Muutoskammoa ja huonoa omaatuntoa

Viime viikolla, kirjaimellisesti eräänä hyvin kauniina aamuna, Vilja putosi sängyltä. Jep, tiedän. Sellaista sattuu, vauvoja putoilee tuon tuosta erilaisista syistä, eikä syli- tai sänkykorkeudelta putoaminen juuri koskaan aiheuta lapselle minkäänlaisia vaurioita. Enkä varmasti ole maailman ainoa äiti, jonka vauva on kierähtänyt alas parisängyn reunan yli. Mutta tuntuu se silti kamalalta.

Kiipeilevän taaperon putoamiset ovat anteeksiannettavia. Minkäs niille mahtaa, kun lapsi kiipeilee, niin putoileehan se myös. Näitä kolahduksia on meillä kuultu kymmeniä. Mutta että pieni, täysin vanhempien armoilla oleva vauva, joka ei itse valitse olinpaikkaansa. Ala-arvoinen suoritus. Minä, joka olen jo yhden lapsen menettänyt, en edelleenkään osaa huolehtia edes aivan perusasioista.

Ei ole aivan sattumaa, että sängyltä putosi juuri Vilja, jonka isoveli kuoli vajaa kaksi vuotta sitten. Syyt sille, miksi Viljaa pidettiin sängyllämme, ovat peräisin Einon vauva-ajoilta. Sekä Eino että Vilja ovat olleet hypotonisia, toisin sanoen heillä on ollut ikään nähden huono lihasjäntevyys. Leikki-iässä tätä ei Einosta enää äkkiseltään huomannut, vain selkeästi lihasvoimaa vaativissa puuhissa. Mutta alkuvaiheen kehitys on ongelmallisempaa. Monet sellaiset taidot, jotka terve vauva oppii kuin huomaamatta, aivan luonnostaan, ovat hypotonisella vauvalla pitkän ja (ainakin vanhempia) uuvuttavan odottelun tulos. On vaiheita, joita terveen vauvan kehityksessä ei ole lainkaan. Pään kannattelun opettelu oli minulle Einon elämän ajan raskain vaihe.

Terve vauva laitetaan lattialle ja se on siinä. Ei nosta päätään ensin, mutta pian nostaa, eikä lyö lattiaan, ainakaan kovasti. Myöhemmin tietysti, kun lapsi alkaa kontata ja nousta seisomaan, sattuu koviakin kopsahteluja, mutta ei vielä päänkannatteluharjoituksissa. Eino alkoi nostaa päätään hieman lattiasta viisikuisena. Mutta ei niin kuin parikuinen terve vauva, vaan niin kuin viisikuinen terve vauva, paitsi että Eino ei jaksanut pitää päätä ylhäällä kuin muutaman sekunnin. Hän nosti sen aivan ylös, käsien varassa, ja sitten pää retkahti täysin omalla painollaan alas, kops vaan. Seuraavat viisi kuukautta olivat alituista vahtimista ja pehmikkeiden asettelua. Pää nousi yhä korkeammalle, mutta tuli alas aina yhtä hallitsemattomasti, ja nopeasti. Kolauttelu oli jatkuvaa, ei yksittäisiä vahinkoja muutaman kerran päivässä. Kylään ei voinut mennä noin vaan, aina oli mietittävä, onko kyläpaikassa sopiva pehmeä alusta Einolle, ja jos ei ollut, oli otettava omat pehmusteet mukaan. Tajusin kunnolla vasta Ilmarin vauva-aikana, kuinka hirvittävän työlästä meillä oli Einon kanssa ollut. Ilmarin vauva-aikana monet arvoitukset ratkesivat, kuten se, miksi moni sanoo, että ”sellaista yli kolmekuista vauvaa on ihanan helppo hoitaa”.

Ei ollut helppoa meillä. Seitsemänkuisena Eino alkoi kääntyä selältä vatsalle, vaikkei osannut kannatella päätään vielä. Hän otti vauhtia, ja ympäri vaan, ja painovoiman mukana takaisin selälle, kopsista. Tuo ajanjakso lakkasi vaivaamasta minua Einon ollessa leikki-ikäinen, mutta alkoi taas kiusata Einon kuoleman jälkeen. Jokainen kopsahdus kuului mielessäni vielä aiempaa kovempana. Olisin toivonut, että jos meidän on kannettava muistoissamme Einon kuoleman taakkaa, niin hänen elämästään edes olisi jäänyt pelkästään kauniita ja leppoisia muistoja. Harmitti se, että Einon piti kokea niin monta kolausta, ja se, että perheemme arki oli niin hankalaa. Kun päänkannattelu- ja kääntyilyharjoitukset Viljalla alkoivat, hirvitti ajatellakin, että edessä olisi sama turhauttava tyynyjensiirtely- ja vahtaamisrupeama. Päätin, että ongelma on ratkaistava jollakin helpolla ja turvallisella tavalla.

