihitellytkin, maailman pahuudesta tietämätöntä ihanaa hihitystään.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Reilun kahden ja puolen vuoden aikana kuollut isoveli on muodostunut Ilmarille sen verran itsestäänselvyydeksi, ettei asia nyt kyselyiässäkään ole jatkuvasti tapetilla. Haudalla käyminen on mukava isin tai koko perheen kanssa tehty ”retki”, ja valokuvat vaaleatukkaisesta pojasta ovat kodin tavaroita siinä missä pöydät ja tuolitkin. Silloin tällöin Ilmari saattaa kysäistä, missä se Eino nyt on tai minkä värisiä enkelit ovat, aivan valkoisia vaiko kenties harmaanvalkoisia. Mutta sitten siirrytään taas luontevasti muihin aiheisiin. Tämä on saanut minut miettimään, kuinka paljon Einosta on reilua puhua Ilmarille. Kun kerron Ilmarille, mitä kaikkea hauskaa hän puuhaili isoveli Einon kanssa ollessaan vuoden ikäinen, seuraa poikkeuksetta harmistunut, jopa itkuinen toivomus siitä, että Eino tulisi taas meille leikkimään. Onko reilua herättää Ilmarissa surua, jota hän ei ole koskaan kunnolla joutunut kokemaan? Kun kerron veljesten ihanista yhteisistä ajoista, teenkö sen enemmän itseni vai Ilmarin vuoksi? Onko oikein kiusata Ilmaria sillä tiedolla, että hänellä olisi leikkikaverina upea isoveli, jos tämä ei olisi joutunut lähtemään enkelten kotiin jostain tuntemattomasta syystä jo pienenä? </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Karujen kysymysten keskellä lohtua antaa se, että pikku Viljasta on Ilmarille jo paljon seuraa. Olemme saaneet vähän takaisin sitä, minkä menetimme. Erilaisena, mutta kuitenkin jo melko siedettävänä arkena.</p><p><br /><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi1gIX-z-PQPXPFc7ocLPBkUYZOHySUDASUCtSD1hbFQrXSvCT_MTvB7UNbvhiRHdzniLEDx7mlk7Z5P0_Gicp1IxdGMrt4psCp7AfU7-QGImVgdFhlz04KsXZC41cfZzYYXGiZyEXTgBk/s1600/IMG_0711.JPG"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 320px; FLOAT: left; HEIGHT: 240px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5469959050551058738" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi1gIX-z-PQPXPFc7ocLPBkUYZOHySUDASUCtSD1hbFQrXSvCT_MTvB7UNbvhiRHdzniLEDx7mlk7Z5P0_Gicp1IxdGMrt4psCp7AfU7-QGImVgdFhlz04KsXZC41cfZzYYXGiZyEXTgBk/s320/IMG_0711.JPG" /></a><br /><br /></p><p></p><p></p><p></p><p></p><p></p><p></p><p></p><p>Eino ja Ilmari koti-pihalla 10.5.2007</p><p></p><p></p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-49058692425100045372010-04-07T12:42:00.011+03:002010-04-08T12:34:43.205+03:00PääsiäisperinteitäPidän juhlapyhiin liittyvistä perinteistä, ja inhoan niiden ylianalysointia. Voi olla ihan mukava miettiä välillä, mistä tietyt perinteet juontavat juurensa, mutta jos joku asia on mukava perinne, ei sen historialliseen taustaan kannattaisi minusta liikaa takertua.<br /><div><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Ikävintä on, kun perinteet joutuvat uskontojen miinakenttään. Pelkkä jonkin tietyn uskonnon loukkaaminen ei mielestäni saisi ikinä olla peruste millekään – jossakin asiassa siis olen vapaa-ajattelijoiden kanssa samaa mieltä. Viime vuosien aikana muslimit ja heidän tukijansa ovat kunnostautuneet loukkaantumisissa, mutta tämän pääsiäisen alla osoitti kykynsä myös ortodoksien arkkipiispa <strong>Leo</strong> marisemalla lapsinoitien hirvittävyydestä. Asiasta käydyissä keskusteluissa tuotiin esille muun muassa se, että noidat eivät alun perin liity virpomisperinteeseen, ja siten noita-asuista palmusunnuntaina voitaisiin ja pitäisi luopua.