Synnytyskertomus

Einon syntymään liittyy lukuisia asioita, jotka kaivelevat mieltäni. Olen katkera siitä, että raskas kokemus, joka oli jo lakannut vaivaamasta, on alkanut uudelleen vaivata toisen, vielä paljon raskaamman kokemuksen myötä.

Kun menin synnyttämään Einoa, toisin sanoen ilmoittauduin sairaalaan synnytyksen käynnistystä varten, olin menossa synnyttämään tervettä lasta ja odotin myös normaalia synnytystä. Vauvan oli todettu olevan pienikokoinen raskauden kestoon nähden, mutta tätä ei pidetty huolestuttavana, joten minäkin hädin tuskin ajattelin koko asiaa (eli kokoasiaa, heh). En ollut missään määrin peloissani. Eipä tuo yksinkertainen ajatteluni kai ihme ollut. Vauvan syntymään suhtaudutaan nykypäivänä niin itsestäänselvyytenä. Kun raskaus on kestänyt 12 viikkoa, tarinan onnellista jatkumista ei juurikaan kyseenalaisteta. Olen aiemminkin kritisoinut perhevalmennuksia. Olisi hyvin tärkeää valmentaa vanhempia myös normaalista poikkeavien tilanteiden varalle.

Aika pian ensimmäisen käynnistystabletin laiton jälkeen alkoivat heikot supistukset. Ne olivat juuri ja juuri hieman kivuliaita, eivät paljon kummempia kuin ne kohdun kovettumiset, joita oli ollut pitkin raskautta. Ne kestivät kuitenkin pitkään kerrallaan, eivät noudattaneet normaalia supistuskäyrää. Einon sydämen syke alkoi harventua, eniten aina yhden supistuksen kestettyä pitkään. Minun käskettiin rentoutua, kokeilla kävelyä ja lopulta erilaisia kohtua vapauttavia asentoja. Köyristely ison vatsan kanssa alkoi ottaa koville, hiki valui otsallani ja lihakset tärisivät. Minua nolotti ja harmitti, koska olin fyysisesti uuvuksissa, vaikkei varsinainen synnytys ollut vielä edes alkanut. Sitä paitsi kummoisia kipuja ei edelleenkään ollut, ja lääkäri ja kätilötkin säännöllisin väliajoin ilmoittivat, ettei kohdunsuun avautuminen juurikaan edistynyt. Tunsin olevani jo varsin epäonnistunut synnyttäjä. Kohtuni supisteli niin yhtäjaksoisesti, että vauvakin kärsi, mutta toisaalta supistukset olivat niin heikkoja, ettei synnytys edennyt. Se kaikki tuntui omalta syyltäni, en ilmeisesti osannut rentoutua tarpeeksi tai jotain.

Myöhemmin olen lukenut, että synnytysten käynnistämisessä käytetty misoprostoli aiheuttaa tällaisia ”kohtukouristuksia” merkittävällä osalla synnyttäjistä, eivätkä lääkärit suinkaan ole yksimielisiä siitä, onko synnytysten käynnistäminen misoprostolilla turvallista. Koska käynnistykset Suomessa tehdään tasokkaissa sairaalaoloissa, niihin ei tilastollisesti liittyne varsinaisia vauvaa koskevia riskejä, mutta oman kokemukseni jälkeen ainakin vaatisin aiheesta paljon enemmän tietoa, ennen kuin uudelleen käynnistykseen ryhtyisin. Todennäköisesti Einon vaikeudet synnytyksen aikana olivat yhdistelmä kohtuni reaktiota käynnistystablettiin sekä Einon perussairautta, joka hankaloitti hänen sopeutumistaan stressiin. On hyvin todennäköistä, että synnytys olisi päättynyt kiireelliseen keisarileikkaukseen kohtuni ei-toivotun käynnistysreaktion vuoksi, vaikka Eino olisi ollut terve.

Jossain vaiheessa paikalla kävi ankea nuori naislääkäri, joka tenttasi supistusten kivuliaisuutta. Sanoin, että vähän kivuliaita ovat, tuntuvat samalta kuin kuukautiskivut. Lääkäri hymyili minulle huvittuneen näköisenä ja totesi, mielestäni varsin pilkalliseen sävyyn, että siinä tapauksessa supistukset eivät ole kivuliaita. Mitäpäs minä siihen vastaamaan. Luulin, että supistusteni laatu kiinnosti, mutta kyseessä siis olikin tietovisa. Tuon lääkärin vuoro päättyi onneksi siihen. Huolissani en osannut edelleenkään olla. Tällaisesta ei ollut puhuttu neuvolassa. Ei kai tässä mitään? Tuntui oudolta, että tässä vaiheessa paikalle tullut lääkäri kysyi minun mielipidettäni siitä, tehtäisiinkö keisarileikkaus. Sanoin, että ei jos kerran muitakin vaihtoehtoja on. Sovittiin, että synnytystä nopeutetaan kaikin mahdollisin keinoin. En edelleenkään tajunnut, kuinka pelottavien asioiden äärellä keikuin.

