keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Kuolleen lapsen äidin päivä?

Äitienpäivä on tänä vuonna aika ironinen juhlapäivä. Onnittelujen vastaanottaminen tulee tuntumaan todella kummalliselta, mutta toki reagoin kuten pitääkin, eli hymyilen ja kiitän. Eipä se tilanne onnittelijallekaan helppo ole.

Kaikista kokemistani äitienpäivistä hohdokkain lienee äitienpäivä vuonna 2006. Silloin syntyi Ilmari, ja mikä voisikaan olla kunniaakkaampi tapa viettää äitienpäivää, kuin synnyttää vauva. Pitkin päivää supisteli harvakseltaan, mutta vedimme joka tapauksessa läpi normaalin äitienpäiväohjelman vierailuineen. Illalla vielä kylvetimme Einon. Supistelut eivät tihentyneet, mutta kun Eino oli kylvetetty ja yöpuku päällä, iltakortisonilla terästettyä vellipulloa vaille valmis nukkumaan, sanoin miehelleni, että nyt voisi olla sopiva hetki soittaa taksi ja lähettää minut Naistenklinikalle. En halunnut miestäni mukaan synnytykseen, koska en halunnut synnytyssalissa olla huolissani siitä, muistaako hoitaja antaa Einolle lääkkeet oikeaan aikaan ja ymmärtääkö hän Einon sanattomia viestejä. Järjestely sopi miehelleni, joten lähdin taksilla matkaan. Uskoin olevani aivan etuajassa liikkeellä, taksikuskillekin sanoin, ettei kiirettä ole, äitienpäivävauvaa en ole menossa synnyttämään.

Pian sairaalaan saapumiseni jälkeen tapahtumat alkoivat kuitenkin edetä ripeästi, ja niin siinä kävi, että yhdeksän minuuttia ennen puolta yötä pirteä pikkuveli parkui pontevasti jalkopäässäni. Täydellinen päivä. Sinä yönä rakas esikoiseni nukkui turvallisesti kotona omassa sängyssään, ja kuopukseni pötkötti yhtä turvallisesti rinnallani. Kunpa sen päivän ja yön muisteleminen ei nyt saisi minua niin surulliseksi. Viime vuoden äitienpäivänä osasin vuorostani nauttia siitä, ettei minulla ollut synnytys- tai pikkuvauvavelvoitteita, vaan saatoin keskittyä järjestämään ohjelmaa leikki-ikäiseen makuun. Ulkoilimme paljon, ja tapasimme sukulaisia.

En voi olla jälleen kerran miettimättä, miltä tuntuisi, jos olisin menettänyt ainoan lapseni. Onnittelisiko silloin kukaan minua äitienpäivänä? Kokisin varmasti itse olevani edelleen äiti, mutta olisiko siinä kuitenkaan mitään onnittelemista? Tullaan ikuisuuskysymykseen siitä, onko parempi saada lapsi ja menettää hänet, kuin olla edes saamatta lasta. Kun seuraan joitakin tuttavapiirimme ikinuoria, jotka nauttivat perheettömyydestä, matkustelusta, kiinnostavasta työpaikasta ja biletyksestä, olen kai jonkin verran kateellinen. Niin helppoa ja huoletonta elämää. Jos jotakin asiaa ei osaa kaivata, on tietysti onnellista olla ilman. Mutta jos ajattelen tahattomasta lapsettomuudesta kärsivää pariskuntaa, jonka koko elämä pyörii koskaan toteutumattoman vauvahaaveen ympärillä, niin voin kuvitella, ettei se ole paljoa onnekkaampi vaihtoehto kuin rakkaan, jo tutuksi tulleen lapsen menetys.

Onnittelisinko itse kuolleen lapsen äitiä, jolla ei olisi enää lainkaan eläviä lapsia? En varmaankaan. Se tuntuisi hölmöltä ja epäkohteliaalta. Äitienpäivän tarkoitus on symboloida äitiyden onnellisia puolia. Sitä, miten äidit synnyttävät ja ylläpitävät elämää. Toisaalta äitienpäivää on juhlittu jo silloin, kun lapsikuolemat olivat arkipäivää. Silloin lapsen menetys oli hyväksyttävä osa äitiyttä. Vihtiläinen Helvi Spoof on menettänyt kolme kymmenestä lapsestaan. Spoof on syntynyt vuonna 1929, joten hänen menetyksensä sijoittuvat aikaan, jolloin lapsia ei enää kuollut joka perheessä. Tänä äitienpäivänä Spoof on yksi Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalilla palkittavista äideistä. Minusta tuntuisi varmaankin juuri nyt nurinkuriselta saada palkkio työstä kasvattajana, vaikka minulla sitten olisi useitakin eläviä lapsia. Aika antanee perspektiiviä tälle asialle. Toivon, että Helvi Spoof pystyy tuntemaan sitä onnea ja ylpeyttä, mitä äidin hänen tilanteessaan kuuluukin tuntea.








