Mutta oli itseään kohtaan kuinka anteeksiantava tahansa, totuus on, että yhden lapsen kuolema epämääräisellä tavalla väistämättä syö itsetuntoa vanhempana. Tämä ei ehkä näy elämässä eikä tuntemuksissa niin kauan, kun kaikki menee hyvin. Yksi epäonnistuminen on mahdollista sulattaa, kun elossa oleva lapsi on terve, hyväntuulinen ja kaikin puolin oikeaoppisesti hoidetun oloinen. Uuden epäonnistumisen pelko vaanii kuitenkin hyvin lähellä ja paljon voimakkaampana kuin ennen Einon kuolemaa. Se iskee äkisti, kun jotain menee pieleen. Se tekee sinnikkään uhmaikäisen kasvatuksesta välillä lähes helvetillistä. Raskas arki on omiaan luomaan valmiiksi epävakaan mielen tasapainoon syvän railon, johon väsynyt herkästi lipsahtaa. Ilmarilla on ollut nukahtamisongelmia. En tiedä, ovatko ne epätavallisen pahoja, ehkä eivät. Einolla ei kuitenkaan tämäntapaisia ongelmia ollut, joten meidän perheellemme kokemus on uusi. Ilmari saattaa joinain iltoina tulla sängystä pois arviolta sata kertaa ennen nukahtamistaan. Äskeinen ei ollut liioittelua. Kyse ei varmasti ole vähentyneestä unentarpeesta, sillä hän keksi sen aivan yhtäkkiä eräänä iltana, nukahdettuaan sitä ennen monen kuukauden ajan kuin nappia painamalla.
Se hirvittää, sillä poika jatkaa pomppimista, vaikka olisi sen näköinen, että nukkuu kohta seisaallaan. Hänellä on tummat pussit silmien alla. Joku voisi sanoa, että lapsi ei valvo itseään hengiltä, mutta mene ja tiedä. Minun mielikuvituksessani juuri niin saattaa hyvinkin käydä. Kohtalokasta sairastumistaan edeltävänä päivänä Eino ei suostunut käymään päiväunille. Tietenkään en oikeasti usko, että Eino kuoli, koska ei yhtenä päivänä nukkunut päiväunia, mutta valitettavasti järkkynyt mieli tekee syy-seuraussuhteista omat johtopäätöksensä, joilla ei ole älyllistä taustaa. Väsymys ja pimenevät illat vievät kohti kuilun pohjaa. Tunnen itseni hyvin epäonnistuneeksi äidiksi, koska en saa lastani nukkumaan, vaikka hän on selvästi unen tarpeessa. Poika kerryttää univelkaansa, ja hihittää riemuissaan, kun säntäilemme kiikuttamaan häntä takaisin sänkyyn. Kun hän lopulta nukahtaa, haluaisin uupumuksestani huolimatta istua hänen vierellään koko yön.
Kukaan ei tiedä, miksi Eino kuoli. Sanonnalla ”ei se siihen kuole” ei ole minulle enää paljoa käyttöä. Kuolema vaanii joka ikisen nurkan takana, ja tiedän sen liian hyvin. Elämä tuntuu lipsuvan käsistä, kun yksi lapsi on kuollut ja toinen silminnähden uuvuksissa. Mutta, kuten aiemminkin olen kirjoittanut, elävän lapsen vanhemmuus on paljon helpompaa kuin kuolleen. Yksikin onnistuminen kompensoi monta epäonnistumista. Huonoimpinakin hetkinä voi nojata toivoon paremmasta tulevaisuudesta. Vaikka ongelmat olisivat suuriakin, niihin on mahdollista yrittää etsiä ratkaisua, ja se jo itsessään tuo elämään mielekkyyttä.
3.10. julkistettiin ”Rakas lapseni” –kirja (toimittaja Leena Vilkka), johon kirjoitin yhden luvun, ”Eino, pieni pellavapääni”. Minun kirjoitukseni lisäksi kirjassa on 14 muuta lapsensa menettäneen kertomusta. Kirjaa tuskin voi suositella rattoisana lukukokemuksena, mutta uskon, että se tarjoaa vertaistukea sekä saattaa olla apuna niille ihmisille, jotka työnsä puolesta kohtaavat lasten kuolemantapauksia ja surevia vanhempia tai muita omaisia. Kirjoitukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja rehellisiä. Heti Einon kuoleman jälkeen olisin mielelläni lukenut juuri tuollaisen kirjan, ja niin luen nytkin. (Aiheesta lisää esim. täällä ja täällä.)
Hypin näköjään tänään asiasta toiseen. Joka tapauksessa, kaiken muun ohella, viime aikoina olen jälleen erityisen paljon ikävöinyt niitä hetkiä, kun Eino ja Ilmari hauskuuttivat toisiaan. Poikien yhteinen kikatus ja sädehtivät silmät, joilla he toisiaan innoissaan katsoivat, kuuluvat ja näkyvät mielessäni kaiken aikaa. Seuraava valokuva on otettu aika tarkalleen kaksi vuotta sitten.
Kadotettu paratiisim-me
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti