keskiviikko 26. joulukuuta 2007

Evoluutio

Darwinin kehittämä evoluutioteoria on kiehtonut minua siitä asti, kun siitä ensimmäisen kerran eli kouluikäisenä kuulin. Uskon ilman muuta, että evoluutioteoriaan kuuluvat väitteet lajien synnystä ja jalostumisesta ovat totta. Uskon, että kaikki niin ihmisen kuin minkä tahansa eläimenkin voimakkaimmat vietit ovat selitettävissä evoluutioteorian avulla.

Evoluutioteorian mukaan elämän tarkoitus on tuottaa mahdollisimman paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Minun mielestäni on varsin yksiselitteistä, että ihmisenkin toiminta pääasiallisesti selittyy tällä tarpeella, vaikka nykymaailmassa ei ehkä äkkiseltään siltä aina vaikutakaan. Nykyään moni lisääntymisikäinen aivan karsastaa ajatusta jälkeläisten saamisesta, mutta silti useimmat haluavat harrastaa paljon seksiä lisääntymiskykyisiltä vaikuttavien vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Useimmat vanhemmat haluavat pitää lapsistaan hyvää huolta, vaikka sitten oman terveytensä kustannuksella. Se on aivan luonnollista, evoluutioteorian mukaanhan yksilöllä ei ole merkitystä itselleen. Oma keho on vain väline jälkeläisten tuotantoon. Tylyä kyllä, mutta sama pätee puolisoon.

Lajin kehitys elää koko ajan. On aivan selvää, että jatkuvasti syntyy evoluution kannalta epäonnistuneita yksilöitä. Se, että yksilö on evoluution kannalta epäonnistunut, tarkoittaa sitä, ettei tämä yksilö pysty tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Harva sairaus vaikuttaa suoraan lisääntymistoimintoihin. Kuitenkin, lisääntymistä varten on myös pystyttävä säilymään hengissä läpi lapsuuden ja sitten huolehtimaan itsestään ja jälkeläisistään niin kauan, kun nämä suoranaista apua tarvitsevat. Sairaudeksi nimitetään yleensä tilaa, joka haittaa jotakin näistä vaiheista. Nykyään lisäksi edellytetään, että tilan on hoitamattomana joko merkittävästi häirittävä yksilön elämää puhtaasti individualistisessa mielessä tai aiheutettava haittaa toiselle yksilölle, jotta tilaa voisi kutsua sairaudeksi. Esim. homous ja lesbous eivät nykymääritelmän mukaan ole sairauksia, mutta lapsiin kohdistuva seksuaalinen mielenkiinto on. Evolutionäärisessä mielessä nämä kaikki taipumukset ovat äärimmäisen vahingollisia, mutta vain viimeinen täyttää edellisen lauseen sairautta koskevat kriteerit.

Kun Eino syntyi, sain kokea evoluution luomien tunteiden myrskyn. On aivan suunnattoman avuton ja samalla ikiaikaisen mahtava tunne tajuta, ettei itse ole mitään. Vain vauvan selviytymisellä oli merkitystä. Niin toivottu vauva kuin Eino olikin, en silti ollut ennen Einon syntymää - tai ainakaan ennen raskautta - täysin hahmottanut sitä, että hän todella oli minun syyni elää. Einon syntymä mullisti maailmani, ja sai monet muut, aiemmin tärkeät, asiat paljastamaan vähäpätöisyytensä. Kuitenkin, heti Einon syntyessä kävi ilmi, että evoluutio ei olisi hänelle elämää toivonut. Luonnollisissa oloissa, ilman nykylääketiedettä, hän olisi kuollut heti synnyttyään. Itse asiassa, koska synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, mikä ainakin osittain selittyi Einon sairaudella, Eino olisi hyvinkin saattanut kuolla jo kohtuun. Minä olisin saattanut kuolla myös, mikä olisi tietysti ollut hyvin taloudellista ottaen huomioon Einon sairauden mahdollinen perinnöllisyys. Yhteisölle ei olisi ollut kovin kannattavaa elättää naista, joka tuottaa suurella todennäköisyydellä heti synnyttyään kuolevia vauvoja.

Mikäli säännöt olisivat edelleen samat kuin tuhansia vuosia sitten, olisi minun ehkä mahdollista hyväksyä Einon kohtalo. Mutta nyky-yhteiskunnassa asiat ovat toisin. Yksittäisen ihmisen selviytyminen ei enää määräydy samojen lakien mukaan kuin esi-isiemme asettuessa tähän maahan. Jälkeläisten tuotanto ei enää juurikaan korreloi samojen ominaisuuksien kanssa kuin kivikaudella. Ihmisen evoluutio klassisessa mielessä on pysähtynyt tai jopa alkanut kulkea taaksepäin, lajia rappeuttaen. Mutta onko tästä välttämättä haittaa? Nykyaikaisissa hyvinvointivaltioissa on pystytty luomaan infrastruktuuri, jonka ansiosta vakavastikaan sairaat yksilöt eivät ole yhteisölle kohtuuton rasite. Usein he ovat työikäisinä jopa yhteisön tuottavia osia. Useimmille kansalaisille tällainen yhteiskuntarakenne sopii hyvin. Paitsi että se tuo henkilökohtaista turvaa, se tyydyttää useimpien ihmisten suhteellisen voimakkaan kyvyn tuntea myötätuntoa heikompia kohtaan.

Kivikaudella ihmistä raa'asti muokannut evoluutio taatusti repii hiuksiaan päästään nähdessään synnynnäisesti sairaita vauvoja vastasyntyneiden teho-osastolla. "Hei, ei näin!", se huutaa. "Mitä te oikein kuvittelette tekevänne..." Evoluutio on suuressa viisaudessaan luonnut lajin, joka on niin älykäs, ettei sen tarvitse enää välittää luonnonlaeista. Vielä enemmän, se ei enää halua välittää niistä, vaan tuntee myötätuntoa ja suojelunhalua, joka harpaten ylittää järjen rajat. Miten tämä on mahdollista? On evolutionäärisesti järkevää suojella lastaan, mutta että sairasta lasta? Ja mikä järki on siinä, että lapsen menetys hallitsee vanhemman elämää kuukausia, jopa vuosia? Ei kuollutta takaisin suremalla saa, eikö olisi nopeasti siirryttävä elämässä eteenpäin? Ovatko ihmisen kummallisia ajatusketjuja luovat aivot loppujen lopuksi vain epäonnistuneen evoluution ala-arvoinen lopputulos?

Luonnonlakeja kunnioittamattomasta ja muutenkin kummallisesta käytöksestään huolimatta ihminen on onnistunut saavuttamaan melkoisen aseman maapallolla. Ihmisellä on outoja toiveita, mutta kai sekin on saavutus sinänsä, että ihminen pystyy näitä toiveitaan toteuttamaan. On mahdotonta arvioida, millaiset ominaisuudet ovat tulevaisuudessa tärkeitä. Jos jokin luonnonkatastrofi tuhoaa maapallolta ihmisen luoman teknologian, luonnonlait astuvat nopeasti voimaan. Ainakin tilapäisesti. Toisaalta, mikäli elämä maapallolla saa kehittyä edelleen ihmisen valvovien käsien alla, saattaa tulevaisuuden ihanneihminen poiketa hyvinkin paljon kivikauden menestyjästä. Geeniteknologia saattaa irrottaa ihmisen lopullisesti luonnonlakien kahleista. Mahdollinen vaihtoehto lienee myös ihmisen hidas tuhoutuminen evoluution umpikujaan.

Haluan uskoa, että sisimmässäni tiedän, mikä on oikein ja mikä väärin. En pysty ajattelemaan, että Einon kuolema oli oikein. Oli syynä sitten sielu, epäonnistunut evoluutio tai jokin vaisto, jota en vielä ymmärrä, rakkaus ja ikävä Einoa kohtaan ohjaavat elämääni. Enkä edes yritä taistella vastaan. Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa, pieni päivänsäteeni.





Eino-vauva 6 kk

lauantai 15. joulukuuta 2007

Tyhjän paikan syndrooma

Tyhjän paikan syndrooma on kodissamme tuttu ilmiö. Ei tarvitse ottaa tavara kuin hetkeksi pois paikaltaan, niin jo paikalla onkin jokin toinen tavara. Einon kuoleman jälkeen kyseinen ilmiö on kuitenkin usein näyttäytynyt myös aivan päinvastaisena.

Eino joi mielellään lastenvellejä, ja jääkaapissamme olikin yleensä avattu vellitölkki ja yksi avaamaton jäähtymässä (vellit kelpasivat vain jääkaappikylminä). Näitä tölkkejä tuli pidettyä aina samalla paikalla. Einon kuoleman jälkeen vei pitkän aikaa, ennen kuin osasimme laittaa tälle paikalle jotain. Sitten tietoisesti päätin alkaa säilyttää siinä Ilmarin maitomukia ja hedelmäsosepurkkia, joille ei aiemmin ollut ollut varsinaista omaa paikkaa. Paikalle tuli ikään kuin "sovittu" käyttötarkoitus. Puolihuolimattomasti siihen en osaisi mitään asettaa.

Einon kasvuhormonikynä koteloineen on edelleen jääkaapissamme vanhalla paikallaan. Ei sitä tietenkään enää tarvitsisi jääkaapissa säilyttää. Kynässä on vielä ampulli, jossa on pieni tippa kasvuhormonia - tietysti ajat sitten vanhentunutta sellaista. Ampulli pitäisi ottaa pois ja toimittaa apteekkiin, ja kynän koteloineen voisi säilyttää muistona ihan missä vaan. Emme vain ole saaneet näitä asioita tehdyksi. Jotenkin toimitus tuntuu hirveän työläältä.