Eino ja isi 8.5.2006

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jaksamista sinulle ja perheellesi rakkaiden muistojen ja ikävän polulle, jota kuljette. Erityisesti näin äitienpäivän alla unelma juhlan viettämisestä menetetyn lapsen kanssa saa mielen sumuisille vesille.

Keskimmäisen lapsemme kuolemasta on nyt 5 vuotta. Juhlapäiviin on viime vuosina liittynyt surua ja ikävää, juhlan olisi halunnut ottaa vastaan enkelilapsen kanssa, ei häntä ilman.

Meidän Ella kuoli maaliskuussa 2003 vaikeaan perinnölliseen munuaissairauteen, minkä vuoksi kevät on vuodenajoista minulle vaikein. 43 minuutin elämä on jättänyt minuun äitinä ikimuistoiset jäljet.

Kiitos blogistasi. Kirjoitat kauniisti. Myös valitsemasi laulujen sanat ovat koskettavia ja tuo Dingon laulu avautui tosiaan aivan eri ulottuvuuksiin. Itselleni tärkeitä lauluja ovat olleet Eric Claptonin "Tears in heaven", Eppu Normaalin "Linnunradan laidalla" ja Tiktakin "Tuuleksi taivaan rantaan".

T: Eve

Susanna Salonen kirjoitti...

Kiitos kommenteistasi. Osanottoni myös teille menetyksenne johdosta. Ei varmasti niin lyhyttä elämää olekaan, etteikö se voisi jättää jälkeensä suurta surua ja ikävää.

Toit hyviä näkökulmia sikiödiagnostiikka-aiheeseen. Itse uskon myös, että moni äiti suree ja katuukin tehtyä aborttia myöhemmin elämässään, ja voisin kuvitella, että näiden äitienkin vuoksi yhteiskunnan kannattaisi ottaa aborttiin hieman kielteisempi asenne. Tänään juuri luin uutisen, jossa kerrottiin Suomessa olevan arviolta 100 000 tahattomasta lapsettomuudesta kärsivää ihmistä. Se ei tietenkään ole yhtä kuin adoptiolasta toivovien lukumäärä, mutta uskoisin, ettei Suomessa adoptiolapsille olisi kovin vaikea löytää hyviä koteja. Vaikka heitä siis tulisi paljon nykyistä enemmänkin.

Downin oireyhtymän seulonta odotusaikana on todellakin yksi tyypillinen keskusteluaihe, jossa esiintyy paljon tietämättömyyttä. Välillä esim. kuulee väitettävän, että Downin oireyhtymä ei aiheuttaisi muita terveydellisiä ongelmia kuin viivästyneen puheenkehityksen ja lyhytkasvuisuuden. Kuten kirjoitit, asiahan ei ole alkuunkaan niin yksinkertainen.

Jotenkin tuossa sikiödiagnostiikka-aiheessa tuppaa olemaan niin, että kovin voimakkaat, etenkin vanhempia tuomitsevat, kommentit ihan kumpaan suuntaan vaan kuulostavat ainakin minun korvaani tylyiltä, jos ne tulevat sellaisen ihmisen suusta, jolla ei itsellään ole kokemusta esim. sairaan lapsen synnyttämisestä. Kyse on niin hirvittävän vaikeista asioista.

Anonyymi kirjoitti...

Jaksamista minultakin ja oikein hyvää äitienpäivää sinulle!

Selvikö teille koskaan Einon kuolinsyy? Auttoiko syyn (jos se selvisi) löytyminen "hyväksymään" (anteeksi termi, en löydä nyt parempaa) paremmin hänen kuolemansa, tai auttoiko se syyllisyyden tunteisiin, joita kerroit joskus kokevasi?

Susanna Salonen kirjoitti...

Hei, ja kiitos onnitteluista myös...

Emme ole vielä saaneet minkäänlaista tietoa Einon kuolinsyystä. Soitin poliisille asiasta, kun Einon kuolemasta oli puolisen vuotta, ja hän sanoi, että raportit tulevat harvoin puolessa vuodessa. Kuulemma usein menee yli vuosikin.

