keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Me käymme joulun viettohon, osa 2

Suunnitelmien mukaisesti olen tutustuttanut Ilmaria joulutunnelmaan. Joulukalenteri on, ja sitä olen käyttänyt hyväkseni Einon kanssa menestyksekkääksi todetulla tavalla, eli pukeutumisharjoituksissa. Aivan samoin kuin Eino tämän ikäisenä, Ilmarikin on yhtäkkiä oppinut pukeutumaan reippaasti itse, kun palkintona on joulukalenterin avaaminen. Joululauluja on laulettu ja vähäiset joulukoristeemme asetettu esille.

Olimme myös kerhon joulujuhlassa. Se oli toivottavasti jossain määrin hauskaa Ilmarille, minulle ei. Tilaisuuden alusta alkaen nieleskelin kyyneliä ja välillä talutin Ilmarin käytäville juoksentelemaan voidakseni itse vetää hieman henkeä ja niistää nenääni noin puolikkaan vessapaperirullallisen edestä. Kaksi vuotta sitten Einokin pääsi moneen otteeseen kesken juhlan käytäville kirmailemaan, kun kävin vilkaisemassa vaunuissa ulkona nukkuvaa Ilmaria. Juhlassa istuin puhumatta mitään, katsomatta mihinkään, yrittäen olla ajattelemattakaan mitään. Silitin Ilmarin kättä ja kuuntelin 2,5-vuotiaani reipasta laulua. Lopulta ei enää itkettänyt, olin vain turta ja väsynyt ja halusin kotiin.

Ei minua sureta pelkästään yksi juhla. Ei se ollut vain yksi yksittäinen raskas tilaisuus, vaan osa uutta elämääni, johon tahtomattani jouduin noin vuosi ja neljä kuukautta sitten. Tässä elämässä suru ja ikävä pitävät säälimättä vallassaan, vaikka välillä yrittäisikin pyristellä vastaan. Joskus olo voi tavallisen arjen keskellä hetkellisesti olla siedettävä, mutta erityisen hienot hetket eivät ole hienoja, vaan yleensä erityisen surullisia.

Lapsen löytyminen kuolleena peiton alta, omasta sängystään, on kokemuksena painajaismainen, sanoin kuvaamattoman hirvittävä sellainen. Mutta niin lienee lapsen kuolema millä tavoin tahansa. Eilen luin uutisista, että Suomessa lapsen todennäköisin kuolinsyy on tapaturma. Toki arvelinkin olevan näin, samoin tiesin, että teini-ikäisen (etenkin pojan) riski kuolla on suurempi kuin leikki-ikäisen. Ihminen pelännee kuitenkin vaistomaisesti eniten niitä vaaroja, joita itse on kohdannut. Tiedän, että Ilmarin ei pitäisi kuolla yöllä nukkuessaan, mutta niin ei pitänyt tapahtua myöskään Einolle. Jouduttuaan kerran tilastollisen oikun kohteeksi ihminen lakannee uskomasta todennäköisyyksiin omalla kohdallaan, vaikka uskoisikin edelleen muun maailman pyörivän jonkinlaisten lakien mukaan.

Käänteisen lottovoiton saaminen kahdesti on jo vaikea asia käsitellä. On äärimmäisen epätodennäköistä, että täysin normaalisti sujunut raskaus johtaa vakavasti sairaan lapsen syntymään. Einon kohdalla kyseessä vieläpä oli äärimmäisen harvinainen sairaus. Kun sama lapsi vielä kuolee täysin lääketieteelle selittämättömällä tavalla, ilman, että hänen perussairauttaan pystytään yhdistämään kuolemaan millään tavoin, alkavat sanat "aikamoinen sattuma" jo tuntua laimealta ilmaisulta. On tuskallista joutua sisäistämään, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Vaikka todennäköisesti tapahtuukin todennäköisiä asioita.

Toivotan kaikille lukijoille rauhallista ja mahdollisuuksien mukaan iloista joulun aikaa.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei Susanna,

osanottoni. Kirjoitat kauniisti. Kiitos, että jaksat pitää blogia yllä, luen sitä säännöllisesti. Luin jostain kirjoituksestasi, ettet tiedä, onko Ilmaria (herttainen poika muuten) kohtaan hirveän väärin, että hän on sinulle "Einon toissijainen ruumiillistuma". Minun mielestäni se ei ole väärin, enkä usko, että Ilmarikaan kärsii siitä. Totta kai sitä saa "vertailla" kahden lapsen yhtäläisyyksiä. Kuulin vuosia sitten isoäidiltäni tarinan siitä, kuinka hän sai nimensä; Isoisovanhemmillani oli 2v tyttölapsi nimeltään Maija. Sattui kuitenkin onnettomuus - tyttö jäi rekan alle-, ja lapsi kuoli. Parin vuoden kuluttua syntyi minun mummoni, joka sai nimekseen Maija Sisko. Minusta tuossa oltiin jo aika radikaalisti korvaamassa lasta toisella. Haluaisin kysyä, että kuinka Sinun miehesi purkaa suruaan? Sinusta voisin päätellä, että kirjoitat, ellen täysin väärässä ole. Perheestänne muutenkin, joko teitä on 5? Hyvää toivottavasti lumista joulua, ilon pisaroita ja onnen hetkiäkin, ainakin sitten jossain vaiheessa. Toivon teille kaikkea hyvää ! :)

Anonyymi kirjoitti...

Toivotan teille kuitenkin mahdollisimman rauhaisaa joulua. Raskasta se on, tiedän, mutta kuten olet kirjoittanut joskus kliseisesti, elämän on jatkuttava. Einohan on tietysti aina muistoissanne.
Kaikkea hyvää perheellenne jatkossa.
Minä asun ihan naapurikunnassa Karkkilassa.
Hyvää Joulua ja Onnellisempaa Vuotta
2009!

Anonyymi kirjoitti...

Hei!

Minulta myös osanottoni, Joulu on varmasti ollut teille raskasta aikaa. Vaikea on ymmärtää tätä elämää välillä. Voimia jaksaa eteenpäin tarvitaan. Toivottavasti suru edes hieman alkaisi helpottamaan osaltanne, jos se yleensä on mahdollista. Sen kanssa on kai vaan opittava elämään. Olette ajatuksissani, vaikka ventovieraita olettekin. Toivottavasti Eino vierailee välillä unissanne helpottamassa ikävää:)
Hyvää Uutta Vuotta 2009

Anonyymi kirjoitti...

Hei, ja onnea Uudelle Vuodelle 2009, pianhan se vaihtuu. Toivon täydestä sydämestäni, että uusi vuosi soisi teille jo onnen hetkiä mahdollisuuksin mukaan. Osanottoni

Anonyymi kirjoitti...

Hei Susanna,

kuten todettu, meidän lasten kuolemissa on yhtälaisia piirteitä. Jos tilastoja kurkistaa, tällaisia ei pitäisi tapahtua. Suomessa leikki-ikäisiä kuolee 15-20 ikävuotta kohti (esim. 4-vuotiaita tuo määrä) vuodessa, joten ylipäätään on tosi pieni prosentti, että se osuu omalle kohdalle. Mutta kun se on kerran sattunut, niin huomaa, että jonkun on oltava se, jolle tuo tapahtuu ja miksei se voisi olla me. Tavallaan maailma tulee samalla aika sattumanvaraiseksi.

Tätä kirjoittaessani perheenne kolmas lapsi on jo syntynyt, onnea teille!

T. Erja, Miljan äiti