Muistojen sekamelska

Mieleni on tehnyt kirjoittaa paljon, paljon enemmän kuin olen saanut aikaiseksi. Tietokoneen ääressä istuminen ei vain tunnu ajankohtaiselta, ja lähinnä pyörittelenkin mielessäni tekstejä saamatta niitä koskaan dokumentoitua.

Einon kuollessa menetin kolmevuotiaan. Muistin Einon kolmevuotiaana ja olen tähän asti ikävöinyt kolmevuotiasta. Minulla ei ennen Viljan syntymää ollut juurikaan tarvetta muistella Einon vauva-aikaa, ainakaan kovin yksityiskohtaisesti. Toisaalta minulla ei toistaiseksi ole ollut tarvetta tai halua ajatella, millainen Eino olisi nyt, jos eläisi meidän maailmassamme.

Viljan synnyttyä olen käynyt vaihe vaiheelta läpi Einon vauva-ajan muistoja, eikä se ole tuntunut kovinkaan ahdistavalta. Eino pääsi onnellisesti eteenpäin vauva-ajastaan, joten nämä muistot ovat kai siksi säilyttäneet turvallisuutensa. Olen surrut joitakin asioita, kuten sitä, ettei Eino vastasyntyneenä saanut edes hetkeä levähtää vierelläni, totutella uuteen maailmaan turvallisessa paikassa. Olen iloinen siitä, että Viljan kanssa minulla oli tuo hetki, tuo ruusunpunainen toivoa ja onnea täynnä oleva tuokio, jolloin kuvittelin suurimman ongelmani tulevien kuukausien aikana olevan, että mieheni ärsyyntyy, koska en halua laittaa vauvaa omaan sänkyynsä nukkumaan. Olen lohduttautunut sillä, että Einokin ehti sentään myöhemmin olla sylissäni monet kerrat. Olen iloinnut siitä, etten koskaan arkaillut rakastaa Einoa, vaikka hän olikin sairas. Einon ei tarvinnut kuolla tietämättä, miltä tuntuu olla rakastettu, eikä Ilmarin tai Viljankaan tarvitse. Tuntuu hyvältä huomata, että pystyn kuin pystynkin hallitsemaan joitakin asioita.

Talven aikana perhettämme vaivanneet moninaiset infektiot ovat muistuttaneet Einon kahdesta ensimmäisestä talvesta. Viimeisenä talvenaan Eino ei sairastellut juuri lainkaan, olimme koko perhe silloin todella terveitä. Lastenklinikan päivystyspoliklinikka ja infektio-osasto olivat joka tapauksessa ehtineet tulla niin tutuiksi, että tänä talvena niille palattuani minusta on tuntunut siltä, kuin Einon sairastelujaksoista olisi kulunut vain hetki. Koska Eino on virallisesti lakannut olemasta, eivät Viljan papereihin tutustuneetkaan hoitajat tai lääkärit yleensä ole olleet tietoisia esikoisestamme. Olen törmännyt omasta näkökulmastani lähes irvaileviin kysymyksiin, kuten tiedänkö, missä on päivystyspoliklinikan wc, tai olenko koskaan nähnyt, kun lapselle laitetaan suonikanyyli. Yhä uudelleen ja uudelleen olen saanut selittää, että ei, Vilja ei ole toinen lapsemme, vaikka puhunkin isommista sisaruksista yksikössä silloin, kun kyse on lastenhoidon järjestymisestä kotona tai siitä, onko muilla perheenjäsenillä ollut oireita. Minun ei tarvitsisi korjata joka kerta. Mutta minua vain kerta kaikkiaan häiritsee liikaa, en voi antaa yhdenkään keskustelukumppanini puhua Viljasta toisena lapsenamme tai Ilmarista esikoisenamme. En minä ehdoin tahdoin halua saattaa ihmisiä kiusallisiin tilanteisiin, en varsinkaan hoitotyön tekijöitä kesken kiireisen päivystysrupeaman. En vain osaa toimia muullakaan tavoin.

Siinä missä Einon vauva-ajan muistot ovat tuntuneet olevan lähellä, myös Einon viimeiset ajat ovat olleet mielessäni hyvin voimakkaasti. Tämä johtuu tietysti siitä, että Ilmari alkaa nyt lähestyä sitä ikää, jossa Eino kuoli. Se on muuttanut suhtautumistani Ilmariin, ja ehkä jollain tapaa mielessäni sinetöinyt Einon kohtaloa. Ilmari ei enää tunnu pikkuveljeltä. Muistan Einon kolmevuotiaana, eikä Ilmari voi olla pikkuveli, jos hän on samanikäinen. Eino on aina esikoisemme, mutta Ilmarin isoveli hän on enää muistoissani, enkä enää odota, että Ilmari varsinaisesti tulisi pitämään Einoa isoveljenään. Toivon, että saan joskus kertoa hänelle Einosta, niin että hän kunnolla ymmärtää, ja toivon, että hän tulee arvostamaan ja vaalimaan Einon muistoa. Toivon, että hän kuuntelee mielellään, kun kerron, mitä hän ja Eino yhdessä puuhailivat. Oikeasti hän ei kuitenkaan muista eikä tule muistamaan mitään. Ilmari kasvaa perheessämme esikoisen asemassa, ja tarvitsee oikeanlaista tukea nimenomaan tähän rooliin.

Einon viimeisten aikojen muistot eivät ole turvallisia. Kun näen Ilmarin leikkivän samoja leikkejä, jotka Einolta jäivät kesken, vihlaisu tuntuu kovaa ja syvällä. En ole antanut anteeksi, en itselleni enkä elämälle. En, vaikka elämässäni on valtavan paljon hyvääkin.

Loppuun vielä Viljan aina yhtä hyväntuuliset terveiset.

Talviaamun prinsessa 22.2.2009