Einon lääkkeet ja avaamattomat lastenvellit (Ilmari ei niitä juo) toimitimme heti paikkoihin, joista ne voitaisiin jakaa sellaisille lapsille, jotka niitä tarvitsevat. Lääkkeet Lastenklinikalle, vellit neuvolaan. Sen verran käytännöllisiä olimme, ettemme halunneet käyttökelpoisten tarvikkeiden vanhenevan kaapeissamme. Eipä näidenkään paikoille ole oikein mitään tullut laitettua. Tämä ei ehkä olisi kovin huomiota herättävää jossakin tilavassa kodissa, mutta meidän 53,5 neliön kaksioomme, jossa säilytystila on todella kortilla, tyhjät paikat kaapeissa eivät oikein istu. Silti, minun huomiotani kiinnittäisi paljon nykytilannetta enemmän se, että nämä paikat olisi täytetty uudelleen.

Jos Eino olisi kuollut silloin, kun tämä vaihtoehto todella tuntui todennäköiseltä, eli pikkuisena vauvana, minulla olisi varmasti ollut voimakas tarve kiiruhtaa tyhjän paikan syndrooman toteutumista klassisessa mielessä, eli täyttää aukko uudella vauvalla. Ihmiset lienevät tässä asiassa erilaisia, mutta uskoisin, että moni vauvan menettänyt alkaa pian toivoa uutta vauvaa. Toinen lapsi ei ikinä täytä lapsen menetyksen aiheuttamaa sydämen tyhjiötä, mutta arkielämään jääneen tyhjiön täyttyminen auttaa kestämään ensin mainitun. Kun leikki-ikäinen tai vielä vanhempi lapsi kuolee, tilanne on vähän erilainen. Uusi vauva olisi vauva, ei 3-vuotias. Vaikka saisimme vielä tusinan vauvoja, emme voisi mitenkään saada Ilmarille isoveljeä. Mutta toki, Ilmarin ansiosta, meillä on toivoa siitä, että kodissamme on jo 1-2 vuoden kuluttua omatoimisuutta ja sosiaalisia taitoja opetteleva pikkuihminen, joka, toivon mukaan, täyttää elämäämme jäänyttä aukkoa. Uskoisin, että oli kyse sitten minkä ikäisen lapsen kuolemasta tahansa, niin kuolleesta lapsesta muistuttavien vaiheiden läpikäyminen toisen lapsen kanssa on satuttava, mutta ennen pitkää myös eheyttävä prosessi.

Uusi vauva ei täyttäisi Einon jättämää tyhjiötä, mutta se täyttäisi kyllä perheemme sisaruus-tyhjiön. Sisaruudesta jäi meille erittäin positiiviset muistot. Meille oli jo ennen Einon kuolemaa selvää, että lapsia saa tähän perheeseen tulla enemmänkin, ja näin on edelleen. Puhuimme asiasta Einon kanssa vain muutama viikko ennen Einon kuolemaa. Kysyimme, haluaisiko Eino vielä pikkusiskon tai -veljen, ja Eino innostui välittömästi. Vaikka toisesta pikkusisaresta ei tulisi enää Einon leikkikaveria tässä maailmassa, niin Einon reaktiosta päätellen Ilmari saattaisi myös arvostaa uutta perheenjäsentä. Tervetuloa siis, vauveli, ihan koska vaan. Tule Ilmarin yhteistyökumppaniksi vahvistamaan uskoani siihen, että tässäkin maailmassa on minulle vielä paikka. Tule tasoittamaan kärkeä halultani päästä jo Einon luokse.

Eino, kun olit pieni vauva, jouduimme eroon toisistamme. Tiesin jo silloin, ettei mikään voisi olla hirveämpää. Nyt tiedän tämänhetkisen eromme olevan viimeinen. Kun seuraavan kerran tapaamme, niin sitten kukaan tai mikään ei voi enää koskaan estää meitä olemasta yhdessä. Anna minulle jokin merkki siitä, ettei tämä viimeinen eromme ole täydellinen. Haluan uskoa, että olet kanssani, vaikken sinua näekään.

Timo Rautiainen on taitava muusikko, ja hän on tehnyt myös itse kauniita sanoituksia useisiin esittämiinsä kappaleisiin. Tässä pieni ote levyltä Sarvivuori, kappaleesta Meille niin rakas.



"Jos pyydät, tulen kyllä vastaan

sinun kanssasi kulkemaan

sitä pitkää, yksinäistä matkaa.

En lähde vierestäsi pois.


Jos pyydän, tule minua vastaan

minun kanssani kulkemaan

tätä pitkää, yksinäistä matkaa.

Et lähde vierestäni pois."

maanantai 10. joulukuuta 2007

Joulu on taas

Joulu on taas, joulu on taas, voi kunpa meil ois hauskaa...

Elämä surun maailmassa on sitä yksinäisempää ja raskaampaa, mitä kauemmas tämä maailma ajautuu onnellisten ihmisten maailmasta. Loittoneminen tapahtuu esimerkiksi jouluna. Kaikki se ilo, mitä joulunaikaan liittyy, raastaa sydäntä. Ilon voi aistia ympärillään, mutta itsellä ei ole mitään mahdollisuutta päästä siitä osalliseksi.

Minulle jäi lapsuuden jouluista hyvät muistot, ja vaalin joulutunnelmaa läpi varhaisaikuisuutenikin, välillä hieman huvittavillakin tavoilla. Yhtenä jouluna esimerkiksi leivoin yksiössäni piparkakkuja ja otin toimituksesta valokuvia itselaukaisijaa apuna käyttäen. Näytän kuvissa oikein tyytyväiseltä, vaikka olenkin ypöyksin. Mikäs siinä, naiivi onnellisuus on ilman muuta onnellisuutta sekin. Jouluna 2000 sain uuden syyn tuntea jouluiloa, silloin nimittäin tapasin joulupäivänä nykyisen aviomeheni risteilyalus Cinderellalla. Kolme vuotta myöhemmin lähdimme kyseisenä päivänä häämatkalle (itse häitä oli juhlittu viisi päivää aikaisemmin).

Vuoden 2004 joulu oli ehdottomasti siihen astisista paras. Eino oli silloin 7 kuukautta. Minulla oli ikioma lapsi aistimassa joulujuhlan kanssani. Kuvittelin, että viettäisin Einon kanssa vielä kymmeniä jouluja. Joulut tietenkin vain paranivat Einon kasvaessa. Viime jouluna Eino oli jo oikein taitava joulun viettäjä, ja otimme koko joulusta ilon irti. Lauloin lapsille joululauluja marraskuun lopulta loppiaiseen asti. Eino ei silloin vielä osannut laulaa mukana, mutta kyllä hän heilutti hienosti sormiaan, kun lauloin tip tap tip tap. Kävimme useissa pikkujouluissa, oli lähialueemme äiti-lapsi-pikkujoulut, perhekerhon pikkujoulut ja mummolassakin pikkujoulut ennen varsinaista joulun viettoa. Lapsista otettiin valokuvia tonttulakit päässä. Joulukalenterikin oli, totta kai. Se oli ihan tavallinen partiolaisten kuvakalenteri, mutta Einolle se kelpasi oikein hyvin. 2,5-vuotiaamme sai puettua itsensä ripeästi joka aamu, kun lupasin, että joulukalenteri avataan heti, kun on vaatteet päällä.

Jouluaattona lähdimme heti aamutoimien jälkeen mieheni äidin luokse muutaman kilometrin päähän riisipuurolle. Minun osani äidin ominaisuudessa oli työntää kohteeseen vaunuissa nukkuva Ilmari, mieheni ja Eino käyttivät autoa. Perillä vietin itse aika lyhyen hetken, söin puuron ja käytin Einon vessassa, sitten lähdinkin marssimaan takaisin, jotta Ilmari heräisi vasta kotona. Eino sai isin kanssa kyläillä päiväuniaikaansa asti, mummolassa järjestyi lounastarjoilukin. Mummin koira taisi olla sen aamupäivän tärkein leikkikaveri. Einon päiväunien jälkeen meillä kävi mieheni sisko rokotuttamassa koiransa, eli lisää koiraleikkejä. Sitten Ilmari heräsikin jo toisilta päiväuniltaan, ja lähdimme autolla Vantaalle minun vanhempieni luokse.

Aattoilta oli todella joulun iloa täynnä. Eino harjoitteli portaissa liikkumista ylös ja alas, ja lahjojen avaaminen oli myös mieluinen ohjelmanumero. Eino avasi lähes kaikki lahjat, paitsi omansa, myös vanhempien, isovanhempien ja pikkuveljen lahjat. Hän oli varsin tehokas. Lahjojen sisältöä Eino ei pitkäksi aikaa jäänyt ihmettelemään, vaan siirtyi nopeasti avaamaan seuraavaa. Hänellä oli avaamistekniikassaan aika pitkälti "tyylipisteitä ei jaella" -periaate, ja kuusen alusta olikin aikamoinen näky, kun kaikki lahjat oli purettu paketeista. Jossain välissä Eino söi, mutta varsinainen aikuisten harjoittama pöydässä istuminen ei kuulunut kuvioihin.

Vietimme mummolassa vielä joulupäivän, jolloin lähellä asuvat serkutkin kävivät kyläilemässä. Eino sai ulkoilla mummin kanssa. Illansuussa ajoimme kotiin. Lopun joulunajan vietimme kotiympyröissä, ja sitten loppiaisen jälkeen palailimme normaaliin, joulun jälkeiseen elämään. Ensi vuonna uudestaan, ajattelin.

Tänä vuonna meillä ei ole joulukalenteria. En ole pystynyt laulamaan Ilmarille yhtäkään joululaulua. Emme ole käyneet yksissäkään pikkujouluissa, emmekä ole ottaneet esille joulukoristeitamme. Ilmarille laitettiin kerran päähän tonttulakki, ja pikkumies innostuikin siitä kovin. Nyt hän saa lakin päähän jo itsekin ja heiluttelee innoissaan kulkusta. On hurjaa kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi ilman Ilmaria, kun hänen hymyilynsä ja touhuilunsa suojassakin elämä on melkein sietämättömän synkkää.

Rakas Eino, jos kuulet minua, niin haluan toivottaa sinulle oikein hyvää joulua. Toivon, että sinulla on joulukalenteri ja tonttulakki. Toivon, että saat avata paljon lahjoja - ainakin ihan sen avaamisen ilon takia. Varmasti saat paljon jouluherkkuja, ja jossain välissä varmasti leikit piirileikkejä toisten lasten kanssa. Jos ehdit, pistäydy haudallasi kanssamme. Tuomme sinne kynttilöitä ja vähän lisää kuusen havuja. Voit silloin vaikka leikkiä hetken pikkuveljesi kanssa. Meillä kaikilla on sinua kova, kova ikävä.





