Työlästä uudisrakentamista

Viimeiset viikot ovat olleet tukalia. Viime kesän muistot Einon elämän viimeisistä hetkistä ovat pitäneet ja pitävät tiukasti otteessaan. En voi käsittää, miten onkin mahdollista, että jo lähes vuoden verran aika tuntuu vain kadonneen jonnekin. Vuoden takaiset muistot ovat minulle elävämpiä kuin nykyhetki.

Koko muu maailma on kuitenkin elänyt vuoden eteenpäin, myös Ilmari. Ilmari on jo yli kaksivuotias, aivan erilainen lapsi kuin se pikkuinen, juuri kävelemään oppinut taapero, joka yhtäkkiä kadotti isoveljensä eikä löytänyt häntä enää verhon takaa, kaapista eikä mistään muustakaan paikasta, jossa veljekset olivat yhdessä piileskelleet ja hihitelleet. Ilmari tuskin enää muistaa Einosta mitään. Vastuu Ilmarin kasvatuksesta – ei pelkästään fyysisten tarpeiden täyttämisestä - on nyt ajankohtaisempi asia kuin Einon kuollessa. Välillä tämä tosiasia tuo elämään järjestystä ja lohtua, välillä se tuntuu vaikealta ja sekoittaa omia tunteitani entisestään.

Kaksivuotiaalle asiat ovat toki vielä hyvin yksinkertaisia. Ilmari saattaa pyytää, että mennään Einon haudalle, tai autossa arvuutella, ollaankohan menossa Einon haudalle vai kenties mökille. Hän hymyilee tyytyväisenä, kun sanon, että käydään kukkakaupassa ostamassa kukkia Einon haudalle, ja muistelee kukkakaupan jännittävää suihkulähdettä. Toisaalta hän tietää oikein hyvin, että Eino on juuri se poika, jonka kuvia on kirjahyllyssä, ikkunalaudalla, valokuvakansiossa ja tietokoneruudun taustalla, ja saattaapa hän joskus miettiä esimerkiksi sitäkin, mahtaako Eino ylettyä korkeammalle hyllylle kuin hän. Nämä kaikki seikat yhdessä eivät vielä herätä Ilmarissa sen kummempia kysymyksiä tai vaivaa häntä millään tavoin. Hän ei liioin voi ymmärtää, miksi äiti ja isi ovat surullisia, emmekä olekaan Ilmarille enää suruamme kovin paljoa näyttäneet. En ajattele, että vanhempien yleisesti ottaen pitäisi peittää tunteensa lapsiltaan, ja varsinkin isomman lapsen kyseessä ollessa avoin sisaruksen kuolemasta puhuminen on ilman muuta tuiki tärkeää. Jotenkin kaksivuotiaan kohdalla kuitenkin luulen, että on armeliain ja turvallisin vaihtoehto säästellä lasta hieman, mikäli suinkin mahdollista.

Ilmarilla on oikeus tähänkin kesään, ja sen olemme yrittäneet hänelle antaa. Hän on saanut kahlata järvessä ja ajaa polkupyörällä, ihastella päivänkakkaroita ja ihmetellä kimalaisia. Meille vanhemmille olisi ehkä ollut helpointa kaivautua sohvan pohjalle täksi kesäksi, mutta – onneksi – emme ole sitä voineet tehdä. Ilmarin kannalta sujuva puhe on varmasti ollut eduksi. Vanhemman sydän heltyy kenties helpommin itselle ahdistavaan puuhaan, kun pieni lapsi pyytää asiaa selkeästi suloisella lapsenäänellään. Ei voi teeskennellä, että tuskin lapsi huomaakaan, jos jätetään tuo juttu tekemättä.

Itse koen edelleen hautausmaakäynnit ohjelmanumeroista rauhoittavimpina, mikä kertonee ainakin siitä, ettei minulle ole muodostunut mitään sellaista paikkaa tai tilannetta, jossa Einon elämä ja kuolema eivät olisi yhä päällimmäisinä mielessäni. Siispä olen tyytyväinen siihen, että Ilmarikin viihtyy hautausmaalla hyvin. Hän kiikuttaa haravaa ja kastelukannua haudalle ja takaisin vesipisteelle, ja riemuitsee, jos käymme kävelyllä uurnalehdossa, missä hän voi tasapainoilla vielä käyttämättömien palkkien päällä. Jälkeenpäin hän muistelee haudalla tehtyjä asioita, kuten että kukkia vietiin, mutta kynttilää ei. Selvästi Ilmari muistaa jotain talvesta ja alkukeväästä, koska olen monta kertaa saanut selittää, että nyt ei viedä kynttilää koska on niin valoisaa. Yhdellä hautausmaakäynnillämme, ei kovinkaan monta viikkoa sitten, meidät yllätti raekuuro. Sateensuojaan juokseminen vetosi ilmiselvästi kaksivuotiaan tunteisiin, sillä sitä Ilmari on ehdottanut myöhemminkin aivan aurinkoisina päivinä.

On niin tylyä, että kaikissa kauniissa hetkissä, joita tähänkin kesään on kuulunut, minä näen aina selvimmin sen, mitä niistä puuttuu. Liekö tässä syy siihen, että valokuvaamiseen ryhtyminen uudelleen Einon kuoleman jälkeen on tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta – minulle syntyisi vain aukkoja toisensa perään. Vai onko syy siinä, että muistojen luominen omasta lapsesta on nykyisin pelottavaa? Ikään kuin valokuvien ottaminen olisi alkua sille, että kohta ei olekaan enää muuta kuin muistot? Toivon, että saan voimaa kaivaa kameran esille ja että Ilmari pitää huolen siitä, ettei kuvaaminen enää unohdu. Innostunut ”Einosta kuvaa!” –huudahdus soi päässäni, ja näen mielessäni uskomattoman sinisten silmien sädehtivän kameralle. Maailma on niin kovin julma ja täynnä vääryyksiä.





Vain lyhyt taival jäljellä. Kuva otettu 22.7.2007.