keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Joulun aikaan

Jo toisena vuotena peräkkäin olemme saaneet nauttia lumisesta talvesta, ja joulustakin näyttäisi tulevan valkoinen. Perheemme on myös jo toisena vuotena peräkkäin saanut nauttia melko lailla leppoisasta joulun odotuksesta. Koettuani joulun sairaalassa vastasyntyneen Viljan kanssa osaan arvostaa jopa sitä, että saan käydä jouluna Einon haudalla, samoin kuin sitä, että minulla on siellä mukana peräti kaksi elävää lasta.

Itsenäisyyspäivänä ajattelin totuttuun tapaan sitä, miten vaikeista vaiheista kansamme on selvinnyt, miten suuriin ponnistuksiin se on kyennyt. Nyt, rauhan ja yltäkylläisyyden vallitessa, valtion velka kasvaa vuosi vuodelta ja mielenterveysongelmat ovat jo merkittävä syy sairauseläkkeisiin. Jokin menee pieleen. Samalla huoli ympäristön tilasta, saasteista, ilmastonmuutoksesta ja eliölajien sukupuutosta varjostaa moraalin ylläpitämistä yrittävän mahdollisuuksia nähdä ihmiselämä iloisena asiana. Yksilötasolla jokainen voi tehdä viisaaksi katsomansa muutokset vaikkapa vaatimustasoaan vähentämällä tai tiettyjä luonnonsuojelunäkökohtia paremmin huomioimalla, mutta kauhulla seuraan joidenkin päättäjien halua asettaa Suomen valtio lähestulkoon ilmastonmuutoksen ehkäisyn marttyyriksi. Myöskään Itämerta tuskin pelastetaan rikollistamalla suomalaiset kesämökkeilijät tai maalla asuvat, kun tiedetään, että Suomen osuus Itämereen laskevasta jätevesitulvasta on jo nykyisellään hyvin pieni esimerkiksi Venäjään verrattuna.

Meidän jouluumme kuuluu ilman muuta koristeita ja lahjoja. Koko perheemme tietää, että joulupukki valmistaa ja kuljettaa osan lahjoista lapsille, mutta ihmiset auttavat kaikissa työvaiheissa. Siksi lahjoja on myös kaupassa. Omasta puolestani joulupukin tuomat riittäisivät kuitenkin melko pitkälle. Joulun materialistisuuden kauhistelu on kulunutta, mutta kauhistelenpa kuitenkin. Lahjavuoret eivät kuulu jouluumme, ja koristeitakin on suotavaa olla vain hyvän maun rajoissa. Ehdoton ei lienevät ainoastaan vilkkuvat jouluvalot, mutta myös kaikenlaista uutena ostettua muovitavaraa vältetään. Lähettämiemme joulukorttien määrä on kasvanut viime vuosien aikana nollasta vähitellen ylöspäin, mutta ahkerimmasta päästä emme tässä asiassa ole. Ehkä jonain jouluna vielä repäisen ja lähetän joulukortit kaikille, jotka ovat uskollisesti muistaneet meitä jo useina vuosina. Tämän vuoden osalta tyydyn tässä toivottamaan kaikille blogiani lukeville oikein tunnelmallista ja mukavaa joulua. Elämäntilanne voi joskus tehdä joulun hengen luomisen mahdottomaksi, mutta toivon ainakin, että jokaiselle vielä jokin tulevaisuuden joulu suo valoa ja lämpöä kaamokseen.

Vilja 2 vuotta

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Ajatuksia muslimielämästä

Yle esitti alkusyksystä kuusiosaisen sarjan Muslimielämää. Kun nyt lopultakin olen saanut kaikki jaksot katsottua, päätin kirjoittaa sarjasta muutaman kommentin.

Sarjan juoni oli esitellä viidelle tavalliselle suomalaiselle islamia yrittämällä saada heidät elämään kuusi viikkoa mahdollisimman tarkkaan kuin muslimit, Koraanin sääntöjä noudattaen. Heitä opasti kolme muslimia, kaikki epäilemättä ns. hyvän ja maltillisen islamin kannattajia. Sarjan käynnistyessä vain yhdellä oppilaista, Pasilla, tuntui olevan selkeä ennakkoasenne islamiin. Pasi tituleerattiin maahanmuuttovastaiseksi, ja hän teki melko lailla selväksi, ettei islamia ihannoi tai tule ihannoimaan. Muut osallistujat vaikuttivat olevan mukana jokseenkin avoimella mielellä, vaikkakin Antti joutui heti ensimetreillä varsin toivottomaan asemaan homoutensa takia. Sarjaan ei ole valittu kaikkein mallikelpoisimpia kansalaisia. Muslimielämän alkaessa niin viini- kuin viinavalikoimiakin esitellään, olutta kaadetaan viemäriin. Sormuksista päätellen vain Krista on kihloissa tai naimisissa. Kirsikka on yksinhuoltaja, joka strippaa työkseen. Mitä maahanmuuttovastaiseen Pasiin tulee, yhteisistä mielipiteistämme huolimatta minäkin olen valmis toteamaan, että hän on tarpeettoman… sanoisinko hienostelematon. Hän on myös työtön. Kukaan oppilaista ei ole yhteiskunnallisista ongelmista puhumisen ammattilainen, ja tietämättömyys ja aiheesta poikkeaminen haittaavat ajoittain keskustelua. Esiintyy liiallista puheliaisuutta ja liiallista tuppisuuna jököttämistä.

Kolme opettajaa, Haider, Isra ja Anas, edustanevat sitä, mitä islam parhaimmillaan voi olla. Näistä kolmesta ohjelman isäntä Haider näyttäisi ehkä olevan se, jonka kanssa itse mieluiten keskustelisin islamista, mentorit Isra ja Anas onnistuvat antamaan itsestään aika höyrypäisen vaikutelman. Kukaan kolmikosta ei vastaa mielellään henkilökohtaisiin mielipidekysymyksiin. Anasin jokainen vastaus pohjautuu Koraanin säkeisiin, ja Haiderkin väistää ainakin kysymyksen siitä, onko hänen mielestään oikein vaihtaa hedelmätön vaimo uuteen. Isra kiihtyy ja oikoo mutkia, kun Koraanista, Muhammedista tai islamista ylipäänsä esitetään jotain kielteistä. Koraanin sääntöjen kyseenalaistaminen nyky-yhteiskuntaan soveltumattomina tuntuu olevan poissuljettu vaihtoehto, samanlaista en ole havainnut maltillisten kristittyjen suhtautumisessa Raamattuun. Ohjelman oleellisin ongelma on tietysti se, että siinä keskustellaan islamista, ei kulttuureista. Jos jokin kysymys ei muslimeja miellytä, he voivat aina ohittaa sen toteamalla, että siinä tai siinä asiassa on kyse kulttuurista, Koraani ei määrää tällaista (esim. lapsiavioliittoja tai tyttöjen silpomisia). Varmaan onkin näin, mutta totuus vain on, että juuri islamilaisissa maissa esiintyy ongelmallisia (ja kuvottavia) kulttuureja, ja siksi muslimien olisi otettava niihin selkeästi kantaa. Jos ohjelmaa halutaan pitää maahanmuuttokeskustelun pohjana, kulttuurikysymysten erottaminen aiheesta on mahdotonta.

Joitakin tarkennettuja kysymyksiä jäin kaipaamaan. Alle 10-vuotiaiden naimisiin meno ei päässyt halal-listalle, mutta Haider ja kumppanit eivät paljastaneet, minkä ikäinen tyttö sitten heidän mielestään on valmis (järjestettyyn) avioliittoon (huomattavasti itseään vanhemman miehen kanssa). Millainen rangaistus heidän mielestään pitäisi antaa vanhemmille, jotka silvotuttavat tyttärensä? Ehkä kukaan oppilaista ei tullut esittäneeksi juuri näitä kysymyksiä, tai sitten niiden käsittelylle ei ollut tilaa tämän ohjelman puitteissa. Oikeaoppista teurastusta käsiteltäessä Haider kertoo teurastukseen liittyvästä rukouksesta tms., jossa pyydetään Allahilta lupaa teolle, mutta hän jättää mainitsematta, että islam ei hyväksy eläimen tainnuttamista ennen verenlaskua. Sianlihakieltoa seliteltäessä Anas syyllistyy varsinaiseen kömmähdykseen väittäessään, että sika syö samasta paikasta mihin ulostaa. Sikafarmari onneksi saa puheenvuoron ja kumoaa virheellisen käsityksen. Sika on elintavoiltaan hyvin hygieeninen esimerkiksi kanaan verrattuna, ja sianlihahan on tietyissä alkukantaisissa kulttuureissa kielletty lähinnä trikiinivaaran vuoksi. Nykyisten tutkimuskäytäntöjen ansiosta trikiinejä sisältävät ruhot eivät päädy ravinnoksi. Pasin esiintymistaitoja ei yleisesti ottaen voine erityisemmin kehua, mutta sikoja syöttäessään hän kyllä antaa itsestään lupsakan vaikutelman Anasin seisoskellessa jäykkänä sivussa. Kohtauksessa on hilpeä Kukas nyt on ennakkoluuloinen juntti -tunnelma.