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Hyvä tavaton, sanon minä. Jonkinlaiseen noita-asuun pukeutuminen on kuulunut virpomiseen niin pitkään, että väliäkö sillä, onko se aivan alkuperäistä virpomisperinnettä vai ei? Pakko ei ole pukeutua, mutta useimmat pukeutuvat niin, ja asiasta loukkaantuminen on sanalla sanoen tyhmää. Juuri tällaisilla tempauksilla arkkipiispat erottavat kirkkoa kansasta ja antavat koko kirkosta luotaantyöntävän kuvan. Kristinuskoa on käännytyksen alusta alkaen juurrutettu pakanakansaan vain tekemällä kompromisseja, eli esimerkiksi sijoittamalla kristilliset juhlat kalenterissa vanhojen pakanajuhlien paikalle ja antamalla kansan liittää juhliin runsaasti pakanallisia ainesosia. Ei se muuten uppoaisi. Kysymys siitä, miksi muslimeja ei saa loukata mutta kristittyjä saa, on sinänsä oikein hyvä, mutta omien naurettavien loukkaantumisaiheiden keksiminen ei ole pohja järkevälle keskustelulle aiheesta.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Hyvin uskovaisetkin suomalaiset pitävät oman kokemukseni mukaan yleensä myös suomalaisia pakanaperinteitä tärkeinä, eikä tässä mielestäni ole mitään kaksinaamaista. Kulttuuriin voi lisätä uutta tarvitsematta luopua vanhasta. Hienoa, että monet osaavat tehdä niin. Kun ei nuole pilkkua, pääsee parhaisiin tuloksiin. Arkkipiispojen (ja muslimien) kannattaisi muistaa tämä. Alueemme seurakunnan päiväkerhossa koristeltiin palmusunnuntaita edeltävällä kerhokerralla pajunoksia, enkä kuullut ohjaajien markkinoivan noita-asukieltoa. Tässä yksi esimerkki siitä, miten syntyy asenneilmapiiri, joka saa minutkin osallistumaan mielelläni lasteni kanssa seurakunnan toimintaan. Ruohonjuuritasolla kirkko on kaukana arkkipiispoista, onneksi.<span style="mso-spacerun: yes"> </span><span style="mso-spacerun: yes"></span></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Omiin pääsiäisajan perinteisiimme kuuluu virpomisen lisäksi rairuohon kasvattaminen, tipukoristeet ja mämmin sekä melko runsas suklaankin syöminen. Pääsiäiskukko munii sunnuntaiaamuna lapsille yllätyksen. Usein vietämme pääsiäisen mökillä, mutta tämän edellytyksenä on pääsiäisen ajoittuminen selvästi huhtikuun puolelle, tai aikainen kevät. Tänä vuonna pääsiäinen tuli turhan aikaisin kesämökkikauden avausta ajatellen. Einolle veimme kynttilöiden lisäksi narsisseja, mistä myös näyttää muodostuneen perheemme pääsiäisperinne. Toivottavasti pieni enkelimme iloitsi yhtä paljon kuin pikkuveli omista pääsiäisyllätyksistään.</p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span style="font-family:Calibri;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjc6GsXag8Vc-3k_O9iSTb0FsWXC6pY3xo9wvvpoIxbm0pDuR13bWSlwbRUYUSgU6fVm8XLBXG1s-nops9rFbiJX7tRbpAwJuGyWkf4IXBqhQW9FevYeXfNJkqdQwUkyAF4yTHM9TRIK7s/s1600/DSC_0325.JPG"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 320px; FLOAT: left; HEIGHT: 214px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5457332656636372466" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjc6GsXag8Vc-3k_O9iSTb0FsWXC6pY3xo9wvvpoIxbm0pDuR13bWSlwbRUYUSgU6fVm8XLBXG1s-nops9rFbiJX7tRbpAwJuGyWkf4IXBqhQW9FevYeXfNJkqdQwUkyAF4yTHM9TRIK7s/s320/DSC_0325.JPG" /></a></span></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span style="font-family:Calibri;"></span></p></div>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-91391689725934808992010-03-15T12:27:00.019+02:002010-03-16T12:53:39.635+02:00KeväthangillaEn kuulu niihin ihmisiin, jotka hokevat koko talven ajan, kuinka kurjaa ja inhottavaa kyseisenä vuodenaikana on. Liioin en ala helmikuussa känistä, että saisivat lumet sulaa jo ja tulisi jo lämmin. On selvää, että kesä on monin tavoin paljon helpompi ja miellyttävämpi vuodenaika kuin talvi, turha sitä on jankuttaa. Ilman kesää planeetallamme ei edes olisi monisoluista elämää. Kuitenkin, talvella on ollut merkittävä osuus suomalaisten historiassa, ja erittäin myönteisessä mielessä. <div><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Pitkä ja kylmä talvi pakottaa eliölajit