Pikku tontut jouluna 2006

torstai 6. joulukuuta 2007

Paljon onnea, Suomi!

Itsenäisyyspäivä sopii hyvin kansakuntamme menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden mietiskelyyn ja elämän jatkuvuuden tunteen eheyttämiseen. On hyvä hetki pohtia, voisiko yhden perheen kohtalon lisäksi olla muitakin asioita, joilla on väliä.

Itse koen, että myös kansakunnallamme on väliä. Nykyään ihannoidaan ”kulttuurittomuutta” ja kansojen sekoittumista. Enpä tiedä, onko tällainen juurettomuuden luominen hyvä keino vahvistaa ihmisten itsetuntoa. Minusta tuntuu, nyt oman elämäni käännyttyä tragediaksi, jossain määrin lohdulliselta muistaa, että olen joka tapauksessa osa yhtä kansaa. Tämä kansa jakaa kanssani saman kielen ja samankaltaisen kulttuurin. Tällä kansalla on yhteinen historia ja yhteisiä juhlan aiheita, kuten itsenäisyys. Oma menetykseni tuntuu hyväksyttävissä olevalta sen rinnalla, millaisia menetyksiä esi-isäni ovat kansakuntamme historian aikana kokeneet. Einon kohtalo ei tunnu kohtuuttomalta, kun peilaan sitä menneisyyteen. Kansallinen identiteetti antaa minulle voimaa ottaa elämä vastaan, kärsimyksineenkin.

Olen aiemmin kritisoinut individualismia, eikä minun tule sortua siihen itsekään. Kansakuntamme hyvinvointi koostuu sen jäsenten hyvinvoinnista, mutta yksittäisen ihmisen epäoikeudenmukaisen kohtalon voi kestää, jos jäsenillä kuitenkin aina säilyy yhteinen, arvokas päämäärä: luoda maallemme paras mahdollinen tulevaisuus. On raskasta herätä joka aamu uuteen päivään, kun koko ajan ainakin pikkuisen, salaa mielessään, toivoo omaa kuolemaansa. Kuoleman odotuksen tekee kuitenkin huomattavasti siedettävämmäksi se, että odottaessa voi saada aikaan jotakin hyvää. Loppujen lopuksi juuri suuren kokonaisuuden osana oleminen tekee yksittäisen elämän arvokkaaksi, ei loputon itsekeskeisyyden tavoittelu.

Kun olin lapsi, perheessämme oli tapana käydä itsenäisyyspäivän iltana kävelyllä, katselemassa kynttilöitä ikkunoissa. (Mainittakoon, että omat kynttilämme oli erittäin paloturvallisesti aidattu kaikesta palavasta tyhjennetylle alueelle.) Kuten monet muutkin kauniit lapsuusajan tavat, tämäkin tapa unohtui minulta aikuisuuden kynnyksellä. Viime itsenäisyyspäivänä päätin kuitenkin virvoitella perinteitä, ja, mieheni jäädessä yhdistetyksi vauva-kynttilävahdiksi, lähdin Einon kanssa pienelle kävelylenkille pimeään talvi-iltaan. Oli leutoa mutta tuulista, eli sää oli jokseenkin samanlainen kuin nyt. Einolla oli yllään talvihaalarin sijaan kuravaatteet. Lähtiessämme päätin viedä melkoiseksi kertyneen paperinkeräyspinomme laatikkoon. No, eiköhän tuuli napannut noin puolet pinosta, ja paperit lentelivät sinne tänne. Eino auttoi erittäin omatoimisesti keräämään pitkin pihaa levittäytyneet paperit. Pikkuiset kasvot hymyilivät kypäräpipon keskeltä, kun heppu uurastuksen jälkeen tömisteli vesilätäköissä.

Tänä vuonna kävelylenkki jäänee väliin. Toivottavasti ensi vuonna suoritan rituaalin taas, Ilmarin kanssa. Ehkä vielä aamun valkeus voittaa yön vallat.

maanantai 26. marraskuuta 2007

Yölliset onnen hetket

Einon kuoleman jälkeen olen nähnyt Einosta unta noin 6-7 kertaa. Ensimmäisten viikkojen aikana oli pari painajaista, joissa kävin läpi Einon kuolemaa, mutta pian unet muuttuivat aivan toisenlaisiksi. Niistä tuli vierailukäyntejä paratiisinomaisessa paikassa.

Unissa tiedän aina, että Eino on oikeasti kuollut ja näen nyt unta. Kuitenkin Eino on paikalla täysin todellisen tuntuisena, pystyn koskettamaan häntä ja puhumaan hänen kanssaan. Hän vastaa kysymyksiini, tunnen hänen pehmeän ihonsa ja hiuksensa ja näen hänen onnellisen hymynsä. Usein tarjoan hänelle jotakin syötävää ja hoivaan häntä kuten ennen tein. Yhdessä unessa peittelin hänet lopussa nukkumaan, ja huoneesta poistuessani ajattelin huokaisten, että nyt en taas vähään aikaan häntä näe. Kuitenkaan unen loppuessa en koskaan tunne surua, vaan herään keveämmällä mielellä kuin yleensä. Olenhan koko unen ajan tiennyt, että joudun siitä heräämään, hyväksynyt asian ja ottanut unen vastaan lahjana Einolta.

Unissa tapahtuu vaihtelevia asioita. Kerran Eino tuli puistoon minun ja Ilmarin kanssa leikkimään, kerran kerhon joulujuhlaan. Viimeksi olimme Lastenklinikan odotustilassa. Eino on kertonut, että hänellä on kaikki hyvin. Hän voi hyvin, ja hänellä on hauskaa uudessa kodissaan. Minä kerron Einolle yleensä vain, että hän on minulle hurjan rakas ja olen onnellinen siitä, että hän tuli käymään luonani. On aivan ihmeellistä, miten hyvältä minusta näissä unissa tuntuu. Kaikki suru ja tuska on poissa, ja tilalla on se sama onni, jota tunsin Einon vielä eläessä. Kun herään, musta järkäle hiipii taas vähitellen painamaan päätäni ja varjostamaan kaikkea sitä hyvää, mitä minulla on tässä maailmassa. Mutta unissa olen saanut edelleen tuntea, mitä kokonaisvaltainen onni on.

En tarvitse psykologia kertomaan, että alitajunta voi helposti rakentaa tällaisen "satumaailman" näin järkyttävän kokemuksen jälkeen. Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, realiteetit jättävät aina tilaa myös uskolle. Minä uskon, että nämä unet ovat Einon tapa käydä tervehtimässä minua. Ne ovat synninpäästö, sillä jos Eino ei pitäisi minusta, hän tuskin kävisi luonani. Sitten herää tietysti kysymys siitä, miksi Eino ei käy luonani useammin, vaikka joka yö. No, uskon, että hänellä on siihen jokin selitys. Ehkä ihminen ei ole aina yhtä helposti tavoitettavissa unen kautta. Ehkä Einolla on niin paljon hauskaa tekemistä, ettei hän ehdi useammin. Minusta on joka tapauksessa hienoa, että hän käy silloin tällöin.





Onnellinen perheemme juhannuksena 2007

keskiviikko 21. marraskuuta 2007

Hallituksen terveiset lapsikuolemaperheille, osa 1

Minulle tuli yllätyksenä se, että kaikki Einoa koskeneet sosiaalietuudet lakkautettiin heti seuraavana päivänä Einon kuolemasta. Koska olin kotiäiti, tämä merkitsi sitä, että palkastani tipautettiin osa pois ilman "irtisanomisaikaa", kun työni yhtäkkiä väheni entiseen verrattuna. Minulla ei ollut päivääkään mahdollisuutta varautua tähän muutokseen. Se tuntui minusta hassulta, onhan Suomessa yleisesti ottaen varsin hyvä irtisanomisturva. No, ajattelin, että onhan Kelalla varmaankin jonkinlainen sairaspäivärahamahdollisuus tällaiseen tilanteeseen, eihän minun kai sentään voitu olettaa hakevan töitä seuraavana päivänä lapsen menetyksestä. Vaan eipä ollut, sairaspäivärahaan on peräti kahden kuukauden omavastuuaika, kun kyseessä on minimisairaspäiväraha eikä palkkatuloihin perustuva päiväraha.

Tilanne tuntui mielestäni sen verran kummalliselta, että myöhemmin syksyllä, rahkeiden taas riittäessä, otin yhteyttä suosikkipuolueeni eduskuntaryhmään. Ryhmä teki aiheesta hallitukselle kirjallisen kysymyksen, joka on tässä:

"Kun perhettä kohtaa Suomessa traaginen menetys lapsen kuollessa, on ymmärrettävää, että tuolloin perhe tarvitsee tukea. Monia perheitä tukevat lähiomaiset ja ystävät, mutta myös yhteiskunnalla on mahdollisuus auttaa. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin valitettavasti se, että yhteiskunnan apu jää puuttumaan. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, että monien sosiaalitukien, joita lapsiperheet saavat esimerkiksi lapsien lukumäärän mukaan, maksaminen katkeaa lapsen kuolinpäivää seuraavana päivänä. Tämä aiheuttaa jo muutenkin hankalaa aikaa elävälle perheelle lisävaikeuksia, kun joudutaan heti "alkujärkytyksen" aikana miettimään uudelleen myös taloudellisia asioita. Esimerkiksi lapsen hoidon järjestämistä voidaan joutua taloudellisista syistä miettimään uudelleen silloin, kun esim. kaksilapsisen perheen toinen lapsi kuolee ja perheelle maksettavan lasten kotihoidon tuen määrä samalla muuttuu - tällöin voidaan joutua pikaisestikin etsimään lapselle hoitopaikka. Kun monet perheet Suomessa ovat pienituloisia ja maksettavana voi olla esim. asuntolainaa, niin vähennykset perheelle maksettavissa sosiaalietuuksissa voivat aiheuttaa nopeastikin erilaisia maksuvaikeuksia.