Sängyllä pitäminen tuntuikin pitkään loistavalta valinnalta. Peitoista tehtiin muuri sängyn reunoille, ja niin Vilja saattoi turvallisesti harjoitella kämmennojaa ja kääntyilyä. Kunnes sitten sinä yhtenä aamuna unohdin laittaa peittomuurin kunnolla yhdelle reunalle, ja juuri siitä kohdasta Vilja kierähti alas, kun kävin kylpyhuoneessa.

Viljan olisi voinut siirtää kokonaan lattialle jo aikaisemmin. Olin vitkutellut muutosta. Einon kuoleman jälkeen minusta on tullut kaiken kaikkiaan muutoskammoinen. Kolmannen lapsen haluaminen oli siitä toki selkeä poikkeus, mutta itse asiassa sekin oikeastaan oli lähinnä halua palata vanhaan, ei niinkään muutoksen tarvetta. Kun arki alkaa jollakin tapaa sujua siedettävästi, en haluaisi muuttaa mitään. Haen turvallisuuden tunnetta tutuista tavoista. Olen negatiivinen, pelkään muutoksen olevan aina pahempaan suuntaan. Pelkään, etten hallitse uudenlaista elämää, ettei se tunnu hyvältä ja että sekoan. Siksi Ilmari nukkui vieressäni lähes kaksivuotiaaksi ja istuu edelleen syöttötuolissa syömässä, silloin kun syödään kotona. Pieniä asioita, mutta merkkejä siitä, että haluan asioiden olevan niin kuin ne ovat. Jos jotain ei ole pakko muuttaa, se pysyy kodissamme ennallaan.

Keksin mielessäni helposti monia syitä, miksi jotakin asiaa ei ole hyvä muuttaa, mutta ne ovat tekosyitä. Jo pelkkä säiden lämpeneminen keväällä ahdisti, olin tottunut talveen ja niin oli hyvä. Nyt kesä kyllä tuntuu hyvältä, eipä ollutkaan paha muutos se. Useimmiten käykin juuri niin. Kun muutos on tehty, se tuntuu hyvältä. Putoamisen jälkeen Vilja siirrettiin lattialle, huovan päälle. Hän pärjää siinä hyvin. En ollut tajunnutkaan, miten hyvin hän jo kannattelee päätään ja miten hallitusti kääntyilee. Ilmari on innoissaan, kun pikkusisko voi leikkiä hänen kanssaan leikkihuoneessa. Hyvä muutos siis, sääli, että Viljan piti pudota ennen kuin se tehtiin. Kaksi vuotta sitten suhtauduin muutoksiin aivan eri tavoin. Tunsin olevani energinen arjen haasteista selviäjä. Nyt olen hajamielinen koheltaja, joka muistaa tärkeitä asioita liian myöhään. Tuntuu, kuin itse olisin pudonnut jostakin ja saanut aivovamman. Tavallaan niin kai onkin tapahtunut.

Onnettomuus oli myös muistutus siitä, miten paljon hyvääkin elämässämme on. Selvisimme tällä kertaa hyvin vähällä siihen nähden, mitä olisi voinut käydä. Vilja ei ollut muutaman minuutin itkun jälkeen tapahtumasta millänsäkään, ei ollut tavallista unisempi, huonotuulisempi tai oksentelevaisempi, vaan täysin normaali, ihana, suloinen varpaitaan mutusteleva pikku Vilja. Ei tullut edes kuhmua päähän, kolahdustakaan ei kuulunut. Niin paljon hyvää onnea, tällä kertaa, tai sitten pieni enkeli kannattelemassa pikkusiskoa. Mikä ihmeellinen asia se onkaan, kun tragedian sijasta päivä voi jatkua aivan normaalilla tavalla, tulee ruoka-ajat, päiväunet ja lasten leikkihetket. Ilmari voi touhuta vauvan kanssa lattialla ja todeta, että nyt vauva ei enää putoa, sen sijaan, että koko perhe olisi joutunut kokemaan jotakin paljon, paljon ikävämpää. Arjen vastenmielistä helpottumista en kaipaa.