Viime vuonna elokuu alkoi mukavissa tunnelmissa. Takana oli hieno heinäkuu, mutta toisaalta odotin innolla elokuun aikana alkavia kerhoja ja muuta lapsille hauskaa toimintaa. Suunnittelin, mitä uusia vaatteita Einolle pitäisi hankkia syksyä varten. Sinä karmeana elokuun ensimmäisenä viikonloppuna olin ajatellut, että menisin heti maanantaina ostamaan ainakin uudet kuravaatteet. Toivoin löytäväni oikein iloisen väriset.
Tuo leppoisa arki ja hilpeä syksyn odotus vaihtuivat kuitenkin hyytävään painajaiseen. Ne viikot, joiden piti olla kaunista kesän jatkoa, olivatkin korttien, adressien ja kukkalähetysten murheellista tulvaa. Synkkiä muistotilaisuuksia, osanottoja ja loputonta kysymyksiin vastaamista. Lippuja puolitangossa, pienten vaatteiden pesemistä ja kaappiin järjestelyä. Ja pelottavaa hiljaisuutta. Puistoretkiemme kolmen pienen elefantin marssi oli muuttunut kahden pienen elefantin marssiksi, eikä näistä toiselle tie ollut enää aurinkoinen. Ja nyt, vuotta myöhemmin, moni tuntuu jo kuvittelevan, etten enää ajattele Einoa joka hetki. Moni tuntuu ajattelevan, että minulla saattaa välillä olla ihan hauskaa tai että ehkä suorastaan nautin jostain, mitä teen. Se on kovin, kovin kaukana totuudesta. Kokemani kauhun hetket eivät vuoden aikana ole irrottaneet puristustaan milliäkään. Ne ovat minulle aivan yhtä todellisia kuin vuosi sitten.
Kun minä ja mieheni olimme hyvästelleet Einon, minuun iski sama mustasukkaisuus ja omistushalu kuin Einon ollessa pikkuvauva. En halunnut, että kukaan muu, läheinenkään ihminen, menee enää tirkistelemään häntä. Se tunne oli todellakin sukua sille, mitä tunsin Einon vauva-aikana. En silloin halunnut, että kukaan muu kuin minä tai mieheni pitää Einoa sylissä. Vihasin niitä hetkiä, jolloin kumpikaan meistä ei ollut Einon luona. Ja jos jompikumpi meistä oli käytettävissä, minun mielestäni kaikki muut saivat pitää näppinsä irti vauvastani. Kun sairaalan psykologi kävi hakemassa meidät osastolta omaan huoneeseensa keskustelemaan Einon ollessa vain reilun viikon ikäinen, vihasin häntä. Olisin halunnut vain olla vauvani luona. Keskustellessa tunsin koko ajan suunnatonta ärtymystä, mikä ehkä osittain liittyi siihen, mitä psykologi sanoi, osittain ehkä pelkästään siihen, että hän oli riistänyt minulta aikaa, jonka olisin muuten viettänyt Einon kanssa. Ajattelin, että kai tämä on kestettävä, kai sairaalan velvollisuus on selvittää, että vastuullemme voi uskoa sairaan, kenties hyvinkin haastavan lapsen. Saatoin jopa myötäillä jotain aivan hönttiäkin psykologin kommenttia, koska halusin vain saada mahdollisimman pian ”puhtaat paperit” ja luvan palata lapseni luokse. Mutta istunto kesti tarkalleen tunnin. Katsoin kelloa varmaan monta kymmentä kertaa. Jos psykologin tapaamisen oli tarkoitus auttaa meitä vanhempia, onnistumistulos oli katastrofaalinen. Voimakkaimmin mieleeni jäi psykologin kehotus olla viettämättä kovin paljoa aikaa vauvan luona ja harrastaa omia juttuja. Jos olisin yhtään väkivaltaisuuteen taipuva ihminen, olisin silloin lyönyt häntä. Aivan varmasti. En usko, että mikään tilanne voisi ärsyttää minua enempää kuin tuo lausahdus yhdistettynä vastasyntyneestä vauvasta erotetun äidin epätoivoon.