Näin ollen yhteiskunta voisi olla avuksi sellaisille perheille, joiden kohdalle osuu surullinen perheenjäsenen menetys. Edesmenneen lapsen osalta voitaisiin jatkaa erilaisten sosiaalitukien maksamista esimerkiksi kahden lapsen kuolemaa seuraavan kalenterikuukauden ajalta. Näin menetyksen kokeneilla perheillä olisi hieman enemmän aikaa järjestellä uudelleen käytännön elämäänsä ilman, että heti aluksi joudutaan taloudellistenkin syiden takia tekemään isoja muutoksia.

Olisi kohtuullista, että lapsensa juuri menettäneillä perheillä olisi hieman parempi mahdollisuus olla ajattelematta kaiken surun keskellä sitäkin, miten rahat riittävät arjen järjestämiseen. Myöskään väliaikaisen taloudellisen avun hakeminen sosiaalitoimiston kautta voi kaikkine selvityksineen tuntua monen tällaista kokemusta läpikäyvän henkilön kohdalla liian raskaalta. "Sosiaaliluukulle" ohjaamista yksinkertaisempaa ja paremmin tällaisen perheen jaksamista tukevaa olisi se, että sosiaalitukien maksamista kuolleenkin lapsen osalta jatkettaisiin jonkin aikaa kuoleman jälkeen. Onneksi lasten kuolemat ovat kuitenkin verrattain harvinaisia, joten em. toimilla, joilla pyritään lapsensa menettäneiden perheiden tukemiseen, ei olisi suurta vaikutusta valtiontalouteen.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Onko hallituksella suunnitelmia uudistaa lapsiperheille maksettavien sosiaalitukien maksatusta siten, että jos perheen lapsi kuolee, voidaan kyseisen lapsen osalta jatkaa perheelle myönnettyjen tukien maksamista esim. kahden kuukauden ajan lapsen kuoleman jälkeenkin, jolloin voidaan tukea tällaisen perheen selviämistä vaikeana aikana niin, että edes perheen taloudellinen tilanne olisi hieman parempi?"

Helsingissä 11 päivänä lokakuuta 2007Timo Soini /ps Pentti Oinonen /ps Pirkko Ruohonen-Lerner /ps Raimo Vistbacka /ps Pertti Virtanen /ps

Peruspalveluministeri Paula Risikko (kok) vastasi näin:

"Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:
Lapsiperheiden tukijärjestelmän kaksi keskeistä peruspilaria ovat perhepoliittiset tulonsiirrot sekä kunnallinen palvelujärjestelmä. Näiden molempien kautta pyritään tukemaan lapsiperheiden hyvinvointia ja selviytymistä erilaisissa elämäntilanteissa. Perhepoliittisten tulonsiirtojen perustana on lapsesta aiheutuvan kustannuksen tasaaminen lapsiperheiden ja muiden kotitalouksien välillä. Perhepalvelujen kautta luodaan tukea lapsen, mutta laajemmin myös koko perheen elämäntilanteen mukaisiin palvelutarpeisiin.

Koska perhepoliittisten tulonsiirtojen tavoitteena on lapsesta aiheutuvien kustannusten tasaaminen, on ollut tarkoituksenmukaista määritellä myös tuen maksaminen perustuvaksi lapsen tosiasialliseen läsnäoloon perheessä. Perhetilanteissa, joissa lapsi kuolee, perhettä kohtaa monenlainen suru ja osalla perhettä myös taloudellisen tilanteen tasapaino voi horjua. Perhettä voidaan näissä tilanteissa parhaiten tukea hakemalla perhekohtaisesti räätälöityä kokonaisvaltaista tukea niin riittävien tukipalvelujen kuin tilannekohtaisen toimeentulon tukemisen kautta. Käyttökelpoisin taloudellisen tuen muoto lapsen olemassaoloon sidotun sosiaaliturvaetuuden sijasta on perheelle myönnettävä toimeentulotuki. Toimeentulotuen peruslähtökohtana on turvata tukeen oikeutetun henkilön tai perheen taloudellinen tilanne, kun toimeentulossa tapahtuu ennakoimattomia muutoksia. Samoin tuen keskeinen tavoite on pyrkiä palauttamaan henkilön tai perheen taloudellinen tilanne uudelleen vakaaksi siten, että yllättävän muutoksen vaikutus ei jää pitkäkestoiseksi.

Hallitusohjelman mukaisesti pääministeri Vanhasen II hallitus on käynnistänyt sosiaaliturvaa koskevan uudistamistyön sosiaaliturvan uudistamiskomiteassa. Komitea joutuu arvioimaan sosiaaliturvan kokonaisuutta ja siihen kohdistuvia uudistustarpeita ja siinä yhteydessä on tarkoituksenmukaista tarkastella myös lapsiperheiden toimeentuloturvaan liittyviä kysymyksiä."

Heh, varsinkin viimeinen kappale oli oikein aitoa "poliitikkoa". Muutenkin rouva ministeri onnistui varsin hyvin vastaamaan vastaamatta oikein mihinkään. Päätin, että asia vaatii hieman täsmennystä, joten kirjoitin ministerille seuraavan sähköpostiviestin:

"Hyvä peruspalveluministeri,

kirjoitin jokin aika sitten perussuomalaisten eduskuntaryhmälle lapsikuolemaperheiden heikosta sosiaaliturvasta. He tekivät aiheesta kirjallisen kysymyksen, johon vastasitte (KK 369/2007). Koska asia ei saanut toivomaani päätöstä, kirjoitan nyt suoraan teille.

Kirjallisessa kysymyksessä ei ehkä tullut riittävän selkeästi esille, että kotihoidontuessa on kyse kotiäidin palkasta. Kyse ei siis sanan varsinaisessa merkityksessä ole tulonsiirrosta, tai jos olisi, kaikkien julkisissa viroissa olevien palkoissa olisi kyse tulonsiirroista. Alkuperäiseen ehdotukseeni olin kirjoittanutkin, että lapsilisän maksamisen voisi minun puolestani lopettaa heti lapsen kuollessa. Kotihoidontuki on kuitenkin eri asia. Jos kotiäidin ainoa lapsi kuolisi, hänen palkkansa maksaminen lopetettaisiin kokonaan, ilman päivänkään irtisanomisaikaa. Minulle ei käynyt näin radikaalisti, koska meille jäi eloon toinen lapsi esikoisemme yllättäen kuollessa. Kuitenkin, palkkani toki pieneni.

Vastauksessanne puolustatte nykyistä ratkaisua eli tilapäistä toimeentulotukea. En tiedä, oletteko koskaan joutunut sellaista hakemaan. Minä en ole, mutta ymmärtääkseni toimeentulotuen saaminen edellyttää henkilökohtaista käymistä jossakin (?) ja lisäksi aikamoista paperien täyttelyä. Käsittääkseni kuittejakin tarkistellaan (?). Eikä takeita tuen myöntämisestä ole. Aikamoinen rumba, ottaen huomioon, että rakas lapsi on juuri kuollut, hautajaisia pitäisi alkaa järjestellä ja siinä kaiken ohella hoitaa vuoden ikäinen kuopus. Tällaisessa tilanteessa perheelle pitäisi antaa aikaa yhdessä suremiselle ja puhumiselle. Lisäksi, palaan edelliseen kappaleeseen, kyse on myös periaatteesta. Millä oikeudella kotiäiti voidaan irtisanoa ilman irtisanomisaikaa, kun sellainen muilla aloilla ei ole mahdollista? Mitään ongelmaahan ei olisi ollut, jos olisin ollut vaikkapa lastenhoitajana töissä samassa päiväkodissa, jossa omat lapseni olisivat olleet. Silloinhan olisin paitsi saanut edelleen palkkaa, saanut vieläpä sairaslomaakin.

Sairaslomaa kuopukseni hoidosta en kaivannut, joten en ottanut edes selvää, olisinko periaatteessa voinut laittaa lapseni hoitoon veloituksetta. Jos tämä olisikin ollut mahdollista, olisin kuitenkin menettänyt palkkani viime rippeetkin, olisihan kotihoidontuen maksaminen lopetettu lapsen siirtyessä kunnalliseen päivähoitoon. Kelan minimisairaspäivärahalle (olen ollut kotiäitinä monta vuotta, joten vain tähän olisi ollut mahdollisuus) on 55 päivän omavastuu. Tämän vaihtoehdon saattoi siis unohtaa, sairasloman tarvehan olisi ollut todennäköisin juuri ensimmäisten 1-2 kuukauden aikana.

Vastauksenne viimeisessä kappaleessa annatte ymmärtää, että voisitte ehkä harkita asian ottamista esille, kun uudistuksia mietitään. Kaikkien tulevien lapsikuolemaperheiden takia toivon todella, että sen teette. Se olisi myös hyvä tilaisuus osoittaa, että kotiäitejä arvostetaan edes jossain määrin siinä missä muitakin työntekijöitä. Lisäksi on otettava huomioon se, että toimeentulotukien hakemiset ja myöntämiset sisältävät melkoisen määrän byrokratiaa. Käsittelykulujen suhteen huomattavasti huokeampi vaihtoehto olisi, että kotihoidontukien maksu jatkuisi entiseen tapaan esimerkiksi kahden kuukauden ajan lapsen kuolemasta, ilman, että kenenkään tarvitsisi täytellä, leimailla tai postitella ylimääräisiä papereita. Valtio siis itse asiassa saattaisi jopa säästää rahaa nykykäytäntöön verrattuna. Pahimmillaankin valtiontaloutta ajatellen kyseessä olisi lähes symbolinen ele. Kotihoidontuet ovat pieniä, ja lapsia kuolee harvoin.