Yle tuntien ohjelman tarkoituksena oli vähentää islam-kriittisyyttä ja antaa hyvää kuvaa muslimeista. En usko, että se onnistui. Mikäli ohjelmassa mukana olleet ei-muslimit edustivat keskimääräistä otantaa suomalaisista, olen ilahtunut. Keskimääräiset suomalaiset näyttäisivät omaavan varsin tervehenkiset mieltymykset ja hyvän itsetunnon. Kummankaan sukupuolen edustajat eivät halua pukeutua kaapuihin tai paastota itseään sekopäisiksi. He pitävät naurettavana sitä, ettei yli kaksivuotias saa nähdä vanhempiaan alasti, samoin kuin pukeutumissääntöjen perustelua sillä, että avioliitot hajoavat, jos ihmisille selviää, että omalla puolisolla ei ole maailman paras kroppa. He ovat sitä mieltä, että 12-vuotiaan naittaminen on sairasta ja väärin, ja uskaltavat sanoa sen ääneen. He kehtaavat ottaa puheeksi, että vaikka suurin osa muslimeista ei ole terroristeja, suurin osa terroristeista on kuitenkin muslimeja. Muslimeja jaksaa puolustella ainoastaan kristitty teologi Krista, hän vähän hurahtaakin sarjan loppua kohti mentäessä.

Kokonaisvaikutelmani sarjasta jäi melko myönteiseksi. Mitä siinä ikinä yritetäänkään, lopputulos ei ole hurmoksellinen joukkoaivopesu, vaan pääosin aitojen suomalaisten rehellinen puheenvuoro oman kulttuurimme puolesta. Sarjan esittelyssä islamia tarjotaan parannuskeinoksi suomalaisten juopotteluun, masennukseen ja avioeroihin. Toivottavasti ratkaisuja jatkossa pyritään miettimään omien perinteidemme pohjalta.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Kolme vuotta

Einon kuolemasta tulee ensi viikolla kuluneeksi kolme vuotta. Se kuulostaa pitkältä ajalta sikäli, että monessa mielessä surutyöni toistaa täsmälleen samaa rataansa kuin ensimmäisinä viikkoina. Kolme vuotta olen vatvonut mielessäni, olisinko voinut jotenkin paremmin auttaa Einoa. En edelleenkään saa rauhaa monilta Einon kuolemaan liittyviltä kysymyksiltä. Voin edelleen mainiosti viettää unettoman yön, jos illalla ennen nukkumaan menoa erehdyn päästämään mieleeni Einon kuolinhetket. Yksi sekunnin murto-osankin vilkaisu vaikkapa Einon hautajaisista otettuihin kuviin riittää siirtämään minut keskelle niitä tunteita, joita kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan, mutta joiden kanssa silloin jouduin elämään.

Einon viimeisten päivien ajatteleminen on minusta edelleen melko pelottavaa ja epämiellyttävää. Päädyn yleensä pohtimaan, oliko Einossa jotain, mikä minun olisi pitänyt huomata, tai sitten yksinkertaisesti suren sitä, että en saa niitä mukavia ja huolettomia päiviä takaisin. Tiedän, että muistojen pitäisi lohduttaa, mutta en vielä täysin ymmärrä tämän lauseen sisältöä. Samalla olen yhä enemmän päätynyt suremaan sitäkin, että suuri osa Einon elämään liittyvistä muistoista ei ole täysin normaaleja pikkupojan kanssa vietetyn ajan muistoja. Einon sairauden takia Eino joutui kärsimään, ja meille vanhemmillekin elämä oli paljon vaikeampaa ja stressaavampaa kuin olisi voinut olla. Tajusin toki jo Einon eläessä, että terveen lapsen kanssa olisi paljon helpompaa, mutta nyt tajuan tämän vieläkin paremmin, koska olen saanut kokea Ilmarin vanhemmuuden. Nyt vasta kunnolla tajuan, että Einon ja Viljan kanssa kokemamme ongelmat ovat terveiden lasten vanhemmille käsittämättömiä. Olen hyvin kiitollinen Ilmarista, hän on minulle todellinen henkireikä, arkeani kannatteleva voima, kanavani normaaliin elämään ja kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa.