Tästä keskustelusta ei ollut kulunut pitkä aika (minua oli juuri alettu kärrätä synnytyssaliin), kun lääkäri totesi sydänäänikäyrän näyttävän siltä, että kyllä hän oman lapsensa jo leikkaisi. Hyvä tavaton, olisi sen kai voinut kauniimminkin sanoa. En minä missään vaiheessa halunnut vaarantaa lastani, en vain ollut ymmärtänyt, että tällaisesta asiasta päättäminen oli minun vastuullani. Miten se saattoi olla, kun minua ei ollut millään tavoin valmennettu tällaisiin päätöksiin? Luulin, että tilanne ei ollut huolestuttava, kun kerran minun mielipidettäni vielä ylipäänsä kysyttiin. Vastasin lääkärille, että leikkaa nyt sitten ihmeessä tämä meidänkin lapsi. Minua alettiin valmistella keisarileikkaukseen. Silloin tapahtumat tuntuivat etenevän pökerryttävän nopeasti, mutta jälkeenpäin tuntui, että valmistelu kesti liian kauan. Oliko siitä Einolle haittaa? En saa koskaan tietää. Jossain vaiheessa lääkäri huikkasi ovelta, että hän ehkä haluaa sittenkin lähettää minut Naistenklinikalle. Saisivat leikata siellä, sikiöllähän saattoi viimeisimmän ultraäänitutkimuksen perusteella olla joku vika. Kun ei kerran ollut normaalin kokoinen. En osannut vastata mitään, mutta kyllä minusta siinä vaiheessa tuntui jo hyvin huonolta ajatukselta viivyttää vauvan ulosottoa. Onneksi Naistenklinikalta neuvoivat tekemään leikkauksen heti.

Itse keisarileikkaus sujui rutiininomaisesti, olettaisin. Einon syntymän jälkeisistä tapahtumista olenkin kertonut, ja siihenhän se varsinainen synnytyskertomus oikeastaan päättyykin. Tapahtumat kestivät käynnistystabletin laitosta Einon syntymään noin kuusi tuntia. Mainittakoon vielä, että minua inhottaa edelleen se syrjään sysätyn tunne, joka minulle Einon syntymän jälkeen tuli. Einoa valmisteltiin jonkun aikaa Lastenklinikalle kuljettamista varten, happikaapissa, ja tänä aikana mieheni sai käydä katsomassa Einoa ja silittämässäkin. Minut jätettiin käytävän varrelle yksin kuuntelemaan, kun muut synnyttäjät valittivat hirmuisia supistuskipujaan. Olisiko ollut ihan ylivoimaista ottaa minut mukaan sinne Einon luokse… Eipä silti, mukavaa, että edes mieheni päästettiin. Enkä minä kauheasti halua sairaalaa moittia, moni asia hoidettiin erinomaisen hyvinkin. Sain esimerkiksi ruuhkasta huolimatta oman huoneen ja mieheni sai jäädä myös sinne yöksi ilman lisämaksua. Tosin, olisin viihtynyt ehkä jopa paremmin sairaalan käytävällä kuin tuijottamassa tunnista toiseen huoneen seinällä olevaa maalausta, jossa pandakarhu halaa hellästi pikkuista poikastaan.

Miksi Einon synnytys, josta olin jo ”toipunut”, on alkanut taas Einon kuoleman jälkeen vaivata minua? Osittain kai siksi, että onnellinen loppu kompensoi synnytyksen ikävät kokemukset – mutta kun loppu lakkasi olemasta onnellinen, se lakkasi myös kompensoimasta. Lisäksi minulla on huono omatunto. Olen vihainen itselleni siitä, että en osannut nauttia joka hetkestä silloin, kun tosiasiassa olin vielä onneni kukkuloilla. En tajunnut, että koko Einon synnytyksen ja syntymän jälkeisten hetkien ajan minulla oli vielä loistavat kortit käsissäni eikä syytä surra. Nyt tajuan sen, mutta siitä ei ole minulle enää mitään iloa.