Kesän kynnyksellä

Kesän lähestyessä mieleeni tulvivat taas Einon viimeisen kesän muistot, joita en oikeastaan halua tai pysty vielä ajattelemaan kunnolla. Näiden muistojen lisäksi mielessäni on samankaltaisesta elämäntilanteesta johtuen ollut paljon myös se kesä, jolloin Ilmari oli pikkuvauva. Silloin elämä oli kaiken kaikkiaan aika kiireistä, kun hoidettavana oli kaksi pientä lasta emmekä olleet moiseen vielä tottuneet. Jotenkin aika on kuitenkin sen kesän osalta kullannut muistot.

Muistan esimerkiksi ne aurinkoiset, vielä siedettävän viileät aamupäivät ennen iltapäivän paahtavaa hellettä, jolloin kävin lasten kanssa kävelyllä tai puistossa, Ilmari nukkuen vaunuissa tai kantoliinassa. Imetys toi vapauden tunteen, jota en ollut aiemmin kokenut. Saatoin ottaa Ilmarin helposti mukaan minne vaan. Koska se kesä oli todella lämmin, vaipatkin saattoi vaihtaa ulkona jo pieneltä vauvalta. Eino oli muuttunut vauvasta leikki-ikäiseksi, joka osasi kävellä ja jolla oli selkeä päivärytmi. Hänen hoitonsa oli sitovampaa ja haastavampaa kuin täysin terveen kaksivuotiaan, mutta se ei rajoittanut meidän elämäämme. Elämämmehän oli joka tapauksessa uuden vauvankin takia perhekeskeistä ja rauhallista. Muistan yhden niistä päivistä, kun kävelin vaunuja työnnellen, ja Eino kipitteli vierellä. Einolla oli päällä paita, jossa oli teksti ”Just a perfect day”. Muistan ajatelleeni, että niinhän tämä on, tämän täydellisempää ei kai voisi olla. Kuinka oikeassa olinkaan. Joskus ulkoilimme illalla kuumimman hetken mentyä. Istuimme puun alla varjossa, ja kaivoimme hiekkaa maasta pienellä kaivinkoneella.

Sinä kesänä Eino ei ollut osastohoidossa, emmekä käyttäneet häntä kertaakaan päivystyksessä. Muutenkin päivystyskäynnit olivat huimasti vähentyneet vauva-ajoista. Olin iloinen ja ylpeä siitä, että pärjäsimme niin hyvin kotona. Ajattelin, että on hienoa, että Eino saa sairaudestaan huolimatta elää hyvin normaalia perhe-elämää, ja sairastaa nuhakuumeensa ja vatsatautinsa omassa vuoteessaan tuttujen ihmisten lähellä. Einon kuoleman jälkeen en ole voinut enää olla siitä iloinen, saati ylpeä. Emme me pärjänneet kotona. Eino kuoli, koska me kuvittelimme, että osaamme hoitaa häntä riittävän hyvin. Olisimme voineet viedä hänet sairaalaan, mutta emme tehneet sitä. En tiedä, tulemmeko toimimaan Viljan kanssa kovinkaan eri tavalla, ehkä emme. Nyt luottavainen tyytyväisyyden tunne on kuitenkin poissa. Kaiken ympärillä on kylmä rinki, ja sen kanssa meidän on elettävä. Tänäkin kauniina vuodenaikana.

Luin Ilmarille äskettäin Einon aikanaan kaksivuotissyntymäpäivälahjaksi saamaa runokirjaa. Seuraava Eino Leinon runo oli varmaankin mielestäni kaunis jo lukiessani sitä Einolle, mutta nyt se kosketti vielä syvemmältä.

Laulun lapsi

”Kaikki on kaunista minulle
tämän ilman kannen alla:
ilo, murhe, itku, nauru,
luonto, maailma, lokakin,
rauha suuren rakkauden,
vihurit vihan ja lemmen;
kaikell’ on kajastuksensa
Luojan suuresta suvesta,
ikuisesta auringosta
tähtitarhojen takana.”