Ystävällisin terveisin
pientä pellavapäätään ikävöivä äiti
Susanna Salonen, Nummela"

Nyt siis vain odottelemaan Risikon vastausta. Sinänsä aika hämmentävää, että hallitus harkitsee ylimääräisen rahallisen avun myöntämistä suoraan Jokelan uhrien omaisille. En missään nimessä väitä, etteikö tällaiselle avulle saattaisi hyvinkin olla tarvetta, mutta, ottaen huomioon esimerkiksi meidän perheemme kohtelu, jo kyseisen tuen harkitseminen tarkoittaa, että hallitus on laittanut lapsikuolemat arvojärjestykseen. Jos lapsi nukkuu hiljaa pois ilman, että lehdet pääsevät kirjoittelemaan ja kunnat vaatimaan miljoonakorvauksia terapioita ynnä muita varten, perheen voi hyvällä omalla tunnolla unohtaa. Mainittakoon vielä, että itse en lähtisi erittelemään, mikä tapa menettää lapsi on raskain ja mikä vähiten raskas. Rakastetun lapsen kuolema on aina vanhemmille painajainen, josta selviytymiseen ei voine saada liikaa apua.

Lisää aiheesta ministerin vastattua kirjeeseeni.

keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Uskonto vai ei?

En ole koskaan pystynyt mielessäni täysin allekirjoittamaan minkään yleisesti tunnustetun uskonnon oppeja. En myöskään ole koskaan pitänyt itseäni ateistina. Ateismissa on tietysti myös kyse uskonnosta; vaatiihan sekin voimakasta uskoa, että pystyy vakuuttamaan itsensä siitä, ettei minkäänlaista jumalaa ole olemassa. Todisteita tästä asiasta kun ei ole. Wikipedian määritelmä sanalle "agnostikko" koskee itseäni varsin pitkälti, olen siis kai sitten pääasiassa sellainen. Eino kuolema on kuitenkin saanut minut ajattelemaan asiaa vielä vähän syvällisemmin, ja olen tullut siihen tulokseen, että jonkinlainen uskonto minullakin on.

Ajatus siitä, että voisi edes olla mahdollista, ettei Eino jatka elämäänsä jossakin meidän maailmaamme onnellisemmassa paikassa, on niin tuskallinen, että minun on pakko sulkea sellainen vaihtoehto pois. Minun on pakko uskoa, että on olemassa sellainen paikka, josta kristityt käyttävät nimeä "taivas", ja että tapaan Einon tässä paikassa. Se on oikeastaan aika helppoa ja yksinkertaista: uskon vain ja sillä hyvä. Koska kyse on joka tapauksessa vain uskosta, asiaa ei tarvitse sen enempää todistella tai vakuutella. Mitäpä minulla on hävittävää? Jos kuoleman jälkeen ei ole elämää, en saa sitä ikinä tietää. Silloinhan minä katoan kuoltuani, ja ajatukseni ja kärsimykseni lakkaavat joka tapauksessa olemasta.

Kristinuskon terminologia, kuten sanat "Jumala" ja "Jeesus", ei ole tarttunut arkikieleeni lapsuudessa, enkä oikein voisi ajatella sitä enää käyttööni ottavanikaan. Tuntuu liian kummalliselta ajatella, että jokin uskonto sulkee pois mahdollisuuden siitä, että jumalalla olisikin jokin toinen nimi, kuten "Ukko ylijumala". Koko kristinuskon verinen historia "pakanoiden" käännyttämisineen pistää miettimään touhun järkevyyttä. Tosin, isona plussana kristinuskolle mainittakoon se, että kristinuskon yleisilme on nykyään varsin rauhanomainen. Samaa ei voi sanoa islamista, jota taas Suomen evankelisluterilainen kirkko tuntuu kuitenkin kovasti puolustelevan ja ihastelevan (?). Tässä taas yksi käsittämättömyys, joka ei pahemmin innosta liittymään kirkkoon (erosin kirkosta vuosia sitten). Koska koko uskontoasiassa joka tapauksessa on kyse nimenomaan uskosta, ei ole mitään estettä sille, etteikö minun henkilökohtainen uskoni voisi olla yhtä oikea kuin jokin maailmanuskontokin. Ajattelen mielelläni, että jumalan nimi on Ukko, sillä tunnen sympatiaa muinaissuomalaisia kohtaan. Einon toinen nimi on muuten Ukko, ja ajattelimme mieheni kanssa juuri Ukko ylijumalaa nimen antaessamme.

Perinteiden kunnioittaminen voisi olla minulle syy käyttää nimiä "Jumala" ja "Jeesus". Isovanhempani kokivat sodan, ja he puolustivat kotia, uskontoa ja isänmaata. Kristinusko on aika oleellinen osa maanpuolustushenkeä. Kunnioitan kristinuskoa yhtenä osana suomalaisia perinteitä, ja laulan mielelläni tuttuja virsiä. On ehkä hyvä, että on olemassa jokin yhteinen uskonto, onhan ihmisellä voimakkaat sosiaaliset tarpeet. Kun jotain tehdään yhdessä, asialle pitää olla yhteinen, kaikille tuttu terminologia. Kirkko on saanut ja saa koko ajan toiminnallaan aikaan paljon hyvää, ja kirkon toiminnassa ns. ruohonjuuritasolla mukana olevat ihmiset ovat minun kokemukseni mukaan yleensä oikein mukavia ja hyväntahtoisia. Varsinaisten kirkon toimintaa ja rahojen käyttöä hallitsevien päättäjien ajatusmaailma sen sijaan tuntuu itselleni aika vieraalta. Tuntuu aika huimalta ajatella, että kirkko on valmis käyttämään jäseniensä rahoja esimerkiksi kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden ihmisten majoittamiseen. Mediaa seuraamalla minulle ei oikein selvinnyt, syyllistyikö kirkko tässä asiassa laittomaan toimintaan vai ei, mutta joka tapauksessa, arkijärjellä ajatellen kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat kuulunevat kotimatkalle.

Ei sillä ole väliä, mitä nimeä jumalasta kukin käyttää, vai ajatteleeko, ettei mitään jumalaa olekaan. Tärkeintä on, että ymmärtää uskon olevan henkilökohtainen asia ja antaa jokaisen uskoa tavallaan. Toivoisin ateistienkin ymmärtävän, ettei heidän aatteestaan vauhkoaminen saa aikaan mitään hyvää. On erilaisia ihmisiä, ja toiset tarvitsevat uskoa enemmän kuin toiset. Jos usko on jollekin ihmiselle voimavara, jonka avulla hän pystyy nauttimaan elämästä ja toimimaan yhteiskuntamme hyväksi, niin mitä pahaa uskossa on? En tiedä, pystyykö kukaan jatkamaan tiukan linjan ateisimia vielä kohdattuaan esimerkiksi niin traagisen tapahtuman kuin oman lapsen kuolema. Ja jos näin tekee, pystyykö enää koskaan elämään päivääkään edes jossain määrin elämisen arvoista elämää. Ateismin julistaminen ja jumalaan uskovien pilkkaaminen on hirvittävän inhottavaa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tarvitsevat uskoa. Ei lähetystyötä tekevä ateisti minun mielestäni ole ollenkaan älykäs. Hänen uskonsa ei ehkä sinänsä ole tyhmempi kuin mikään muukaan uskonto, jos se (jollakin minulle pimennossa olevalla tavalla) tarjoaa turvan myös elämän vastoinkäymisissä, mutta oljenkorren vieminen heikolta on silkkaa tyhmyyttä ja ilkeyttä. Toki voimakkaasti uskova on yleensä pilkan yläpuolella ja tuntee ateistia kohtaan lähinnä sääliä. Silti, kunnioittakaamme toinen toistamme, näin saavutetaan onnellisin lopputulos.

Itse odotan innolla sitä, että saan taas halata Einoa ja viedä hänet leikkikenttäkerhoon. Odotan innolla, että saan taas kysyä Einolta: "Kuka on äidin kullannuppu?" Ja Eino vastaa: "Eino!" ja hymy ulottuu leuasta otsaan.

Loppuun vähän Dingoa:


" On toivo kuin pyhä henki, se virtaa vaan.

Se airottoman veneen saa liikkumaan.

Vene kohtaa aution saaren, jota tuulet tuudittaa.

Näin sinä ja minä taasen kohdataan."

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Ensilumi

Muistan hyvin sen päivän, jolloin ensilumi satoi viime syksynä. Se oli täällä Vihdissä lokakuun viimeisiä päiviä, maanantai. Ilmari heräsi aikaisin ja saatuaan herkkulootaa ja kuivat päälle oli taas valmis nukkumaan. Vein pojan valmiiksi ulos, koska olimme aikeissa lähteä kylään erääseen toiseen lapsiperheeseen.

Viikonloppuna oli siirrytty talviaikaan, mutta siitä huolimatta Einolle maistui uni hyvin, ja Eino heräili vasta, kun olin kärräämässä Ilmaria vaunuissa pihalle vähän ennen kahdeksaa. Söimme Einon kanssa aamiaista, sitten pakkasin välipalaa mukaan ja autoin Einoa pukeutumaan upouuteen talvihaalariin. Ulkona Eino ihmetteli valkoista maata. Lumeen jäivät pienet jalanjäljet Einon tepastellessa ympäriinsä. Otimme sikeitä unia vetelevän pikkuveljen mukaan ja lähdimme kyläpaikkaan.

Kun pari tuntia myöhemmin lähdimme kylästä kotiin, sää oli jo lauhtunut ja lumi hyvää vauhtia sulamassa. Eipä se niin Einoa haitannut, nythän oli kaikkialla ihanaa sohjoa, ja ränneistä tippui vettä. Imetin vielä hetken pitkiltä aamupäivätorkuilta herännyttä Ilmaria ulkona, ja Eino touhusi loskassa.

Eilen katselin ensilumessa Ilmarin pieniä jalanjälkiä, vähän pienempiä kuin Einon viimevuotiset, ja yritin muistuttaa itseäni siitä, että tässäkin maailmassa on vielä hyviä ja kauniita asioita. Ilmari täyttää pian 1,5 vuotta. Hän tutkii maailmaa innokkaana ja uteliaana ja suhtautuu elämään peruspositiivisesti. Kuinka osaan kannustaa häntä tähän, kun tiedän, että elämä voi tuoda mukanaan hirvittävää kärsimystä? Kuinka pystyn opettamaan hänelle, että hänen tulisi olla oikeudenmukainen, kun minä olen saanut oppia, ettei itse elämäkään sitä ole? Kuinka saan poikani luottamaan huomiseen, kun itse en luota?

