Pelko

Olen välillä miettinyt, mitä peloilla ja pelkäämisellä oikeastaan tarkoitetaan. Kun minulta kysytään, pelkäänkö menettäväni vielä toisenkin lapseni, niin on toki selvää, että vastaus on myönteinen. Kuinka muka voisin vastata, että ei, en pelkää? Kuinka kukaan vanhempi voisi vastata niin? Sikäli kyseisen kysymyksen esittäminen on hirveän turhaa. Mutta sillä kenties tarkoitetaankin jotain vähän muuta.

Pelkäämisen määritelmään kuulunee se, millä tavoin kyseinen pelko vaikuttaa elämään. Kuten onko fyysisiä oireita, esimerkiksi liiallista unettomuutta tai stressin tunnetta. Tai onko ihminen pelon takia estynyt tekemään jotain, mikä pitäisi pystyä tekemään, jotta sujuva elämä olisi mahdollista. Voisin esimerkiksi ajatella, että korkeiden paikkojen pelkääminen on aika normaalia ja itsesuojeluvaistoon kuuluvaa. Mutta jos ei pysty menemään kylään, koska kyläilypaikka sijaitsee kerrostalon kuudennessa kerroksessa, niin voitaneen puhua elämää jossain määrin haittaavasta pelosta. Tai, sairauksia aiheuttavien mikrobien pelkääminen on oikein suotavaa, mutta jos joutuu tämän pelon takia pesemään hampaansa viisi kertaa päivässä ja keittämään hammasharjansa ennen ja jälkeen jokaisen rupeaman, kyseessä lienee haitallinen pelko. Toisaalta pelko-sanaa kuulee nykyisin käytettävän paljon yhteiskunnallisessa keskustelussa synonyymina realismiin perustuville ajatuksille, jolloin tarkoituksena on luoda negatiivinen kuva kyseisten ajatusten esittäjästä. Tämä lienee yksi syy, miksi en mielelläni takerru pelko-sanaan lapsen menetyksestäkään puhuessani. Enhän pelkää tuntematonta, vaan aivan oikeasti tiedän, että lapsi voi kuolla. Se on tosiasia, ei mikään ajatuskummajainen.

Pelkojen perimmäinen tarkoitus on auttaa ihmistä suojelemaan itseään ja lähimmäisiään. Pelottomuus ei ole hyvä asia. Nykyään moni viettää aika turvallista elämää, minkä vuoksi turvallisuuden ja turvattomuuden välinen raja saattaa olla hieman hämärtynyt. Esimerkiksi sanontaa ”ei se siihen kuole” kuulee viljeltävän aika huolettomasti, myös lasten kyseessä ollessa. En edelleenkään kavahda sanonnan käyttämistä joissakin tilanteissa. Esimerkiksi lapsi ei kuole, jos hän joskus syö valmisruokaa, vaikka olisi tottunut saamaan kotiruokaa. Tai poikavauva ei kuole, jos hänet joskus puetaan vaaleanpunaiseen potkupukuun, kun muun väriset ovat pesussa. Olin viime talvena kylässä Ilmarin kanssa eräässä toisessa lapsiperheessä. Syötimme lapsille päivällistä, ja Ilmarille maistui maito. Tavallinen maito loppui, mutta kahvimaitoa oli runsaasti. Luin tuoteselosteesta, että sisältö ei poikkea tavallisesta maidosta muuten kuin siten, että siihen on lisätty ylimääräistä maitoproteiinia, ja päätin, että Ilmari voisi aivan hyvin juoda tätä maitoa. Emäntä vastasi, että niin, ei se varmaan siihen kuole. Heti lauseen lopetettuaan hän pyyteli kovasti anteeksi, että oli sanonut niin, mutta tällöin saatoin rehellisesti vastata, etten ollut edes kiinnittänyt lausahdukseen mitään huomiota. Kyllä joskus niin voi sanoa.

Mutta aivan toisenlaisissakin tilanteissa olen ollut. Kerran, Einon ollessa vielä vauva, puhelin niin sanottujen normaalien äitien joukossa siitä, että meillä oli välillä vaikeuksia saada Einoa syömään lääkkeitään. Asia huolestutti minua sen verran, etten mielelläni jättänyt Einoa hoitoon lääkkeenantoajankohtina, mistä keskustelu olikin saanut alkunsa. Sain kuulla, että ”ei kai se siihen kuole, jos lääkkeet joskus jäävät saamatta”. Silloin vasta kunnolla tajusin, miten tavallisesta poikkeavaa vanhemmuutemme oli ollut alusta alkaen. On ihmisiä, jotka ovat eläneet niin turvallista elämää, etteivät he edes ymmärrä, että joillekin toisille esimerkiksi oikeiden lääkkeiden saaminen oikeaan aikaan voi olla elintärkeää. Sellainen pelottomuus on minusta jo haitallista. On eduksi säilyttää nöyryys elämän edessä. Toinen esimerkki nykyajan liiallisessa turvallisuudessa elämisestä lienevät erilaiset extreme-urheilulajit. En ole itse koskaan tuntenut vetoa tällaisia lajeja kohtaan, joten en osaa sanoa, mitä niitä harrastavat ihmiset hakevat. Varmasti jotakin, ja saavat myös. En tiedä sitäkään, millaisia vaarallisten lajien harrastajat keskimäärin ovat – ovatko he eläneet erityisen tasapaksua ja turvallista elämää vai eivät. Joskus muistan lukeneeni artikkelin, jossa joku tutkija, psykologi tms. kertoi extreme-lajien harrastajien uskovan yleensä aika voimakkaasti, että kuolema ei voi sattua omalle kohdalle. Tämä minun on helppo uskoa, mutta en toki väitä, että se olisi aukoton totuus.

Millaisia pelkoja, tai realismiin perustuvia ajatuksia, minulla sitten tällä hetkellä on? Olemme kaiketi onnekkaita sikäli, että pystymme elämään ulkoisilta puitteiltaan jokseenkin normaalia lapsiperheen elämää. Ilmari nukkuu yksin omassa huoneessaan, välillä jopa suljetun oven takana. Häntä myös kasvatetaan. Hän ei saa kaikkea haluamaansa, vaikka voin vakuuttaa, että pikkuisen joka ikisen toiveen toteuttaminen tuntuisi ilman muuta varmimmalta ratkaisulta, kun isoveljen kuolinsyystä ei ole lainkaan tietoa. Ero Einon kuolemaa edeltävään aikaan nähden konkretisoituu ennen kaikkea vaaratilanteissa, joihin vilkas ja vikkelä kaksivuotiaamme tuon tuosta joutuu. Näen pidemmälle, eivätkä ne näyt ole kauniita. Niissä tilanteissa, joissa aiemmin tunsin vain sydämen lyöntien ja hengityksen kiihtyvän, näen nykyisin jo mielessäni kuolleen lapsen ja iloisen leikkipaikan ylle laskeutuneen synkän verhon. Samoin on silloin, kun yöllä menen katsomaan Ilmaria enkä heti näe tai kuule, hengittääkö hän. Kaiken kaikkiaan on vielä aivan liian varhaista sanoa, mihin suuntaan pelkoni kehittyvät. Sureminen tuntuu olevan vasta alussa, vaikka onkin kestänyt jo hieman yli vuoden. Näky kuolleesta Einosta tulee varmasti vaivaamaan mieltäni pitkään, kenties loppuelämäni. Tulevaisuus voi tuoda tullessaan mitä vaan, enkä voi kuin odottaa ja yrittää parhaani suojellakseni minulle tärkeitä asioita.