Mitä Viljaan tulee, on tietenkin vain odotettava ja seurattava, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen oppinut nauttimaan hyvistä hetkistä ja luomaan niitä lisää. Keskityn ratkomaan keskeisimpiä arjen pulmia ja arvostan jokaista pientäkin helpotuksen tuovaa muutosta. Välillä virkistyn uskottelemalla itselleni, ettei elämä muutu tästä enää vaikeammaksi. Toisaalta haluan asennoitua niin, etten liikoja mieti tulevaa ja käsittelen ongelmat vasta sitten, kun ne ovat ajankohtaisia, ja näiden kahden filosofian välillä haen jonkinlaista tasapainoa. Joka tapauksessa, Viljan sairaus on monessa mielessä aika vaikeahoitoinen ja toistaiseksi se määrää suurelta osin niin arjen kuin juhlien ja matkojenkin järjestelyistä. On monia niin hirvittäviä sairauksia, etten niiden rinnalla valita mistään, mutta toisaalta on monia sellaisiakin vakavina pidettyjä sairauksia, joihin olisin oikopäätä valmis Viljan sairauden vaihtamaan. Osittain kyseessä voi toki olla ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella –ilmiö, mutta uskon olevani myös oikeassa arvellessani, että jo selkeän ennusteen - ainakin suotuisan sellaisen - olemassaolo sairauden kulkua ja potilaan elämänkaarta koskien keventää mieltä. Me joudumme sietämään niin kovin paljon epätietoisuutta.

Ajoittain pysähdyn kysymään itseltäni, olenko kaiken kokemani seurauksena katkeroitunut. Katkeruus on tunne, jonka en soisi hallitsevan elämääni ja jota en myöskään haluaisi lapsilleni välittää. Haluaisin pystyä näkemään elämän valoisat puolet ja olla tuhlaamatta elämää turhaan kiukutteluun. En halua olla kyyninen ilonpilaaja, jonka parissa toiset ihmiset eivät uskalla kunnolla rentoutua ja pitää hauskaa. Liioin en halua lasteni kasvavan uskomaan, että elämästä nauttiminen on jotenkin väärin ja suu mutrussa kulkevat ovat fiksumpia kuin muut. Periaatteessa olen sitä mieltä, että oli ihminen kokenut mitä hyvänsä, jonkinlainen myönteisyys olisi säilytettävä. Ei kannata päästää ukkospilveä majailemaan pään päälle ja loputtomiin surra sellaista, mille ei mitään voi. Tärkeä askel on oppia olemaan vertaamatta elämäänsä siihen, mitä muut ovat saaneet.” Onni on lähtöisin ihmisestä itsestään” on kulunut lause, mutta totta. Kun keskittyy omaan elämäänsä, kateuskin väistyy. Sille en kuitenkaan voi edelleenkään mitään, että jos joku kuvailee minulle elämän (omansa tai jonkun toisen) raskautta kolmen elävän ja terveen lapsen kanssa tyylillä ”sinähän et tästä voi mitään ymmärtää kun itselläsi on niin helppoa”, muutun häijyksi. Harmittelen huonoa käytöstäni jälkeenpäin, koska pääsääntöisesti ihmiset eivät lausahduksillaan ja tyyleillään tarkoita pahaa, ja, viitaten kappaleen alkuosaan, mieluummin haluaisin olla mukava juttukumppani kuin väisteltävä noita-akka.