Eino oli myös peruspositiivinen. Hän hymyili ja nauroi paljon, ja hänen hymynsä oli maailman kaunein. Hänen naurunsa oli uskomattoman iloista kuunneltavaa. Kun Eino nauroi, oli helppo uskoa, että hyvä voittaa pahan ja maailma pelastuu. En tajua, miten pystyn elämään, kun tiedän, etten enää ikinä kuule sitä naurua.



Eino isin kainalossa 9.1.2006

torstai 25. lokakuuta 2007

Abortit ja ehkäisykulttuuri

Suomessa tehtiin vuonna 2005 noin 9500 aborttia pelkästään ns. sosiaalisista syistä. Nämä "ei must nyt oikee tunnu silt, et haluisin tän lapsen" -abortit muodostivat 90 % kaikista aborteista. Sosiaalisista syistä tehtävissä aborteissa eivät ole mukana alle 17-vuotiaille tehdyt abortit, joita oli lisäksi lähes 700 kappaletta. Tehtäviä johtopäätöksiä: se, että raskaana oleva on alle 17 vuotta vanha, on Suomen lainsäädännön mukaan sinänsä riittävä syy aborttiin. Näinhän se tosiaan on, vaikka kuulostaa kyllä minun korvaani aika kummalta. Toinen, oleellisempi, johtopäätös on, että nämä hyvin nuorten tyttöjen raskaudenkeskeytykset eivät muodosta suinkaan kovin suurta osaa kaikista raskaudenkeskeytyksistä. Jälkimmäinen johtopäätös ei minua enää pelkästään hämmennä, vaan lähinnä karmii. Aikuiset naiset tappavat huvikseen omia lapsiaan?

Nyt kirjoitan siis pelkästään sosiaalisista syistä tehtävistä aborteista. Voin, oikeastaan aika ongelmitta, hyväksyä lapsen tai äidin sairauden vuoksi tehtävän abortin, jopa silloin, kun raskaus on jo pitkällä. Todennäköisesti päätyisin aborttiin itsekin, jos vauvallani todettaisiin vakava vamma, tai jos raskaus vaarantaisi oleellisesti oman terveyteni. Samoin hyväksyn abortin ilman muuta raiskaus- ja vastaavissa tapauksissa.

En ota kantaa siihen, miltä isyys ja lapsen odotus miehen näkökulmasta tuntuvat, sillä en ole mies. Mutta ihan naisen näkökulmasta: en voi mitenkään ymmärtää, miksi äiti haluaisi estää oman lapsensa syntymän. Eihän mitään sen ihanampaa olekaan, kuin saada oma lapsi. Onkohan niin, ettei äitiyden ihanuudesta nykyisin niin hirveästi puhuta? Ei ainakaan alle 25-vuotiaille. Ongelma ei minusta oikeastaan ole se, että Suomen laki sallii abortin. Ongelma on se, että demokraattisessa valtiossa lainsäädäntö kuvastaa yhteiskunnan arvoja. Tämän hetken Suomen arvot korostavat yksilöllisyyttä. Aborttilainsäädännössä lähtökohta on, että naisen on ilman muuta saatava päättää omasta kehostaan. Mutta eihän abortissa ole kysymys siitä. Abortissa lapsi tapetaan, koska hänen äitinsä on liian itsekäs pitääkseen sisällään pientä elämää yhdeksän kuukauden ajan. Yhdeksän kuukautta on lyhyt aika. Sen jälkeenhän lapsen voi vaikka antaa adoptioon.

Raskaana olo on muuten terveellistä naiselle. Etenkin nuorena läpikäydyt raskaudet suojaavat muun muassa erilaisilta syöviltä ja luuston haurastumiselta. Puhuvatkohan lääkärit näistä asioista aborttia harkitseville naisille? Puhutaankohan äitiydestä ylipäänsä myönteisesti? Jotenkin minun on kauhean vaikea uskoa, että tuhannet naiset joka vuosi haluaisivat ihan muuten vaan raskaudenkeskeytyksen, jos heillä olisi yhtään käsitystä siitä, mitä he menettävät. Koko asetelma on aivan nurinkurinen: abortin tekoa pidetään naisen oikeutena, lapsen synnyttämistä sen sijaan jonkinlaisena vanhoillisena velvollisuutena, jota vastaan on kapinoitava, jotta olisi tiedostava ja trendikäs.

Minun mielestäni on aika mahdotonta perustella abortin kieltämistä sillä, ettei ihmisellä ole oikeutta päättää elämästä. Tässä asiassa rajan vetäminen kun menee aika vaikeaksi. Ehkäisynkin voi vielä kieltää, mutta entäs seksistä pidättäytyminen? Eikö sekin ole elämän synnyn kontrolloimista, jonka ei pitäisi olla ihmisen tehtävä? Ja sitten tullaan kuoleman kontrolloimisen loputtomaan suohon. Onko elvytys oikein? Ja niin edelleen. Sinänsä kyllä kunnioitan niitä, jotka eivät keskeytä omaa raskauttaan periaatteellisista syistä, vaikka sikiöllä todettaisiin hyvin vakava, sataprosenttisella varmuudella kuolemaan johtava epämuodostuma. Nämä samat ihmiset tuskin myöskään haluavat, että vauvan elämää syntymän jälkeen pitkitetään tehohoidoilla, jotka tiedetään turhiksi, ja tätäkin tulisi kunnioittaa.

En siis mene niin pitkälle, että alkaisin hehkuttaa myös ehkäisyn käytön olevan aina vain paha asia. Nykykulttuuria haluan kuitenkin vähän kritisoida. Nykyään jonkin oikein tujun ehkäisyn käyttö tuntuu olevan aika itsestäänselvyys. Toisen lapseni synnyttyä sain jälkitarkastuksessa oikein moneen kertaan selitellä, että ei, en tosiaan halua kierukkaa enkä edes pillereitä. Hyvä kun pääsin vastaanotolta pois ilman reseptiä. Olen kuullut, että e-pillereitä määrätään jopa tytöille, jotka eivät ole ikinä elämässään harrastaneet seksiä. Toisaalta, raiskaustilastojen ollessa nousussa, hyvähän se on varautua... Olettaen kuitenkin, että tästä ei ole kyse, niin luulisi lääkärien ymmärtävän, että heidän velvollisuutensa olisi kannustaa nuoria (ja vanhempiakin) elimistölle lempeiden ehkäisymenetelmien käyttöön. Onhan niitä, kondomit ja keskeytetty yhdyntä ainakin. Kondomi on myös ainoa ehkäisymenetelmä, joka suojaa sukupulitaudeilta. Mutta jos ehkäisy pettää, ja tyttö on 13-vuotias ja vartaloltaan epäkypsä synnyttämään, eikö olisi parempi käyttää jotakin varmaa ehkäisymenetelmää... Juu, olisi, tällaisessa tapauksessa se olisi seksistä pidättäytyminen.

Itsekin pistelin poskeeni e-pillereitä pari vuotta. Sitten tulin jostain terveyslehdestä lukeneeksi, että ne voivat altistaa masennukselle (tämähän oli varmaan jotain ihan harhaoppista, tieteellisesti todistamatonta hömppää). Lopetin pillereiden popsimisen, ja (tämä on toki subjektiivinen näkemykseni asiasta) yleinen mielialani kohosi selvästi, nukkumisvaikeudet ja jännittäminen vähenivät ja seksihalut paranivat huimasti. Kun olen puhunut asiasta ystävieni kanssa, moni on sanonut huomanneensa samanlaisia vaikutuksia. Näistä sivuvaikutuksista (?) ei kauheasti kerrota e-pillerireseptiä pyytäville. Sen sijaan olen huomannut, että nuorten naisten mielenterveysongelmien määrän kasvusta kyllä ollaan huolestuneita. Ajatuskin jostakin öklöstä härvelistä sisuksissani puistattaa, siksi en itse halua myöskään kierukkaa. Jotenkuten voin uskoa, että kierukalla haittavaikutukset kuitenkin ovat vähäisempiä kuin e-pillereillä.

On hormonaalisen ehkäisyn käyttö sitten haitallista naisen keholle tai ei, niin ainakin voisi miettiä, mitä järkeä on vuosikausien ehkäisyn käytössä. Onko mitään järkeä siinä, että nekin ihmiset, jotka melko varmasti tietävät jo parikymppisinä haluavansa joskus lapsia, käyttävät silti ehkäisyä jopa yli kymmenen vuotta? Vielä parisuhteen vakiintumisen jälkeenkin. Yhä useammalla käy niin, että ehkäisy vaihtuu lapsettomuushoidoiksi siinä 35 vuoden korvilla, kun "ois niinku elämä silleen mallillaan että nyt ois kiva saada niitä lapsia". En halua ilkkua lapsettomuudesta kärsiviä, ongelma on varmasti täysin todellinen niille, joiden osaksi se on koitunut. Haluan lähinnä kritisoida yhteiskunnan individualismia ja ikinuoruutta ihannoivaa minäminäminä-ilmapiiriä. Voisi olla ihan hyvä mennä vähän kohti "perinteisempää" mallia, jossa naimisiin mentäisiin heti, kun seurustelu alkaa olla vakavaa, ja häiden jälkeen lasten annettaisiin tulla, kun ovat tullakseen. En minä tarkoita, että kaikkien pitäisi saada kymmenen lasta. Tarkoitan vain, että jonkinlaiselle kultaiselle keskitielle olisi tilausta.

Mielipiteeni edellä kirjoittamistani asioista olivat samat jo ennen Einon kuolemaa. Einon kuolema on tuonut ne vain vielä entistäkin lähemmäs sydäntäni. Ainoa lohtuni synkkiä aborttitilastoja katsellessani on, että pellavapäisellä enkelillämme on tuonpuoleisessa paljon pikkuisia leikkikavereita. Hän saa varmasti edelleen auttaa vauvojen hoidossa ja viihdyttämisessä. Mutta ei hän varmastikaan voi ymmärtää näiden lasten äitien päätöstä yhtään sen paremmin kuin minäkään.

perjantai 19. lokakuuta 2007

Vastuu ja syyllisyys

Einon kuoleman jälkeen monet läheiseni ovat kovasti muistutelleet, etten saa syyttää lapseni kuolemasta itseäni. Olen miettinyt, miksi tämä hyväntahtoinen ele ärsyttää minua, ja keksinytkin vastauksen.

Minusta on luonnollista, että lapsen kuollessa vanhempi syyllistää itsensä, oli lapsen kuolinsyy sitten mikä hyvänsä. Totta kai on joitakin kuolinsyitä, joissa vanhemman mahdollisuus estää kuolema olisi ollut niin olematon, että syyllisyys voi ja saakin jäädä kokonaan puuttumaan. Mutta usein lapsen kuollessa vanhempi olisi voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun, ja oli kyseessä sitten kuinka inhimillinen ja ymmärrettävä virhearvio hyvänsä, niin kyllä itsesyytökset kuuluvat asiaan. Jos vanhempi ei lainkaan syyttäisi itseään, vaikka olisi teoriassa voinut omalla toiminnallaan estää lapsensa kuoleman, niin heräisi kysymys, oliko vanhempi ylipäänsä lapsen eläessäänkään ymmärtänyt olevansa tästä kokonaisvaltaisesti vastuussa.

Kun minua kielletään syyllistämästä itseäni, minulle tulee sellainen olo, kuin olisin pikkulapsi, jolle itseään paljon viisaampana pitävä aikuinen yrittää selittää jotakin vaikeaa asiaa tahallaan yksinkertaistaen. Minusta tuntuu, ettei minua pidetä kelvollisena kantamaan vastuuta tällaisesta asiasta. Ikään kuin kaikki se vastuu, jota kannoin Einon eläessä, olisikin ollut vain omaa kuvitelmaani, jota toiset eivät pitäneet juuri minkäänlaisessa arvossa. En ollut Einon eläessä täydellinen äiti, mutta koen, että kannoin hänestä kokonaisvaltaisen vastuun. Nyt haluan kantaa vastuun hänen kuolemastaan. Hän on edelleen minun poikani, ja minun vastuullani.

En ajattele olevani kaikkivoipa. Se, että syyllistän itseni, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi syyllistää muitakin. Syyllisyyden tuntemista ei myöskään pidä sekoittaa itseinhossa vellomiseen, joka on pelkästään haitallinen tunne. Sekin voi olla hetkellisesti ymmärrettävää ja hyväksyttävää surun alkuvaiheessa, mutta siitä on päästävä nopeasti eroon, jotta voi jatkaa elämäänsä. Tiedän myös, etten ole keskimääräistä huonompi äiti. Totta kai minua harmittaa se, että monet paljon minua välinpitämättömämmät äidit ja isät eivät koskaan joudu tekemään tiliä omista virheistään, koska heidän lapsistaan kasvaa reippaita ja terveitä miehiä ja naisia, jotka koko olemassaolollaan julistavat vanhempiensa onnistumista. Mutta ei se muuta sitä, että minun poikani kuoli, ja minä syytän hänen kuolemastaan itseäni, ainakin osittain.

Mainittakoon tässä vaiheessa, että Einon kuolinsyy ei ole vielä selvillä. Minulle on joka tapauksessa selvää, että mikään selitys ei tuo minulle täydellistä synninpäästöä. Asia on periaatteellinen, ja sitä paitsi, eläinlääkärinä ymmärrän kehon toimintojen syy-seuraussuhteiden olevan hyvin monimutkaisia. Lääketiede ei pysty selittämään mitään täysin aukottomasti. Aina jää se pieni jos. Olisin voinut olla monessa asiassa huolellisempi, ja sillä selvä.

Gustav Hägglundilta kysyttiin haastattelussa, mitä hän olisi tehnyt, jos hänen oma poikansa olisi valinnut armeijan sijasta siviilipalveluksen. Hägglund vastasi: "Olisin syyttänyt itseäni huonosta kasvatuksesta." Hieno vastaus. Juuri näin minäkin ajattelen: vanhemmuus on kokonaisvaltaista vastuuta. Olkoon vanhemman itsesyytös ulkopuolisen korvissa kuinka järjetön hyvänsä, se on vanhemmalle itselleen aivan luonnollinen tapa reagoida ei-toivottuun tapahtumaan. Ei sitä pidä kauhistella.

Itsesyytökset eivät johda siihen, että alkaisin uskoa ansainneeni nämä kärsimykset. Halusin aina Einolle pelkkää hyvää. Siksi on väärin, että jokaikinen torstaiaamu herätessäni tunnen kohmeisen piston, sillä muistan, että taas tänäänkin Vekkulien päiväkerho kokoontuu ilman Einoa. On väärin, että joka kerta katsoessani Brazil-mehutölkkiä kuulen vain mielessäni Einon äänen luettelevan: b, r, a, n meni mukkelis makkelis tuli zeta, i, l.

Tulen koko loppuikäni suremaan Einoa kohtaan tuntemaani ikävää. Samoin tulen koko loppuikäni suremaan omaa epäonnistumistani äitinä. Siihenkin minulla on täysi oikeus.

Loppuun lainaan katkelman Bon Jovin levyltä Keep The Faith. Kyseisen laulun (In These Arms) kirjoittajalla ei ehkä ollut mielessään ihan samanlaisia asioita kuin minulla, joka tapauksessa seuraava kuvaa hyvin tunteitani:

"You want commitment
Take a look into these eyes
They burn with fire, just for you now
Until the end of time
I would do anything
I'd beg, I'd steal, I'd die
To have you in these arms tonight
Baby I want you like the roses
Want the rain
You know I need you
Like a poet needs the pain
I would give anything
My blood my love my life
If you were in these arms tonight
I'd hold you
I'd need you
I'd get down on my knees for you
And make everything alright
If you were in these arms
I'd love you
I'd please you
I'd tell you that I'd never leave you
And love you till the end of time
If you were in these arms tonight."

tiistai 16. lokakuuta 2007

Pullamössösukupolvi

Lapsikuolemien suhteen edustan pullamössösukupolvea. Kukapa olisi vielä muutama sukupolvi sitten uskonut, että lapsikuolemat käytännöllisesti katsoen loppuvat. (Kehitysmaiden ongelmat tiedostavilta lukijoilta pyydän anteeksi Suomi-keskeistä tarkastelutapaani aiheen suhteen.) Kiitos antibioottien, rokotusten ja lukuisten muiden lääketieteen keksintöjen, lapset ovat nyt tilastollisesti lähes suojassa kuolemalta.

Kuitenkin, yksikään yksittäinen lapsi ei ole suojassa kuolemalta yhtään sen paremmin kuin 100 tai 1000 vuotta sitten. Ihmislaji on edelleen hyvin haavoittuvainen. Siirtyminen elämästä kuolemaan on hätkähdyttävän nopea ja täydellinen, ja kuka tahansa voi kuolla koska tahansa. Ei se vaadi edes auto-onnettomuutta. Kätkytkuolema koetaan Suomessa vuosittain alle 20 perheessä . Määrä on pieni, mutta niille muutamalle perheelle tapahtuma on totista totta. Minkä ikäinen lapsi tahansa voi kuolla esimerkiksi yön aikana, ilman, että kuolemaan ikinä löydetään syytä. Myös nuori, terve aikuinen voi kuolla yhtäkkiä niin, että lääketieteen ymmärrys tapahtumalle jää puuttumaan. Tällaista siis todellakin tapahtuu. Joka vuosi Suomessa syntyy satoja kuolleita vauvoja. Kohtukuolemille tai synnytyksen aikaisille kuolemille saadaan usein ainakin osittainen selitys, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö perhe alunperin olisi alkanut mielessään odottaa aivan yhtä tervettä ja elävää vauvaa kuin kuka tahansa muukin.

Nykyään neuvoloiden ja perhevalmennuksen toimintaperiaate on pitkälti se, että koska useimmiten vanhemmuuden suurimmat haasteet ovat luokkaa yöheräämiset ja kakkavaipat, niin vakavammista asioista ei juuri puhutakaan. Olen huomannut lapsiaiheisia lehtiä lukiessani, että jos vanhemmat (useimmiten äidit) kertovat "ammattilaisille" pelkäävänsä hirveästi lapsen menetystä, heille vastataan puhtaasti psykologisesta näkökulmasta. Selitetään, että tällaiset turhat pelot on saatava hallintaan keskustelemalla vaikkapa psykologin kanssa. Heille ei kerrota, kuinka suuri riski esimerkiksi kätkytkuolema oikeasti on, ja mitkä ovat sen selviä ja arveltuja riskitekijöitä. En tarkoita, että vanhempien pitäisi jatkuvasti valvoa yönsä ja kädet täristen odotella, milloin joutuvat järjestelemään hautajaisia lapselleen, mutta mielestäni on epäammattimaista luokitella tällaiset pelot turhiksi. Pikemminkin olisi selitettävä, että kyllähän se niin on, että mitä tahansa ikävää voi koska tahansa tapahtua, mutta sen tosiasian kanssa on vaan elettävä.

En tiedä, oliko oman lapsen kuolema helpompi hyväksyä ja kestää silloin, kun lähes joka perheessä oli menetetty vähintään yksi lapsi. Voi olla, että silloin asia tuntui tosissaan raskaalta vasta sitten, kun vanhemmat menettivät lapsistaan suurimman osan, tai jopa kaikki. Välitön suru oli toki varmasti kova silloinkin aina lapsen kuollessa, mutta lapsen kuolema ei heittänyt vanhempia eri maailmaan samalla tavoin kuin nykyään. Kaikki elivät siinä samassa maailmassa, johon kuului paljon kuolemaa. Näihin aikoihin myös lapsia tehtiin paljon enemmän kuin nykyään. Kun lapsia alettiin saada heti, kun siihen oltiin biologisesti valmiita, ei tarvinnut nelikymppisenä tuntea morkkista nuoruuden biletysvuosista ja vuosikausien ehkäisyn käytöstä.

