torstai 26. kesäkuuta 2008

Kun loppu lähestyi

Siitä kaikesta, mitä Eino viimeisenä kesänään puuhaili ja oppi, voisi kirjoittaa vaikka romaanin. Olen kiitollinen siitä, että meillä oli vielä se kesä. Eino ja Ilmari leikkivät yhdessä ja nauttivat toistensa seurasta. Kaikki palaset olivat paikoillaan. Elämästä ei puuttunut mitään.

Yksi asia, josta olen erityisen surullinen, on se, etten enää nauti lapsen nukuttamisesta tai nukkuvan lapsen katselemisesta. Ennen se oli minusta kaunis päätös päivälle. Nykyisin peitellessäni lapsen vuoteeseen tai laulaessani tuutulaulua tunnen olevani ilkeä hirviöäiti, joka teeskentelee kaiken olevan hyvin, vaikka aikoo jättää lapsensa yksin kuolemaan. Mitkään vakuuttelut eivät saa minua kokemaan asiaa toisin. Se vain on tunne, jonka kanssa on elettävä. En voi enää käydä itse nukkumaan tyytyväisenä. Poistun nukkuvan lapseni luota mieli täynnä synkkiä pilviä ja surua, ja muistelen kaihoten aikaa, jolloin elämä tuntui onnelliselta ja hallittavissa olevalta.

Alla oleva video on kuvattu 28.6.2007. Eino halusi ennen ulos lähtöä vielä välttämättä käydä läpi astianpesukoneemme kyljessä olevat kirjaimet T, U, R, B, O, K, U, I, V, A, U, S. Muutamaa viikkoa myöhemmin Eino osasi jo kaikki aakkosten kirjaimet sujuvasti, myös vaikeat kuten C tai G. Hän tunnisti myös joitakin pieniä tekstauskirjaimia, mutta ne olivat vielä hieman vaikeita ja Eino keskittyikin mieluummin selkeisiin tikkukirjaimiin.


video

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Just eilen mökillä tajusin ton saman. Mikään ei ole kamalampaa, kuin mennä katsomaan nukkuvaa lasta ja miettiä, että hengittääkö hän vielä ja odottaa, että nouseeko se rintakehä...

Poikani kuoli 3kk sitten 1,5v ikäisenä. Hän meni päiväunille eikä niiltä enää koskaan herännyt. Ennen oli maailman kaunein näky kun lapset nukkuivat niin suloisina, nykyään en kestä katsoa nukkuvaa lastani (5v). Tunne on järisyttävä eikä minuunkaan mikään vakuuttelu auta. Kaunishan se lapsi on edelleen nukkuessaan, mutta enää en peloltani sitä näe. Olen asiasta hyvin katkera.

Meilläkin pojat leikkivät ihanasti keskenään ja kaikki oli niin hyvin. Isoveli rakasti aidosti pikkuveljeään (ja toisin päin) ja he olivat totisesti parhaat leikkikaverit. Isoveli oli suojeleva, otti aina pienemmän huomioon ja leikkeihin mukaan. Miten näin voi käydä? Ihan sydäntä raastaa senkin takia, että poikani ei enää voi olla ihana isoveli rakkaalle pikkuveljelleen.

Voimia teille.

Susanna Salonen kirjoitti...

Lämmin osanottoni. Toisilleen rakkaiden sisarusten joutuminen eroon toisistaan on niin hirvittävän epäoikeudenmukaista. Sisaruudesta kuulee puhuttavan usein kovin negatiiviseen sävyyn, puhutaan vain siitä miten ne tappelevat ja yhden kanssa on paljon helpompaa jne. Ja avioeroissakaan ei ole tavatonta, että sisarukset sijoitetaan eri koteihin... Kyllä olo tuntuu välillä siltä, kuin olisi vähintäänkin väärällä planeetalla.

Voimia koko perheellenne.

Anonyymi kirjoitti...

Hei!
Mitenkäs teillä on kesä sujunut? Toivotan jo etukäteen voimia kovaa vauhtia lähestyvästä raskaasta vuosipäivästä selviytymiseen.

Susanna Salonen kirjoitti...

Hei ja kiitos. Kesä on ollut melko kiireinen ja kirjoittelussa tänne on ollut vähän taukoa. Nyt juuri sain uuden tekeleen aikaiseksi.