kehittymään. Heikkojen karsiutuminen tuntuu nykynäkökulmasta julmalta, mutta vain se – raaka evoluutio – on mahdollistanut sellaiset upeat elämänmuodot, joita Suomen oloissa asustelee. En ole pahoillani siitä, että tämä talvi on ollut eläimille kova. Tämä talvi on monille kantasuomalaisille lajeille ollut tilaisuus jalostua. Tulokaslajit ovat toki kärsineet aidostikin, mutta voiko esimerkiksi sitä, että Etelä-Suomen rusakkokanta on osittain korvautunut metsäjäniksellä, pitää vahinkona? Sitä en kritisoi, että tiettyjä osittain vasta viime vuosina levinneitä lajeja autetaan ruokinta- ja suojapaikkoja järjestämällä. Katson asian olevan metsästysseurojen päätettävissä, niin kauan kun tulokaslajit eivät pelkällä olemassaolollaan uhkaa alkuperäislajeja.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Nykyihminen ei pitkälle pötkisi yksin talviseen metsään jätettynä, eikä tarvitsekaan. Kivikaudellakin talvesta selviytyminen vaati yhteisön tuen, sekä tietysti lapsuuden aikana saadut opit. Joka tapauksessa kivikaudella talvi teki ihmistenkin parissa armotonta ja tärkeää työtä. Vahvalla ja terveellä keholla oli suuri merkitys, mutta ihmiselle kaikkein oleellisin sopeutuma oli kekseliäisyys. Ilman talvea tieteemme ja teknologiamme eivät olisi maailman huipputasoa. Ilman talvea Eino tuskin olisi saanut elää edes kolmea vuotta, eikä Vilja tähänastista elämäänsä.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Arkielämän kannalta talvi tuo haasteita, nykyaikaisen infrastruktuurinkin puitteissa. Talvi tuo kuitenkin mukavaakin vaihtelua kesäpuuhiin. Ripulijuomien sekoittamisen, korvatippojen pusertelun, nenien niistämisen ja yöllisten yskänlääkkeen kuljetusten lisäksi voi esimerkiksi kiipeillä lumikasoissa, hiihtää, laskea pulkkamäkeä ja tehdä lumiukkoja. Ja nauttia lumisateen ja lumisen maiseman kauneudesta. </p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 320px; FLOAT: left; HEIGHT: 240px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5448807820520691154" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjYPij1DCd0TicOAi-N6y-cBcgmSFEv4iNpyCTkEczmNxNRmkP3Gs2LmzcszpvgUbldw6iz3z5O1BjOZz4S0uYKUAl8D2ym0NbmRR1mio_x2SzVkTR7hpQR9i62Dtwvc9oA53hJG6bd4s4/s320/2010_03_10+002.JPG" /></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p></div>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-15027843474508060522010-02-15T12:47:00.017+02:002010-03-15T12:29:39.676+02:00Suru, joka ei vanheneViime aikoina ne, jotka ovat vasta nyt kuulleet perheemme yhden lapsen kuolleen, eivät yleensä ole suoraan ilmaisseet osanottoaan, käyttämällä siis esimerkiksi lausetta ”otan osaa” tai muuta vastaavaa. He ovat toki ilmaisseet ymmärtävänsä, että olemme kokeneet suuren menetyksen ja varmasti suremme vieläkin, mutta tietyssä mielessä Einon kuolema uutisena on vanhentunut.<br /><br />Olen miettinyt, miltä tuoreeseen tilanteeseen tarkoitettu osanotto korvissani nyt kuulostaisi, ja tullut siihen tulokseen, että sen haluaisin kuulla kaikkein mieluiten. Se osoittaisi sanojan ymmärtävän, että lapsen kuolema on eri asia kuin esimerkiksi isovanhemman, vanhemman tai muun rakkaan jotakuinkin vuorollaan toteutunut poistuminen. Oletettavasti useimmat ymmärtävätkin, mutta häkeltyvät tilanteesta – eihän heillä ole ollut aikaa syväanalysoida aihetta aivan samaan tapaan kuin minulla. Minä tiedän liian hyvin, että lapsen kuolema ei vanhene.<br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Se muistuttaa säännöllisesti painajaisissa, jotka ovat karumpia kuin normaalit vanhemmuuden pelkoihin liittyvät. Näinhän minä ennen Einon kuolemaakin joskus painajaisia, joissa jommallekummalle lapselleni uhkasi käydä jotakin ikävää. Mutta en nähnyt painajaisia, joissa tuijotan lapseni ruumista tietäen, etten voi enää tehdä mitään, mikä lasta auttaisi. Uutuutena on toisaalta tullut painajaisia, joissa unessa elottomana näyttäytynyt lapsi todellisuudessa voikin hyvin. Painajaiset, joista on mahdollista herätä, eivät ole pahoja.