Haaveena normaali arki

Edellisessä kirjoituksessani kerroin infektioajan vaivalloisuuksista. Aiemmassa kirjoituksessani taas mainitsin siitä, että elämä on nykyisyydessä ja vain jokaisesta hetkestä nauttimisella on merkitystä. Näiden kahden aihepiirin pohjalta jatkan.

Kun perhettä piinaa pitkittynyt flunssa tai vatsatauti, on aika vaikea muistaa, että jokaisesta hetkestä on nautittava. Tai, jos sen muistaa, tuntuu vielä pahemmalta, koska yhtälö on mahdoton ja seuraa ahdistuminen. Viime aikoina olen haaveillut usein siitä, että eläisimme pian taas aivan normaalia arkea. Sellaista, jossa perhe ei olisi jatkuvasti hukkumaisillaan limaan, tai lasten oksennuksiin, ja jossa päivät olisi mahdollista suunnitella etukäteen ilman hyvin suurta todennäköisyyttä sille, että vähintään parille perheenjäsenelle yön aikana noussut korkea kuume muuttaa päiväjärjestyksen perusteellisesti.

Aivan normaalia lapsiperheen arkea emme ole eläneet koskaan. En minä, ei mieheni, eikä Ilmari. Siitä päivästä alkaen, jolloin ensimmäinen lapsemme syntyi, olemme aina olleet vähän erikoinen perhe. Toki on ollut pari jaksoa, jolloin elämämme on päällisin puolin ollut melko normaaliksi katsottavaa, mutta tällöinkin taustalla on ollut niin suuria, koko perhettä koskettaneita traumaattisia tapahtumia, että tietynlaiselta irrallisuuden tunteelta emme me vanhemmat ole voineet välttyä. En osaa edes kuvitella, millaista elämämme olisi, jos niin sanotusti kaikki olisi mennyt aina hyvin.

Olisinko onnellisempi? Tavallaan kai, mutta loppujen lopuksi ei sekään ole varmaa. Ihminen osaa tehdä ongelmia ihan kuinka tyhjästä tahansa. Itse asiassa nykymaailmassa on havaittavissa juuri tämä. Hyvinvointivaltioissa ihmisillä on korkea elintaso, ei huolta ruoan riittävyydestä eikä kovin suurta todennäköisyyttä kohdata esimerkiksi ennenaikaista kuolemaa, mutta kuitenkin mielenterveysongelmat ovat hyvin yleisiä. Lapsen menetys saattaa olla monelle ainoa masennuksen laukaissut tekijä, mutta toisaalta masennuslääkityksen käyttäjistä suurin osa ei varmastikaan ole menettänyt lasta. Suhteellisuudessaan elämä on täysin hullua. Lapsen menetyksen jälkeen tuntuvat useimmat muut ongelmat mitättömiltä, mutta silti nämä ovat monille todellisia ongelmia, jotka ovat vieneet elämältä pohjan. Ei ongelmien vakavuutta voi arvioida yleisellä tasolla, ongelman vakavuuden määrittelee vain ja ainoastaan yksilön suhtautuminen siihen. Onnellisuus, tai onnettomuus, ei ole mahdotonta koskaan, eikä myöskään itsestään selvää.

Olen aiemminkin kirjoittanut ulkopuolisuuden tunteesta. Siihen liittyy suuri osa lapsen menetyksen tai vakavan sairauden aiheuttamasta epämukavuuden tunteesta pitkällä tähtäimellä, mutta toisaalta tämäkin tunne on varmasti mahdollista kokea missä elämäntilanteessa tahansa. Itse kaipaan normaaleja keskusteluja ihmisten kanssa. Kaipaan sitä, että saisin joskus vain viedä roskat ilman, että joudun lapseni sairautta tai kuolinsyytä koskevan kysymyshyökkäyksen kohteeksi. Ja nyt en tarkoita, etteikö näistä asioista saisi puhua, ja udellakin saa. Mutta jotkut ihmiset osaavat olla aika röyhkeitä ja ikäviä. Monet lapsen menettäneet ovat kokeneet, etteivät ole saaneet puhua kuolleesta lapsestaan, koska ympäristö kokee sen kiusalliseksi. Itse en varsinaisesti ole kokenut näin, vaan jos sellaista joskus onkin tapahtunut , niin kyse on ymmärtääkseni ollut lähinnä halusta suojella meitä vanhempia vaikealta puheenaiheelta. Sen sijaan olen hämmentävän usein törmännyt siihen, että muiden on todellakin vaikea ymmärtää, kuinka paljon Einon kuolema edelleen painaa mieltäni. Ja toisaalta, että kuitenkaan en halua surra intensiivisesti, vaan olla onnellinen omassa mittakaavassani.

Normaali elämä on tavoittelemisen arvoinen asia, ja normaalia voi olla sekin, minkä itse kokee normaaliksi. Meidän normaalimme ei ole samaa kuin useimpien muiden normaali, mutta minut juuri se meidän normaalimme tekee tyytyväiseksi. Olen huomannut ulkopuolisten joskus ihmettelevän, miksi harmistun tavallisista lastentaudeista, koska ”meillä on suurempiakin murheita”. Mutta asian ydin on siinä, että niiden suurempien, pysyvien murheiden kanssa meidän on elettävä. Siksi onnemmekin rakentuu niiden murheiden ympärille. Flunssaton ja vatsatauditon normaali kelpaa minulle toistaiseksi. Haaveilen siitä, että joskus eläisimme vielä hieman normaalimmin. Niin, että ehtisin ulkoilla ja touhuta lasten kanssa enemmän, ja käydä Einon haudalla. Ja ennen kaikkea, että sekä Ilmari että Vilja saisivat olla osa tätä uuttakin normaalia. Ei sen kummempaa. Tähdet ja kuu pysyköön paikoillaan.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille lukijoille!