Kaunis ruska-aika

Tänä syksynä minua on jatkuvasti vaivannut tieto siitä, että kun Eino oli saman ikäinen kuin Ilmari on nyt, hän eli elämänsä viimeistä syksyä. Muistan joskus teini-ikäisenä ajatelleeni, että syksy on ehdottomasti paras vuodenaika. Rakastan ruskaa, tai ainakin rakastin. Jotenkin puiden keltaiset ja punaiset värit ovat minusta erityisen juhlallisia, ne ovat aina sykähdyttäneet minua jopa enemmän kuin toukokuun ihastuttavat hiirenkorvat.

Tänä vuonna ruska-ajan upeus on riipinyt sisuksiani, nostanut katkeruutta. Se on sama tunne kuin viime syksynä, mutta nyt tavallaan voimakkaampikin, jollain lailla uskallan tuntea sen nyt selvemmin. Miksi Eino ei saanut kokea useampia syksyjä? Kun vain saisin edes kerran ottaa hänet mukaan, kun menen Ilmarin kanssa ulos leikkimään iloisen kirkkailla vaahteranlehdillä, kun vain näkisin hänet edes kerran juoksemassa siellä kultaisessa koivuhovissa Ilmarin vierellä. Einon viimeisestä syksystä meillä on vain muutama sellainen kuva, jossa Eino leikkii ulkona väriloistossa – ensimmäiset ja viimeiset tällaiset kuvat (näitä kuvia en vielä ole saanut organisoitua tietokoneellemme). Sinä syksynä, kun Eino oli vähän alle 1,5-vuotias, hän oli vasta juuri oppinut konttaamaan ja seisomaan tukea vasten, joten emme varsinaisesti ulkoilleet hänen kanssaan vielä, mitä nyt ehkä joskus vähän pyörähdimme hiekkalaatikon kulmilla. Viime syksystä piti tulla hauska. Sinä viikonloppuna, kun Eino kuoli, olimme juuri saaneet Einolle uuden haalarin syyskeleille. Raikkaan vaaleansininen väri olisi sopinut erityisen hyvin Einolle. Nyt Ilmari on käyttänyt sitä haalaria. Se on suuri onni, vaikka samalla kirveleekin haavoja.

Elämäni on kummallista, ulkoisesti elämää yhden lapsen äitinä, ja kuitenkin ajatuksissani on jatkuvasti kaksi lasta, poissaoleva vähintään yhtä paljon kuin elävä. Ja koska toinen on poissa, lasten keskinäinen suhde mielessäni vielä hakee tasapainoaan. En tiedä, onko Ilmaria kohtaan hirvittävän väärin, että ajatuksissani hän on melko pitkälti Einon toissijainen ruumiillistuma. Äkkiseltään se kuulostaa epäreilulta, mutta totuus on, että ei hänen erikoinen roolinsa ainakaan ole vähentänyt hänen minulta osakseen saamaansa rakkautta. Hätä Einon kohtalon vuoksi purkautuu hellyyden osoituksina Ilmaria kohtaan. Ja mitä siitä, jos ohjaan Ilmaria leikkimään samoja leikkejä, joista Eino piti? En kuitenkaan mielestäni painosta, enkä tietenkään moiti ”vääristä” leikeistä. Poikien touhut eivät suinkaan ole kovinkaan identtisiä, molemmilla on ollut omat juttunsa. Jotkut intohimot ja reaktiot tiettyihin tilanteisiin taas ovat täsmälleen samoja. Mielessäni vertailen, mutta uskon sen olevan rasite vain itselleni, ei Ilmarille. Samankaltaisuudet ilahduttavat, mutta voi olla helpotuskin, että välillä on aivan uudenlaisia tilanteita. Ja mitä uhmaan tulee, Ilmarin uhma turhauttaa ja ärsyttää minua täsmälleen yhtä paljon kuin Einon uhma aikanaan, eivätkä poikien samankaltaiset itkuraivarit herätä minussa liikutusta.

Sen olen Ilmarin kanssa huomannut, että puhumaan kykenevän lapsen kanssa elämä on hirvittävän paljon yksinkertaisempaa kuin silloin, jos lapsi ei ollenkaan osaa puhua. Onneksi en tiennyt tätä Einon ollessa 2,5-vuotias, täysin sanaton, mutta silti jatkuvaa kommunikaatiota kaipaava pienokainen. Muistan, miten kärsivällisesti höpötin kaikenlaista mieleen tulevaa Einon jatkuvasti osoittelemista asioista. Pidin sitä aika asiaankuuluvana, vaikka periaatteessa tiesinkin monen tuon ikäisen jo puhuvan lauseitakin. Iloitsin, kun kirjan kuvia katsellessamme kyselin Einolta missä mikin eläin, esine, hedelmä tms. on, ja huomasin Einon passiivisen sanavaraston laajentuvan hurjaa vauhtia. Nyt en tiedä, kykenisinkö ammentamaan itsestäni moista energiaa uudelleen. Kommunikaatio Ilmarin kanssa on yksinkertaisempaa: lähinnä hän hoitaa höpötyspuolen, ja vanhemman tehtäväksi jää pääasiassa myötäillä, hioa yksityiskohtia tai oikaista joitakin oleellisesti vääriä luuloja. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että Eino oppi puhumaan sentään noin puoli vuotta ennen kuolemaansa. Vaikka meillä olikin rikas keskinäinen kommunikaatio jo ennen sitä, niin puhuvan lapsen aivoitukset ovat silti oma lukunsa. Sitä paitsi oli ihanaa oppia tuntemaan Einon puheääni. Se oli hurjan kaunis, jotenkin heleä. Ilmarin ääni on pääsääntöisesti topakampi, hän myös hanakammin matkii minun matalaa komenteluääntäni. Millä en tarkoita, etteikö Ilmarin puhe olisi aivan yhtä suloista kuin Einon.

Tälle päiväkirjalleni on tullut ikää vuoden verran. Siitä on näemmä muodostunut jonkinlainen yhdistelmä Einon muistosivuja, ajankohtaisia kuulumisiani ja sekalaisia, mielessäni olevia ajatuksia, myös yhteiskunnallisia asioita koskien. Tämä päiväkirja siis lienee juuri sitä mitä se on, eli henkilökohtainen päiväkirja, ilman tarkkaa pitäytymistä tietyn otsikon alla. Eino on merkittävässä osassa ennen kaikkea siksi, että hän on ainakin toistaiseksi hyvin keskeinen aihe myös ajatuksissani. Aika näyttää, millaisia päiväkirjani kirjoituksista tulevaisuudessa muovautuu.