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Valvetilassa se, että surun kanssa pystyy elämään, merkitsee minulle lähinnä taitoa olla ajattelematta kaiken aikaa pahimpiin seikkoihin liittyviä yksityiskohtia. Jos annan itseni ajatella Einon kasvoja, joita en enää ikinä kosketa ja joilta en enää saa pyyhkiä yhtäkään kyyneltä, tunnen surun aivan yhtä viiltävänä kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Muistan vielä tarkalleen, miltä Einon hiukset ja iho tuntuivat, ja samalla kun muisto satuttaa, pelkään sitä, että jonain päivänä en enää muista.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Nelivuotisuhman karkeuttama Ilmari on haastanut minut arvioimaan, pystynkö elämään jokaisen päivän sellaisella asenteella, että lapseni saattaa kuolla seuraavana yönä. No, en pysty. Lähes päivittäin tulee kasvatustilanteiden tuoksinassa hetkiä, joista soimaisin itseäni kuukausikausia, jos Ilmari kuolisi. Silloin olisin vakuuttunut siitä, että neljävuotias on täydellinen pikkuihminen, jonka kaikilla teoilla ja valinnoilla on puhtaan hyveellinen tarkoitus. Se, että kaikki heikot hetket on mahdollista unohtaa ja korvata paremmilla, on ylellisyyttä, josta saatoin Einon kuoltua vain haaveilla.</p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhg-0vKfQijAvMkv3S4vt7rrOcp9Mwa3T5DAkv4I9vT2gOek9KQI1aH9oW7jIB8WLt2i4hLGaMYqr3vWi_iN-fVYEaCH9RBnZB3UAOCEsCnWRnXW4u4q-U-6aRwxYmJW9LBhcMY1M_5voc/s1600-h/31012010151.jpg"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 320px; FLOAT: left; HEIGHT: 240px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5438423349825863762" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhg-0vKfQijAvMkv3S4vt7rrOcp9Mwa3T5DAkv4I9vT2gOek9KQI1aH9oW7jIB8WLt2i4hLGaMYqr3vWi_iN-fVYEaCH9RBnZB3UAOCEsCnWRnXW4u4q-U-6aRwxYmJW9LBhcMY1M_5voc/s320/31012010151.jpg" /></a></p><br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal">Lumi peittona 31.1.2010</p><br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><br /><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><br /><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"></p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-2119367932791656742010-01-19T13:18:00.010+02:002010-01-22T13:16:56.882+02:00Äskettäin huomasin olevani - pelottavaa kyllä - jälleen samaa mieltä pääministerimme kanssa, tällä kertaa suomalaisen korkeakouluopiskelun maksuttomuuteen liittyvässä asiassa.<a href="http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/01/vanhanen_haluaa_lukukausimaksut_ulkomaalaisille_opiskelijoille_1356957.html"> Aihetta käsittelevä uutinen </a>toi muistoja mieleeni, ja innostuin kaivelemaan leikekirjaamme. Alla kirjoitukseni Ylioppilaslehden mielipidesivulla vuonna 2002:<br /><br />"Koulutus hyvää kehitysapua<br /><br /><strong>Juha Merimaa</strong> päivitteli kirjoituksessaan Ylioppilaslehdessä 6/02 ulkomaisten opiskelijoiden toivotonta asemaa Suomen työmarkkinoilla. Lähtökohtana asian tarkasteluun oli sen tarkoituksettomuus, että ulkomaalainen hankkii Suomessa koulutuksen ja palaa sitten kotimaahansa hyödyntämään sitä. Otsikko kirjoitukselle olikin osuvasti "Kotimatka uhkaa opintonsa päättäviä ulkomaalaisia".<br /><br />Kuvaako kirjoituksen oheen painettu piirros t-paidasta tekstillä <em>I graduated in Finland and all I got was this lousy t-shirt </em>keskimääräisen ulkomaalaisen opiskelijan suhtautumista Suomessa saatuun koulutukseen? Jos näin on, lienee joko opiskelijoiden suhtautumisessa tai keskimääräisessä suomalaisessa koulutuksessa jotakin pahasti vialla. Koulutuksen olisi kaiketi tarkoitus tarjota ennen kaikkea tietoa ja osaamista. Tiedon ja osaamisen soveltaminen on mahdollista Suomen ulkopuolellakin, joten kannattaako kotimatkaa pitää uhkana?