Tällä hetkellä en oikeastaan ajattele sitä asiaa juurikaan, tietoa kun ei ole. Saamme tietää aikanaan, eli nyt vain odotellaan... Kirjoittelen aiheesta blogiini varmasti sitten, kun selviää.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Susanna,

Äitienpäivä meni menojaan. Niin surullista kuin se onkin, meidän äitienpäiväperinteeseen kuuluu istuttaa kukat lapsen haudalle. Tänä vuonna se tapahtui viidettä kertaa. Hautausmaalla laahustaessa ei voi uskoa sitä tosiseikkaa, että äitinä ja isänä vie kukkia lapsensa haudalle.

Toivottavasti teidän perheessä pystyttiin edes hieman juhlimaankin. Ensimmäinen äitienpäivä lapsen kuoleman jälkeen on raskas. Minä purskahdin silloin itkuun, kun esikoinen oli kutonut hienon pienen poppanaliinan. Ellan pienistä käsistä en saisi koskaan itse tehtyjä suloisia lahjoja ottaa vastaan. Ne pienet arkiset asiat ja unelmat, joita olimme suunnitelleet Ellan kanssa tekevämme oli haudattu kirkkomaahan. Kaipaan niin, että olisin saanut nähdä edes lapseni silmät.. hän oli jo liian väsynyt meitä katsomaan. Teillä on ihania muistoja, suloisia kuvia teidän pienestä pojasta. Muistot palauttavat suuren ikävän, mutta niistä voi myös ammentaa voimaa tietyssä vaiheessa surun käsittelyä. Sitten kun aika on.

Myötätuntoisin terveisin,

Eve

Susanna Salonen kirjoitti...

Vietimme "normaalin" äitienpäivän mummolakäynteineen. Minun selviytymiskeinoni etenkin juhlapäivinä taitaa olla eräänlainen itseni turruttaminen. Einon kuoleman aiheuttama suru on niin käsittämättömän suuri, etten pystyisi varmaankaan elämään ollenkaan normaalia elämää, jos antaisin tunteilleni koko ajan vallan. Sellainen kovan kuoren kehittyminen tapahtuu varmaan useimmille suuren menetyksen kokeneille. Jotenkinhan tässä maailmassa on selvittävä, ns. tavallisten ihmisten seassa.

Paljolti keskityin äitienpäivänä miettimään käytännön asioita, kuten missä välissä Ilmari nukkuu päiväunet, syö jne. Me jatkoimme Einon haudalla edellisviikolta hieman kesken jääneitä kevätpuuhia eilen. Kukkien vieminen oman lapsen haudalle ei totisesti ole kovin mieltä ylentävä tehtävä. Haudalla käymisessä on kuitenkin se lohdullinen seikka, että siellä ei tarvitse teeskennellä elävänsä normaalia elämää. Ei tarvitse pelätä, että joku seisoo yhtäkkiä vieressä ja kehuu kaunista kevätpäivää, ja kyselee että mitäs teille kuuluu, eikö ole ihana sää? Haudalla on lupa puhua Einosta, ja Einolle, pelkäämättä, että joku läsnäolija vaivaantuu ja yrittää vaihtaa puheenaihetta.

On liikuttavaa, miten innoissaan Ilmari aina lähtee hautausmaalle. Ilmarin mielestä automatka on hauska, ja sitten on hauskaa seikkailla hautarivien välissä. Kotona Ilmari muistelee, mitä haudalla tehtiin: vietiinkö kynttilä, vai kukkia, kuten viime viikkoina. Ihan tällainen en Ilmarin taaperoajasta vielä vuosi sitten kuvitellut tulevan. Tämä on nyt kuitenkin meidän elämää, sille ei mitään voi.

Marjo kirjoitti...

Hei!
Luin juuri läpi koko blogisi, kovin oli raskasta ja kaunista luettavaa.

Oma poikani on myöskin syntynyt toukokuussa 2004, hän on terve ja energinen pieni mies, joka nauttii isonsiskonsa kanssa leikkimisestä ja kaiken uuden ihmettelystä, elämästä ylipäätään. Jotenkin tuska menetyksesi takia tuntuu suurelta, kun peilaan omaa tilannettamme teidän tilanteeseenne, koko ajan mielessä se, miten valtava menetys Einon kuolema on koko perheellenne ja miten onnekkaita itse olemme.

Kuvien ja kirjoitusten perusteella Eino on ollut aivan valloittavan ihana poika, rekisterikilpien lukeminen ja monet muutkin puuhat kuulostivat niin tutuille...