Ilmarin kanssa mustasukkaisuus ja omistushalu eivät ole missään vaiheessa näyttäytyneet juuri lainkaan. Ilmari oli minulle tietenkin alusta asti yhtä rakas kuin Eino, ja toki tunsin voimakasta tarvetta hoivata ja suojella häntä, mutta minua ei myöskään häirinnyt se, että muutkin ihmiset käsittelivät häntä. Kun synnytyksen jälkeen sängystä nouseminen oli kivuliasta, annoin ilomielin kätilön vaihtaa vaipan. Öisin lähetin Ilmarin muutamaksi tunniksi pois vierihoidosta ja annoin luvan tuttipullojuottoon, jotta saisin hieman nukutuksi. Einon vauva-aikana en olisi ikinä uskonut, että joskus voisin toimia niin. Kotiutumisen jälkeen saatoin jopa pyytää jota kuta melko vierastakin, luotettavaa henkilöä pitämään Ilmaria sylissä, jos minun piti vaikkapa syödä. En kai Ilmarin kanssa koskaan kokenut äitiyteni olevan uhattuna samalla tavoin kuin Einon kanssa. Tietyllä tavalla arvostan niitä kokemuksia, joita sain Einon vauva-aikana. Ne antoivat äitiyteen valaisevaa näkökulmaa. Sen sijaan en arvosta sitä, että olen joutunut kokemaan Einon kuoleman. Tämä kokemus ei ole opettanut minulle enää mitään sellaista hyvää, mitä en olisi jo tiennyt. En voi sanoa viisastuneeni, ainakaan positiivisessa mielessä.
Millaisia suunnitelmia minulla sitten on loppukesäksi tänä vuonna? Onnen tunteminen olisi tämän hetkisenä tavoitteena liian kunnianhimoinen. Tavoite minulla kuitenkin on. Se on katkeroitumisen ja kyynisyyden välttäminen. Haluan pyrkiä näkemään edelleen ne monet kauniit asiat, joita tässä maailmassa on. Ne eivät tee minua toistaiseksi onnelliseksi, mutta ne ovat silti olemassa.
Tuo leppoisa arki ja hilpeä syksyn odotus vaihtuivat kuitenkin hyytävään painajaiseen. Ne viikot, joiden piti olla kaunista kesän jatkoa, olivatkin korttien, adressien ja kukkalähetysten murheellista tulvaa. Synkkiä muistotilaisuuksia, osanottoja ja loputonta kysymyksiin vastaamista. Lippuja puolitangossa, pienten vaatteiden pesemistä ja kaappiin järjestelyä. Ja pelottavaa hiljaisuutta. Puistoretkiemme kolmen pienen elefantin marssi oli muuttunut kahden pienen elefantin marssiksi, eikä näistä toiselle tie ollut enää aurinkoinen. Ja nyt, vuotta myöhemmin, moni tuntuu jo kuvittelevan, etten enää ajattele Einoa joka hetki. Moni tuntuu ajattelevan, että minulla saattaa välillä olla ihan hauskaa tai että ehkä suorastaan nautin jostain, mitä teen. Se on kovin, kovin kaukana totuudesta. Kokemani kauhun hetket eivät vuoden aikana ole irrottaneet puristustaan milliäkään. Ne ovat minulle aivan yhtä todellisia kuin vuosi sitten.
Kun minä ja mieheni olimme hyvästelleet Einon, minuun iski sama mustasukkaisuus ja omistushalu kuin Einon ollessa pikkuvauva. En halunnut, että kukaan muu, läheinenkään ihminen, menee enää tirkistelemään häntä. Se tunne oli todellakin sukua sille, mitä tunsin Einon vauva-aikana. En silloin halunnut, että kukaan muu kuin minä tai mieheni pitää Einoa sylissä. Vihasin niitä hetkiä, jolloin kumpikaan meistä ei ollut Einon luona. Ja jos jompikumpi meistä oli käytettävissä, minun mielestäni kaikki muut saivat pitää näppinsä irti vauvastani. Kun sairaalan psykologi kävi hakemassa meidät osastolta omaan huoneeseensa keskustelemaan Einon ollessa vain reilun viikon ikäinen, vihasin häntä. Olisin halunnut vain olla vauvani luona. Keskustellessa tunsin koko ajan suunnatonta ärtymystä, mikä ehkä osittain liittyi siihen, mitä psykologi sanoi, osittain ehkä pelkästään siihen, että hän oli riistänyt minulta aikaa, jonka olisin muuten viettänyt Einon kanssa. Ajattelin, että kai tämä on kestettävä, kai sairaalan velvollisuus on selvittää, että vastuullemme voi uskoa sairaan, kenties hyvinkin haastavan lapsen. Saatoin jopa myötäillä jotain aivan hönttiäkin psykologin kommenttia, koska halusin vain saada mahdollisimman pian ”puhtaat paperit” ja luvan palata lapseni luokse. Mutta istunto kesti tarkalleen tunnin. Katsoin kelloa varmaan monta kymmentä kertaa. Jos psykologin tapaamisen oli tarkoitus auttaa meitä vanhempia, onnistumistulos oli katastrofaalinen. Voimakkaimmin mieleeni jäi psykologin kehotus olla viettämättä kovin paljoa aikaa vauvan luona ja harrastaa omia juttuja. Jos olisin yhtään väkivaltaisuuteen taipuva ihminen, olisin silloin lyönyt häntä. Aivan varmasti. En usko, että mikään tilanne voisi ärsyttää minua enempää kuin tuo lausahdus yhdistettynä vastasyntyneestä vauvasta erotetun äidin epätoivoon.