<br /><br />Voi olla, että Suomessa tulee olemaan ainakin hetkellisesti pulaa työntekijöistä suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Onko niin sanotuilla hyvinvointivaltioilla kuitenkaan edes moraalista oikeutta houkutella niitä harvoja kehitysmaiden asukkaita, jotka hankkimansa koulutuksen avulla voisivat edistää maansa kehittymistä, pysymään poissa kotimaistaan?<br /><br />Ilman koulutettuja työntekijöitä kehitysmaat eivät pysty parantamaan olojaan. Kaikkia kehitysmaiden asukkaita emme voi majoittaa, joten eikö järkevää ulkomaalaispolitiikkaa ainakin kehitysmaiden osalta olisi tarjota koulutusta edellyttäen, että oppia ulkomailta hakeneet palaavat valmistuttuaan kotimaihinsa töihin?"<br /><br />Olen samaa mieltä itseni kanssa. Kannatan kuitenkin korkeakouluopiskelun maksullisuutta ulkomaalaisille, sillä käytännössähän nykyisellään opetuksen tarjoaminen ilmaiseksi ei toimi kehitysapuna tarkoittamassani mielessä. Myönnän myös, että kirjoitukseni perimmäinen innoittaja ei ehkä ollut aito huoli kehitysmaiden puolesta, vaan ainakin osittain halusin tuoda esille niin sanotusti suvaitsevina itseään pitävien ihmisten kaksinaismoralismia ulkomaalaisiin liittyviä ongelmia käsiteltäessä.<br /><br />Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin voin ottaa uudelleen kantaa Suomea uhkaavaan työvoimapulaankin. Suurten ikäluokkien eläköityminen on jo alkanut, ja työttömiä riittää. Tämä ei tietenkään, valitettavasti, tarkoita sitä, että suomalainen yhteiskunta olisi huolia vailla, mutta joka tapauksessa mitään sen tyyppistä työvoimapulaa, joka olisi helposti paikattavissa ulkomaalaisia opiskelijoita houkuttelemalla, emme tule kokemaan.<br /><br />Mitä Ylioppilaslehteen yleisellä tasolla tulee, myönteistä palautettakin voin omien kokemusteni perusteella antaa. Vaikkakin lehti ainakin vuosituhannen alussa edusti yleisesti ottaen varsin erilaista ideologiaa kuin omani, lehden silloinen toimitus ansaitsee kiitokset monipuolisesta mielipidesivujen koostumuksesta. Jokainen minun lähettämäni kirjoitus julkaistiin, vaikka kirjoituksissani poikkeuksetta arvostelin lehden varsinaisia artikkeleita.<br /><br />Raikas talvisää jatkukoon!Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-55866761875485613792009-12-29T13:24:00.005+02:002009-12-29T13:46:29.727+02:00Joulutunnelmissa<p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><a name="OLE_LINK2"></a><a name="OLE_LINK1"><span style="mso-bookmark: OLE_LINK2">Joulu on tänä vuonna vietetty perheessämme melko toimintapainotteisesti ja kaiketi aika lailla normaalisti. Kovin kummoisesti ei hiljentymiselle ole ollut tilaisuuksia, mikä on sopinut minulle ihan hyvin. Olemme puuhailleet yhdessä ja tehneet jouluisia asioita. Voinee sanoa, että perheemme joulu on ollut jopa onnellinen, todennäköisesti onnellisempi kuin monessa muussa perheessä. </span></a></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span style="mso-bookmark: OLE_LINK1"><span style="mso-bookmark: OLE_LINK2">Ilmari on ollut joulukuvioista jo kovin innoissaan. Joulupukki oli odotettu vieras, joka sai reippaan ja kunnioittavan vastaanoton.