Joka tapauksessa, oli ilmiö sitten miten yleinen tai harvinainen hyvänsä, niin ei siinä mitään järkeä ole, että joku kuolee 3-vuotiaana. Einolle oli juuri puhjennut kaikki maitohampaat. Hän oli juuri oppinut puhumaan, juoksemaan ja käymään oma-alotteisesti potalla. Hän näki niin paljon vaivaa oppiakseen nuo kaikki asiat, ja hänellä olisi ollut edessään upeita kokemuksia. Jos näistä asioista päättää joku jumala, niin tällä hetkellä käytettävissäni olevien tietojen perusteella en voi antaa hänelle anteeksi Einon kuolemaa. Jos tällaiset asiat tapahtuvat sattumanvaraisesti, en voi antaa anteeksi sattumalle.

En ole kuitenkaan unohtanut, että minulla on myös kiitollisuuden aiheita. Kauniita muistoja Einon kanssa koetuista hetkistä on päivälleen 4 vuotta, jos lasketaan Einon odotusajan ensimmäisestä päivästä alkaen. Paljonhan sekin on.





"Näen hymysi iltataivaan aurinkona,



kesäaamun sadetta ovat kyyneleesi.



Ja kun tuuli laulaa pihan koivikossa



kuvittelen sinun laulavan."







Eino kotipihallamme 14.6.2007. Eino kuoli 5.8.2007.

lauantai 13. lokakuuta 2007

Alkusanat

Nykyään oletusarvo vauvan odotuksessa on, että kaikki menee hyvin, ja siksi ongelmat revitään täysin tyhjästä. Kun neuvolan opaskirjoissa annetaan ymmärtää, että univelka ja parisuhteen muuttuminen arkiseksi (mitä sekin sitten tarkoittaa) ovat ongelmia, niin tottahan siinä odottajat alkavat kuvitella, että koliikki ja puolison haluttomuus vaihtaa kakkavaippoja ovat vähintäänkin psykoterapian arvoisia katastrofeja. Kai minullakin jotain kliseisiä kuvitelmia oli mielessäni, kun mieheni kanssa päätimme yrittää saada vauvan. Nyt se kaikki tuntuu hyvin etäiseltä.

Meillä oli onni myötä, sillä esikoisemme sai alkunsa nopeasti ja raskaus sujui hyvin. Toki silloin odottaessani olin sitä mieltä, että jouduin kestämään aivan kohtuutonta pahoinvointia, mutta osasin joka tapauksessa iloita siitä, että vauva vaikutti voivan hyvin. Tuntui tärkeältä, että "kaikki menee hyvin". En kunnolla ymmärtänyt, eikä varmaan moni muukaan odottaja ymmärrä, että on kovin suhteellista, milloin kaikki menee hyvin. Jollekin kriteeri on terve vauva, jollekin elävä vauva. Joku haluaa paitsi vähintään yhdeksän pisteen vauvan, niin lisäksi myös luonnollisen ja mielellään helpon synnytyksen voidakseen sanoa, että "kaikki meni hyvin".

Hieman esimakua asioiden sujumisesta "huonosti" sain ensimmäisessä yliaikakontrollissa. Ultraäänitutkimuksessa huomattiin, ettei vauva ole läheskään niin iso kuin pitäisi raskauden kestoon nähden. Kuitenkin, aluesairaalamme lääkärit suhtautuivat asiaan varsin rennosti ja päättivät, että odotellaan vielä hetki, josko synnytys käynnistyisi itsekseen, ja jos ei, niin käynnistetään normaalisti eli sitten, kun laskettu aika on ylittynyt kahdella viikolla.

Niinpä sovitusti, 6 päivää ensimmäisen yliaikakontrollin jälkeen, synnytys käynnistettiin. Jo ensimmäisistä supistuksista seurasi vauvan pulssitiheyden lasku, ja tehtiin keisarileikkaus. Poikamme näki maailmamme kohdun ulkopuolelta ensimmäisen kerran 27.5.2004 klo 16.48. "Poika", sanoi lääkäri, ja lähti viemään vauvaa rivakasti toiseen huoneeseen. Hetken päästä hän tuli sanomaan, että vauva on lähetettävä heti ambulanssilla Lastenklinikalle. Poika oli vielä kohdusta otettaessa ollut suht hyväkuntoisen näköinen, mutta sitten mennyt nopeasti hyvin veltoksi. Hän tarvitsisi heti tehohoitoa. Aluesairaalan lääkärit eivät osanneet sanoa, mistä pojan huonokuntoisuus johtui.

Sain itse seuraavana päivänä siirron Naistenklinikalle ja pääsin aloittamaan tutustumisen poikaani. Hän joutui olemaan Lastenklinikalla kuusi viikkoa. Selvisi, että hänellä on harvinainen hormonitoiminnan sairaus, aivolisäkkeen vajaatoiminta. Itse asiassa vajaatoiminta oli niin vakava, että kyse oli oikeastaan aivolisäkkeen toimimattomuudesta. Lastenendokrinologit kuitenkin suhtautuivat poikamme tilanteeseen hyvin positiivisesti. Kaikki aivolisäkkeen tuottamat hormonit on mahdollista korvata, ja lääkärit saattoivat hyvillä mielin luvata pojallemme aivan normaalin ja pitkän elämän. "Hänestä tulee hieno lapsi", vakuutteli lääkäri meille vanhemmille. Ja hän oli aivan oikeassa, Einosta tuli hieno lapsi.

Sairaalajakso oli raskas. Eino muun muassa sairasti kaksi kertaa keskuslaskimokatetrin kautta saadun vakavan yleisinfektion, ja monta kertaa pelkäsimme, ettei hän koskaan tulisi meille kotiin. Mutta Eino selvisi kaikesta, ja päivää vaille kuuden viikon ikäisenä hän lähti sairaalasta mukaamme. Aluksi Einon hoito oli vaativampaa kuin täysin terveen vauvan hoitaminen, oli opeteltava lääkkeiden anto ja huomioitava ikään nähden heikko lihasjäntevyys. Syöttäminen oli vaikeaa, imetys ei onnistunut ja nenämahaletkuakin tarvittiin. Näistäkin ajoista jäi kuitenkin valoisat muistot. Vähitellen Eino kasvoi ja kehittyi ja alkoi olla kuten ikäisensä. Sairaus lakkasi näkymästä päälle päin ja vaikuttamasta oleellisesti arkielämäämme.

3-vuotiaana Eino oli oikein reipas ja nokkela pikku poika. Hän oli hyvin kiinnostunut kirjaimista ja numeroista ja halusi, että opetamme niitä hänelle. Kun hän oli 3 vuotta ja 2 kuukautta, hän osasi kaikki kirjaimet ja numerot ja mietti sanojen muodostumista. Sängystä saattoi juuri ennen Einon nukahtamista kuulua esimerkiksi "E, I, N, O, Eino!" Ulkoillessa yksi Einon suosikkikohteista oli parkkipaikka, missä Eino juoksi auton luota toiselle ja luetteli sujuvasti kaikki rekisteritunnukset. Eino oli myös mahtava isoveli 2 vuotta nuoremmalle kuopuksellemme Ilmarille. Kysyimme Einolta, haluaisiko hän vielä toisenkin pikkusisaruksen, ja vastaus oli innostunut "Joo!" Eino vaihtoi vaipat nukeilta ja nalleilta ja imettikin kaikki vuoron perään. Jos pikkuveljelle tuli itku, hän silitti kärsivällisesti pienen päätä ja ilmoitti, että "vauva haluaa äidin syliin".

Elokuun ensimmäisenä lauantaiaamuna huomasimme, että Einolla oli kuumetta ja lieviä vatsatautioireita. Kuume kuitenkin alkoi jo alkuiltapäivästä laskea, ja illalla Eino oli pirteämpikin. Vesi pysyi sisällä, emmekä olleet lainkaan huolissamme. Olihan niitä flunssia ja vatsatauteja ollut, välillä rajujakin, tämähän ei ollut juuri mitään verrattuna kaikkeen siihen, mistä Eino oli elämänsä aikana selvinnyt. Mieheni meni puolen yön aikaan nukkumaan samaan huoneeseen Einon kanssa, minä nukuin toisessa huoneessa Ilmarin kanssa. Mieheni mennessä huoneeseen Eino oli havahtunut hetkeksi hereille ja juonut vähän vettä. Noin neljä tuntia myöhemmin mieheni heräsi ja vilkaisi Einon sänkyyn. Peitto oli oudosti mytyssä eikä poikaa näkynyt. Mieheni tempaisi peiton pois, ja alla makasi Eino,vatsallaan, kasvot patjaa vasten. Hän ei hengittänyt eikä pulssia tuntunut.

Kun heräsin mieheni avunhuutoon, arvasin joutuneeni keskelle loputonta painajaista. Soitin hätäkeskukseen, elvytimme poikaa yhdessä ambulanssin tuloon asti. Toivoisin voivani unohtaa sen yön tapahtumat, mutta muistan ne yksityiskohtaisesti. Tunnistaisin varmasti ensihoitajan äänenkin, jos kuulisin sen uudestaan. Muistan erittäin tarkasti, kun hän sanoi sen, minkä olin jo arvannut: "Olen hyvin pahoillani, mutta mitään ei ole tehtävissä". Medi-Helille soitettiin ja kehotettiin kääntymään takaisin. Tilalle lähetettiin ruumiinkuljetusauto. Eino oli ollut kuolleena jo pitkälti toista tuntia mieheni löytäessä hänet. Hän oli kuollessaan 3 vuotta, 2 kuukautta ja 9 päivää vanha.

Kun Eino kuoli, minäkin jätin maailman, jossa olin siihen asti elänyt. Siirryin onnellisten ihmisten maailmasta surun maailmaan. Ehkä jonain päivänä tämä uusi maailma ei ole enää niin kolkko ja mauton kuin nyt. Joka tapauksessa tiedän, että tästä maailmasta ei ole paluuta vanhaan. Einon kuolema särki sydämeni niin pieniksi siruiksi, etten saa sitä enää korjattua.