Maailman kaunein vauva

Olen nyt jo kolmatta kertaa elämässäni maailman kauneimman vauvan äiti. Myös kolmatta kertaa elämässäni olen ihmetellyt sitä, miten punakka, puhiseva pötkö voi näyttää niin kauniilta silloin, kun kyse on omasta lapsesta. En tiedä, kokevatko isät tätä asiaa ihan samalla tavoin, mutta ainakin uskoisin, että jokainen äiti tietää, mitä tarkoitan. Nuorimmaisemme on saanut nimekseen Vilja Suometar Pasintytär ja hän voi hyvin.

Olen ollut viime aikoina varsin kiireinen. Monen palasen on loksahdettava paikalleen, jotta nykyisessä elämänrytmissäni pystyisin istumaan tietokoneella kauemmin kuin viisi minuuttia kerrallaan… Olemme joka tapauksessa koko perhe hyvin onnellisia uuden perheenjäsenemme johdosta. Meille on syntynyt vauva, joka elää ja voi hyvin. Tiedän liian hyvin, miten paljon huonommin asiat voisivat olla. Ehkäpä muun muassa siksi iloani ei pilaa se, että Viljalla todettiin pian syntymän jälkeen samankaltainen aivolisäkkeen vajaatoiminta kuin Einolla oli. Kyseinen sairaus sinänsähän ei ole kuolemantuomio, Einon kuolemaa ei pystytty yhdistämään hänen sairauteensa.

Viljan syntymä on kuitenkin muistuttanut siitä, mitä kauheuksia Einonkin vauva-aikaan kuului. Aivolisäkkeen vajaatoiminta on vanhemmille varsin helppohoitoinen sairaus lapsen ollessa leikki-ikäinen, mutta vastasyntyneisyyskaudella se on ainakin Einolle ja Viljalle merkinnyt useiden viikkojen vaivalloista sairaalahoitoa. Tällä kertaa vastasyntyneestä eroon joutuminen tuntui minusta vielä pahemmalta kuin Einon syntyessä. Erona oli se, että tiesin nyt, mitä menetin – Einon syntyessä minulla ei ollut vielä mitään käsitystä vanhemmuudesta, enkä osannut kaivata mitään siihen liittyvää yhtä paljon kuin nyt. Asiaan vaikutti myös se, että Vilja ehti olla vierihoidossa luonani kymmenisen tuntia, ennen kuin ensimmäinen verensokerin lasku tapahtui ja sairaala-aika koitti. Ehdin jo pitää häntä omanani, ja siinä missä Einon jättäminen toisten käsiin tuntui vaikealta, se tuntui nyt lähes mahdottomalta. Vietinkin sairaalassa aikani varsin tiiviisti, mistä seurasi kuitenkin toinen, myöskin Einon vauva-aikana puuttunut ongelma, eli aloin ikävöidä Ilmaria hirvittävästi. Pahimman synnytyksen jälkeisen hormonikurimuksen aikana koin sairaalassa ollessani hylänneeni Ilmarin ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä pilanneeni hänen elämänsä, ja toisaalta kotona ollessani tunsin samoin vauvan suhteen.

Vanhemmat vihaavat varmasti aina tilanteita, joissa lapselle joudutaan tekemään kivuliaita tutkimuksia ja hoitotoimenpiteitä. Jotenkin nämä tilanteet tuntuvat minusta erityisen pahoilta silloin, kun lapsi on vielä pieni vauva, jolla ei ole minkäänlaista kykyä ymmärtää, että kyseiset teot ovat hänen parhaakseen. Vastasyntyneestä ei myöskään koskaan tiedä, millainen olo hänellä milloinkin on, itkemättömyyskään kun ei aina ole hyvä merkki. Pieni vauva kaipaisi ennen kaikkea sylissä pitämistä, ja se, että tämä on mahdotonta, aiheuttaa jo sinänsä äidissä turhauttavaa raivoa. Vastasyntyneen välitön hyvinvointi tuntuu ensiarvoisen tärkeältä. Jotkut lääkärit näyttivät pitävän omituisena sitä, että murehdin pissanäytepussin jättämää ihottumaa, kun lapsellani oli todettu sairaus, joka vaatisi elinikäisen lääkityksen. Jotkut lääkärit taas vaikuttivat helpottuneilta, kun minut sai tyytyväiseksi antamalla vauvalle Panadolia.