<span style="mso-spacerun: yes"> </span>Vielä ei Ilmari kiinnittänyt huomiota siihen, että isi ei ollut ottamassa pukkia vastaan. Myöskään kuusivuotias Lauri-serkku ei ihmetellyt yhden seurueen jäsenen puuttumista, mutta loppuillasta totesi kyllä, että meillä kävi joulupukin apulainen, koska joulupukki ei ole niin nuori. Hautausmaalla käyminen taisi olla Ilmarille lähinnä hauska ohjelmanumero lumikasoissa kiipeilemisineen. </span></span></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span style="mso-bookmark: OLE_LINK1"><span style="mso-bookmark: OLE_LINK2">Sen kuvitteleminen, millainen osa Einolla perheessämme tällä hetkellä olisi, jos hän vielä eläisi, alkaa olla mahdotonta, enkä sitä enää juuri ajattelekaan. Tähän ehkä vaikuttaa hieman se, että perheemme kolmesta lapsesta kaksi on ollut erityislapsia, jotka ovat osittain kehittyneet keskimääräisessä aikataulussa ja eläneet tavallista elämää, mutta joilla joidenkin asioiden osalta on ollut suuria poikkeamia normaalista, koskien sekä eräiden asioiden oppimista että tiettyjen ulkoisten ominaisuuksien kehittymistä. Olen tottunut ottamaan lasten uudet taidot ja muut muutokset vastaan silloin ja sellaisina kuin ne tulevat. En siis yleensäkään kauheasti ajattele, että sitten kahden vuoden kuluttua lapsemme tekevät sitä tai tätä, kolmen vuoden kuluttua sellaista ja tällaista ja neljän vuoden kuluttua noin ja näin. Se liittyy enemmän erityislapsivanhemmuuteen kuin siihen, että yksi lapsistamme on kuollut. Saatan aivan hyvin lohkaista, että Ilmari/Vilja aloittaa koulun saman vuonna kuin tuo tai tämä tuttavaperheen lapsi, tai jotakin muuta vastaavaa puhtaasti todennäköisyyteen perustuvaa. Mutta sen tarkempia kuvitelmia en yleensä päässäni hahmottele, sitä ei vain tule harrastettua ja tämä on vuosien varrella muokkautunut tapa.</span></span></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><span style="mso-bookmark: OLE_LINK1"><span style="mso-bookmark: OLE_LINK2">Mieltäni piinaa kuitenkin edelleen suuri suru siitä, mitä kaikkea Einolta yksilönä jäi kokematta, tai mitä hän ehti kokea aivan liian vähän. Hän oli kuollessaan niin kovin pieni, ja kuitenkin jo niin iso, että oli ehtinyt saada esimakua siitä, mitä kaikkea hauskaa elämällä on annettavana. Olen varma siitä, että Eino olisi nauttinut joulusta, niin tänä vuonna kuin kahtena edellisenäkin. En tiedä eikä minulla ole tarvetta arvailla, olisiko Eino edelleenkään pystynyt syömään jouluruokia tai laulamaan joululauluja niin, että ulkopuolisetkin olisivat saaneet sanoista selvää, mutta tiedän, että hänen silmänsä olisivat loistaneet riemusta hänen nähdessään joulukuusen ja joulukoristeet. Hän olisi pitänyt mielellään tonttulakkia ja leikkinyt lahjoilla sisarusten kanssa. Näiden ajatusten seurassa joulu on suomastaan ilosta huolimatta edelleen myös pienimuotoinen selviytymistaistelu, ja ehkä tulee aina olemaan. Joka tapauksessa, toivotan lukijoilleni rauhallista, ehkä iloistakin, jäljellä olevaa joulunaikaa.</span></span></p><p style="MARGIN: 0cm 0cm 10pt" class="MsoNormal"><a name="OLE_LINK2"></a></p>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-2682059267553892902009-12-23T13:48:00.008+02:002009-12-23T13:57:10.834+02:00Vilja 1 vVilja (kuvassa keskellä) kiittää syntymäpäiväonnitteluista.<br /><br /><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiwPBOQNFCddcV5mJ9NPBI0aw3PAr_SDe3fBB2t35lD-lFLIkM61y2Pm91o8KsO6a5X_mqktCjYI2N2Q2JX5x5a7rMMBB_v-ZFB5Enq5ZhIaF0xEuE2qv3gnnsgDzdwldiyP1L0k_w8uYo/s1600-h/Vilja+1+v.JPG"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 320px; FLOAT: left; HEIGHT: 214px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5418398406418642930" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiwPBOQNFCddcV5mJ9NPBI0aw3PAr_SDe3fBB2t35lD-lFLIkM61y2Pm91o8KsO6a5X_mqktCjYI2N2Q2JX5x5a7rMMBB_v-ZFB5Enq5ZhIaF0xEuE2qv3gnnsgDzdwldiyP1L0k_w8uYo/s320/Vilja+1+v.JPG" /></a>Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-10327792379980496632009-12-06T12:28:00.003+02:002009-12-06T12:40:42.089+02:00ItsenäisyyspäivätervehdysPidän itsenäisyyspäivästä, monestakin syystä. Ensinnäkin, olen iloinen siitä, että voimme ylipäänsä moista juhlaa viettää. Toisekseen, itsenäisyyspäivä on ajankohta, jolloin valtiomme johtajienkin on esitettävä ainakin sanahelinän muodossa syvällisiä pohdintoja sen suhteen, mitä itsenäisyys Suomelle merkitsee ja miksi se on hienoa. Kenties jokunen muukin suomalainen innostuu ajattelemaan asiaa.