Ilmarin kanssa mustasukkaisuus ja omistushalu eivät ole missään vaiheessa näyttäytyneet juuri lainkaan. Ilmari oli minulle tietenkin alusta asti yhtä rakas kuin Eino, ja toki tunsin voimakasta tarvetta hoivata ja suojella häntä, mutta minua ei myöskään häirinnyt se, että muutkin ihmiset käsittelivät häntä. Kun synnytyksen jälkeen sängystä nouseminen oli kivuliasta, annoin ilomielin kätilön vaihtaa vaipan. Öisin lähetin Ilmarin muutamaksi tunniksi pois vierihoidosta ja annoin luvan tuttipullojuottoon, jotta saisin hieman nukutuksi. Einon vauva-aikana en olisi ikinä uskonut, että joskus voisin toimia niin. Kotiutumisen jälkeen saatoin jopa pyytää jota kuta melko vierastakin, luotettavaa henkilöä pitämään Ilmaria sylissä, jos minun piti vaikkapa syödä. En kai Ilmarin kanssa koskaan kokenut äitiyteni olevan uhattuna samalla tavoin kuin Einon kanssa. Tietyllä tavalla arvostan niitä kokemuksia, joita sain Einon vauva-aikana. Ne antoivat äitiyteen valaisevaa näkökulmaa. Sen sijaan en arvosta sitä, että olen joutunut kokemaan Einon kuoleman. Tämä kokemus ei ole opettanut minulle enää mitään sellaista hyvää, mitä en olisi jo tiennyt. En voi sanoa viisastuneeni, ainakaan positiivisessa mielessä.
Millaisia suunnitelmia minulla sitten on loppukesäksi tänä vuonna? Onnen tunteminen olisi tämän hetkisenä tavoitteena liian kunnianhimoinen. Tavoite minulla kuitenkin on. Se on katkeroitumisen ja kyynisyyden välttäminen. Haluan pyrkiä näkemään edelleen ne monet kauniit asiat, joita tässä maailmassa on. Ne eivät tee minua toistaiseksi onnelliseksi, mutta ne ovat silti olemassa.
Isi ja pojat 30.7.2006
4 kommenttia:
Paljon voimia ja myötätuntoa teille sinne. Vuosi on lyhyt aika noin suuren surun käsittelyssä, eihän siitä varmaan pääse ikinä eroon, vaikka se ei enää niin raastavaa olisikaan. Mutta toivon silti, että tuleva vuosi olisi kuitenkin jo helpompi kuin tämä kulunut.
Kiitos, toivotaan parasta.
Hei Susanna!
Löysin tässä hiljan blogisi ja olen lukenut sen alusta loppuun. Olen itsekkin menettänyt lapseni, tyttövauvani kuoli kohtuun marraskuussa 2006.Itselleni tämä toinenkin vuosi on ollut vielä vaikea, etenkin kun tuttavapiiri luulee että "suru on jo surtu". Eihän se niin mene. Voimia sinulle ihan jokaiselle päivälle.
Kiitos, samoin. Toisen Einon kuoleman jälkeisen vuoden alku on ollut raskas. Liekö vuodenaika vai mikä alitajunnassa vaikuttaa, mutta Einon kuolemaan liittyvät muistot ovat viime aikoina tuntuneet entistäkin elävämmiltä.
Ei auta kuin tehdä samaa mitä jo hieman yli vuoden ajan, eli elellä päivä kerrallaan ja keskittyä elämään hyvin lyhyellä tähtäimellä.
Lähetä kommentti