Emme tienneet, että Einon sairaus on perinnöllinen. Päinvastoin, yleisesti ottaen lääkärit olivat sitä mieltä, että hyvin suurella todennäköisyydellä sairaus ei ole perinnöllinen vaan jonkin odotusajan häiriön aiheuttama. Nyt tuntuu miltei huvittavalta se, miten syytin itseäni Einon sairaudesta. En olisikaan voinut estää sitä, vaikka kuinka olisin syönyt enemmän vitamiineja tai elänyt muuten terveellisemmin. Einon sairaus oli väistämätön hedelmöityshetkestä alkaen. Sairaus on harvinainen, vastaavaa ei tunneta Suomessa meidän perheemme lisäksi. Emme ole onnekkain mahdollinen perhe, mutta emme myöskään epäonnekkain. Viljan sairaala-aikana ymmärsin, miten armollinen Einon kuolintapa olikaan. Hän ei joutunut viimeisinä kuukausinaan makaamaan sairaalassa ja kärsimään kivuista, vaan sai viimeiseen päiväänsä asti elää normaalia pikkupojan elämää. Vaikka Einon sairaus olisikin ollut hänen kuolinsyynsä, kyseistä sairautta ei silti minun mielestäni voi pitää pahimpana mahdollisena.

Sitä, miltä arkielämämme minusta nyt tuntuu, kuvaa parhaiten sana epätodellinen. Paluu kaksilapsiseksi perheeksi olisi tuntunut muutenkin kummalliselta, mutta se, että toiselle lapsista annetaan nyt samoja lääkkeitä kuin Einolle, saa aikaan vaikutelman jonkinlaisesta oudosta rinnakkaistodellisuudesta, joka on täynnä hyvin voimakkaita déjà vu –kokemuksia. On ollut melkein järkyttävää huomata, miten hyvin sen kaiken heti muisti, joka ikisen liikkeen tabletin murskaamisesta jauheen tuttipulloon kopisteluun. Einon kuoleman jälkeen en ole ajatellut lääkkeiden annosteluun liittyviä asioita kertaakaan, mutta lienee selvää, että se, mitä tekee yli kolme vuotta monta kertaa päivässä, ei unohdu puolessatoista vuodessa. Kuitenkin minua on hämmentänyt se, miten todellakin koko Einon kuoleman ja Viljan syntymän jälkeinen aika on tuntunut hävinneen jonnekin. Minusta tuntuu, että sitä aikaa, jolloin en päivittäin huolehtinut jonkun lapsen lääkityksistä, ei ollutkaan. Vanhat rutiinit tulivat käyttöön muutamassa päivässä, lääkkeet löysivät vanhat paikkansa kuin itsestään eikä lääkkeiden antoajankohtia ole tarvinnut muistella, vaan alitajuinen kellon vilkuilu palasi kuvioihin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Viljaa hoitaa sama lääkäri kuin Einoa, ja tutulle vastaanotolle meneminen tuntuu samalla äärimmäisen kummalliselta ja täysin luonnolliselta asialta. Monien Einon elämään liittyvien, aiemmin kipeiden muistojen suhteen siedätyshoito on nyt ollut niin tehokasta, että nämä muistot ovat äkisti lakanneet tuntumasta pahoilta. Ne vain ovat.

En tiedä, elääkö Vilja niin vanhaksi, että alkaa ymmärtää jotain sairaudestaan ja kuolemasta. Jos elää, en tiedä, miltä hänestä tuntuu silloin se, että hänen isoveljensä, jolla oli sama sairaus, kuoli yllättäen yöllä nukkuessaan. Itse en kuitenkaan murehdi näitä asioita nyt. Tällä hetkellä tuntuu aika hyvältä. Vilja voi hyvin, ja kodissamme on jälleen vähän enemmän elämää. Myös Ilmari voi hyvin ja on hellä ja huolehtivainen isoveli. Toivon, että hän saa olla sitä vielä pitkään. Kuitenkin, elämäämme olisi vaikea sietää pelkästään takertumalla toivomaan asioita, joita ei voi hallita. Olen oppinut elämään nykyhetkessä, enkä pidä sitä huonona asiana. Ennen kaikkea tämän toivon pystyväni opettamaan lapsilleni.

Kiitos kaikille vauvaonnitteluista!