<br /><br />Itsenäisyyden merkityksen pohtiminen on EU-aikana erittäin oleellista. Vähitellen Suomen päätäntävalta lipuu EU:lle, joka on käytännössä yhtä kuin suuret jäsenvaltionsa. Herää kysymys siitä, mikä erottaa EU:n Neuvostoliitosta jäsenmaidensa alamaisuuden suhteen. Meidät ajoi EU:n hoteisiin pelko siitä, että pieni maa ei pärjää taloudellisesti ilman vahvaa kaupallista yhteistyötä, ja tuo sama pelko on estänyt Suomen johtavia poliitikkoja vastustelemasta EU:n tiukkenevassa otteessa. Isovanhempieni sukupolvi ei pelännyt. Silloin oli selvää, että itsenäisyys, mahdollisuus päättää omista asioista, on tärkeä asia, jopa niin tärkeä, että sen vuoksi saattoi uhrata henkensä.<br /><br />Koti, uskonto ja isänmaa. Näitä asioita ei ole enää edes täysin poliittisesti korrektia arvostaa, oman kulttuurin paremmuutta johonkin toiseen nähden ei ole soveliasta julistaa. Onko ihme, että nykynuorisolla on mielenterveysongelmia? Paitsi, ettei heille anneta tukevaa perustaa, johon juurtua, heiltä suorastaan kielletään tällaisen tavoittelu. Jo lapsille korostetaan muualta tulevan mahtavuutta ja luodaan kuvaa siitä, että vanhat suomalaiset perinteet ovat jotenkin vähän juntteja. Luin kerran artikkelin, jossa joku psykologi väitti, että murrosiän kapinointi ja itsetutkiskelu eivät suinkaan ole mikään normaaliin kasvuun liittyvä ilmiö, vaan täysin nykyaikaisen yhteiskuntajärjestelmän tuote. Minun on helppo uskoa tämä. Nykymaailmassa monen on vaikea hahmottaa oma paikkansa.<br /><br />Kaikesta EU-pokkuroinnista ja monikulttuuri-intoilusta huolimatta itsenäisyyspäivää juhlitaan, melko näyttävästikin. Se on ihan mukavaa. Kunpa voisin vielä välttyä tuntemasta kaksinaamaisuuden haiskahdusta presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa seuratessani.<br /><br />Hyvää itsenäisyyspäivää!Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-60298953933812131782009-10-24T12:37:00.014+03:002009-10-25T13:13:04.448+02:00SyysmietelmiäHarkitsin ensimmäisen kerran elämässäni lähes tosissani kirjan kirjoittamista. Innoittajana toimi joku aika sitten katsomani dokumentti ihmisistä, jotka saavat epämiellyttäviä hermosto- ja sydänoireita sähkömagneettisesta säteilystä. Dokumentti herätti ainakin minun mielessäni paljon kysymyksiä, kuten, tuleeko ongelma mahdollisesti yleistymään tulevaisuudessa huomattavasti? Ovatko jo nyt jotkut ihmisten psykosomaattisina pidetyt oireet, kuten jatkuva päänsärky, saman sairauden lievempi esiaste? Onko sittenkään järkevää luopua kaikesta ei-sähköisestä viestinnästä ja tietojenkäsittelystä? Mielestäni tässä olisi kasassa aika hyvät ainekset kunnon futuristiseen scifijännäriin. Sivilisaatio luhistuisi, kun valtaosa ihmisistä lakkaisi sietämästä sähkölaitteita. Vakavasti ottaen, ehkä kannattaisi tutkia jo sairastuneita ihmisiä perusteellisesti, yrittää selvittää löytyisikö esimerkiksi hermoston välittäjäaineista joitakin yhdistäviä tekijöitä ja sitten laajentaa tutkimusta vielä oireettomiin ihmisiin, aluksi niihin, jotka esimerkiksi työnsä takia altistuvat erityisen paljon sähkömagneettiselle säteilylle. Ehkä ennusteiden laatimiseen ja hoito- ja ennaltaehkäisykeinojen tutkimiseen kannattaisi panostaa. Onhan varsin järkeenkäypää, että jokin sellainen, johon ihminen ei evoluution varrella ole joutunut sopeutumaan, aiheuttaa terveydellisiä haittoja.