Joidenkin Einon kuolemasta seuranneiden tunne-elämän vammojen osalta koen viimeisten kuukausien aikana alkaneeni saada vähän takaisin sitä, mikä oli. Tämä myönteinen muutos on hätkähdyttänyt siinä mielessä, että monia suuria henkisiä haittoja en oikeastaan ole edes pannut merkille ennen kuin nyt, kun ne ovat hieman alkaneet korjaantua. Tuntuu kurjalta tajuta taas menettäneensä jotain, toisaalta on toki mukava huomata, että jotain voi saada takaisinkin, kaikesta huolimatta. Normaalit keskustelut toisten ihmisten kanssa ovat tärkeitä. Nykyisin en yleensä ota Einoa puheeksi tutustuessani uusiin ihmisiin esimerkiksi Ilmarin harrastusten kautta, jos tämän puheenaiheen vain voin sujuvasti välttää. Tyly totuus vain on, että lapsen kuolema ei ole aihe, jolla hankitaan seuraa kotiäitipiireissä. En silti koskaan valehtelisi, että Ilmari on esikoisemme tai että meillä on kaksi lasta, enkä estelisi Ilmaria puhumasta Einosta. Totta kai Eino on vahvasti perheemme elämässä mukana, ja tulee aina olemaan.

Ajankäytöllisistä syistä johtuen blogikirjoitteluni tulee ehkä nykyisestäänkin hieman vähenemään seuraavina kuukausina. Aion kuitenkin jatkossakin avautua silloin tällöin ja epäilemättä edelleen milloin mistäkin aiheesta. Hyvää loppukesää kaikille lukijoille!




"Sinun kanssasi onnemme jaamme, ja iskut kohtalon."


6.8.2007, kotipihallamme.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Lukukokemuksia, osa 2

Kirja: Puhdistus, kirjoittaja Sofi Oksanen

Sillä perusteella, mitä olen lukenut Sofi Oksasesta henkilönä, meitä näyttäisivät yhdistävän lähinnä ikä ja sukupuoli. Elämäntyylillisistä eroista huolimatta Oksanen on kirjoittanut minua suuresti miellyttävän kirjan. Puhdistus on historiallisesti tarkka ja kiinnostava. Se paljastaa karun totuuden Viron historiasta yrittämättä nähdä Neuvostoliitossa mitään hyvää. Itse neuvostoliittolaista kommunismia halveksivalle kirjan lukeminen on hekumallinen elämys, eikä vähiten siksi, että se on saanut ylistäviä arvosteluja. Helpottavaa, että Neuvostoliittoa saa arvostella ja että ainakaan kaikki sivistyneinä pidetyt ihmiset eivät kavahda isänmaallisuuden kuvaamista myönteisenä ilmiönä. Herää kylläkin kysymys, millaisen arvostelun saisi suomalaisen miehen kirjoittama kirja, jossa kommunistit haisevat ja örmyilevät ja kansallismieliset ovat ahkeria, älykkäitä ja hyväntahtoisia, mutta sitä ei kannattane spekuloida liikaa. Pääasia, että on kirjoitettu ja julkaistu kirja, joka suuntaa demonisoinnin oikeaan osoitteeseen ja antaa oman kansan etujen ja perinteiden puolustamiselle kauniit kasvot. (Huomionarvoista toki on, että nyttemmin WSOY on saanut Sofi Oksasesta tarpeekseen. Julkisuudessa esitetyt syyt välirikkoon vaikuttavat sekavilta.)

Juoneltaan kirja on kiehtova, ettenpä sanoisi nerokas. Henkilöiden taustoista ja kohtaloista paljastetaan riittävästi niin, että oleelliset seikat eivät jää arvailujen varaan (toisin kuin Lostin päätösjaksossa), mutta lukijalle jää tilaa myös omien päätelmien tekoon. Siksi mielenkiinto pysyy yllä. Nykyaikaisen prostituution eli niin sanotun ihmiskaupan ottaminen rinnalla kulkevan tarinan aiheeksi lisää kirjaan jännäri- ja tirkistelyaineksia ja madaltanee lukemisen aloituskynnystä niillä, joista pelkkään raskaaseen historiikkiin tarttuminen tuntuisi liian työläältä. Niiden, jotka alkusivuilla säikähtävät naisnäkökulmaa, ei kannata keskeyttää lukemista, sillä ainakin minun, joka toki olen nainen, mielestäni kirja on suunnattu yhtä lailla miehille kuin naisillekin. Missään nimessä kirja ei ole feministinen, pitää Oksasen aatemaailma sisällään sitten mitä hyvänsä. Miesten kärsimyksiä ja taisteluita ei unohdeta tai väheksytä, vaikka pääpaino onkin kotirintaman tapahtumissa.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten esi-isiemme elämään paneutuminen on terveellistä nykypäivän itsesäälissä piehtaroijalle. Kokonaisten sukupolvien kärsimykset omassa maassamme ja sen läheisyydessä saavat omat murheet ainakin hetkellisesti tuntumaan hyväksyttävämmiltä ja kestettävissä olevilta. En ole maailman ensimmäinen ihminen, joka on joutunut kokemaan täysin epäansaittua ja kohtuutonta kauhua ja tuskaa, en edes ensimmäisten kymmenen joukossa. Tuen saaminen muilta hirveyksiä kokeneilta ei sekään ollut menneillä vuosikymmenillä välttämättä yhtään yksinkertaisempaa kuin tänä päivänä. Häpeä ja halu vaieta ikävät tapahtumat unohduksiin eivät ole syntyneet minun ikäluokkani elinaikana.