<br /><br />Ei tule juurikaan sellaisia päiviä, jolloin jokin uutisotsikoissa ei muistuttaisi toisesta länsimaita uhkaavasta katastrofista. Kuulun siihen <a href="http://www.iltalehti.fi/uutiset/2009101710438940_uu.shtml">joko vähemmistöön tai enemmistöön</a>, joka pelkää islamin tuhoavan suomalaisen kulttuurin. <a href="http://yle.fi/alueet/turku/2009/10/turkulaiskoulujen_eriarvoistumisessa_asenneongelma_1092252.html">Eräs tuoreehko uutinen </a>kertoo suomalaisvanhempien alkaneen siirtää lapsiaan pois kouluista, joissa on paljon maahanmuuttajalapsia. Tässä ei tietenkään sinänsä ole ihmettelemistä. Se, että kantaväestö vaihtaa maisemaa maahanmuuttajien osuuden noustessa riittävän suureksi, on kansainvälisesti katsoen monikulttuurisilla alueilla varsin normaali ilmiö. Uutisen otsikko, ”Turkulaiskoulujen eriarvoistumisessa asenneongelma”, kertoo ainakin toimittajan asenteesta. Uutinen keskittyy pitkälti moittimaan asenneongelmaisia suomalaisvanhempia, jotka eivät suostu ymmärtämään monikulttuurisuuden ihanuutta. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että vanhemmat ilman erityistä syytä siirtäisivät lapsiaan pois koulusta, jossa lapset viihtyvät ja saavat hyvää opetusta. Ylen teksti-tv:n vastaavassa uutisessa oli maininta siitä, että kouluvaihtojen pelätään vievän pohjan suomalaisten hyvältä kouluosaamiselta. Eli koska vanhemmat siirtävät lapsiaan kouluihin, joissa heillä on oppimisrauha, menee pohja suomalaisten osaamiselta? Hmm… Sähkömagneettisen säteilyn terveyshaittaongelmaa ei ratkaista leimaamalla oireilevat hulluiksi, eikä monikulttuurisuuden ongelmia ratkaista syyttämällä lapsistaan välittäviä suomalaisvanhempia.<br /><br />Perhe-elämässämme syksy on ollut oikeastaan aika positiivinen yllätys. Viljan hoito on työlästä ja sitovaa kuten Einonkin hoito vastaavassa iässä oli, mutta olen osannut nauttia siitä, että minulla on nyt kotona isompikin lapsi. Se, että olen saanut tehdä Ilmarin kanssa monia sellaisia asioita, joita Einon kanssa vasta suunnittelin tekeväni, on tuottanut enemmän riemua kuin surua. Suru on edelleen voimakkaasti läsnä, se on kalvanut ja muuttanut minua, mutta se ei enää jatkuvasti aiheuta kokonaisvaltaista ahdistusta. Pystyn elämään elämisen arvoiselta tuntuvaa elämää niillä osilla, jotka minusta ovat jäljellä. Elämän sujuvuutta ovat edesauttaneet paljon kotona oleva mies sekä asuinpaikkakuntamme lukuisat Ilmarin ikäisille suunnatut kerhot ja muut harrastusmahdollisuudet. Sekä tietysti Ilmari, joka ajoittaisesta ei niin lievästäkään kotiuhmailusta huolimatta on kodin ulkopuolella pääsääntöisesti kuin enkeli – sanan hilpeässä merkityksessä. Olen toisaalta perusolemukseltani paljon surullisempi kuin ennen Einon kuolemaa, mutta toisaalta saan varsin arkipäiväisistä asioista enemmän iloa kuin olisin aiemmin uskonut olevan mahdollista. Niin imelältä kuin se kuulostaakin, jokainen aamu on minulle ihme. Niukkaunisenkin yön jälkeen tuntuu käsittämättömän hienolta kuulla Ilmarin iloisen äänen huudahtavan: ”Mä olen herännyt!” Muistan aivan liian hyvin, kuinka eri tavallakin aamu voi alkaa.<br /><br /><br /><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjc5qMgADmG0nKTtbDS4iR7hNyJG44LWoMDx8r3vaJcENwH6OqAM6emIfSanCNmfbjmOR87PPkF2Iy1VF7FUlmJv3w770uayQWCzL2Vdm-dE9WdAqVQsDaGgB5haPIiISD6MC_LgTYYwVU/s1600-h/Eino44.JPG"><img style="MARGIN: 0px 10px 10px 0px; WIDTH: 320px; FLOAT: left; HEIGHT: 212px; CURSOR: hand" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5396102112148610818" border="0" alt="" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjc5qMgADmG0nKTtbDS4iR7hNyJG44LWoMDx8r3vaJcENwH6OqAM6emIfSanCNmfbjmOR87PPkF2Iy1VF7FUlmJv3w770uayQWCzL2Vdm-dE9WdAqVQsDaGgB5haPIiISD6MC_LgTYYwVU/s320/Eino44.JPG" /></a><br /><br /><br />Eino ja ruska syksyllä 2006Susanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.com2