Kriitikot ovat ajoittain esittäneet omia tulkintojaan siitä, mitä kirjan nimi kuvaa. Nimen taustalla ehkä on neuvostovallan päämäärä puhdistaa hallitsemansa alueet kommunismivastaisuudesta, mutta voinee myös ajatella, että kirjan tarkoitus on puhdistaa lukijan mieli. Kirjan lukemisen jälkeen mieli on puhdistunut kaikesta siitä puna-aatetta pokkuroivasta propagandasta, jota meille suomalaisillekin on syötetty. Kirja puhdistaa Neuvostoliiton ihailu –kuonan totuuden päältä. Suosittelen Puhdistusta kaikille yli 15-vuotiaille J.

Ja nyt jännityksellä odotan, onnistunko seuraavaksi poimimaan hyllystä jotakin muuta kuin raastavaa tragediaa.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Lukukokemuksia, osa 1

Olen viime kuukausien aikana jatkanut vanhaa harrastustani, kirjojen lukemista, muun elämänmenon sallimissa rajoissa. Seuraavaksi kommenttejani kirjoista ja sekalaisia kirjojen herättämiä ajatuksia.



Kirja: Jäähyväiset Einolle, kirjoittaja Johanna Ervast


Kirja on varmasti sydäntä särkevää luettavaa kenelle tahansa. Itse lapsen menettäneelle koskettavimpia saattavat olla hieman eri kohdat kuin sellaiselle, joka saattaa vain kuvitella lapsen kuoleman aiheuttamia tunteita. Pidän kirjan kerronnallisesta ja kronologisesti etenevästä tyylistä, ja ihailen sitä yksityiskohtaisuutta, jolla Ervast on raskaimmatkin vaiheet kuvaillut. Kirjan viimeinen luku, jossa kerrotaan Einon viimeisestä päivästä ennen sairastumista, on hätkähdyttävä, kekseliästä sijoittaa se näin. Ehkä matkin tätä joskus omassa blogissani, toistaiseksi meidän Einomme viimeisten leikkien muistelu on tuntunut minusta vielä vaikeammalta kuin hänen kuolemansa ajatteleminen.

Voimakkaimman samaistumisen tunnen aivan kirjan alkuvaiheessa. Lapselle tapahtuu jotakin kauheaa omassa sängyssä keskellä hiljaista aamuyötä, rauhallinen koti täyttyy hetkessä ensihoitajista ja käsinkosketeltavasta hädästä. Tiedän sen tunteen, että yhtäkkiä, minne vain katsookin, näkee vain edessään sulkeutuvia ovia. On joutunut tilaan, josta on pakko päästä pois, mutta mitään ulospääsyä ei ole.

Ervastin perhettä Einon sairastumista seuranneiden parin viikon aikana koetellut vuoristorata on minulle tuttua lähinnä Einon vastasyntyneisyyskaudelta. Emme alkuun tienneet ollenkaan, millainen sairaus Einolla on. Parhaimmillaan uskoimme, osittain tuttavien ja terveydenhuoltohenkilökunnankin turhan optimististen puheiden perusteella, että vaiva voisi olla jotain hyvin lievää ja helppohoitoistakin. Pahimpia olivat ne hetket, kun Einon hengissä selviäminen oli vaakalaudalla, ensin heti syntymän jälkeen, sitten vielä kahdesti Einon ensimmäisen elinkuukauden aikana sepsiksen yhteydessä. Yhtenä päivänä oltiin iloisia Einon verenpaineiden korjaantumisesta, seuraavana murehdittiin veren suolapitoisuuden kohoamista nesteytyksestä huolimatta. Yhtenä päivänä iloittiin keskuslaskimokatetreiden asentamisen vuoksi, koska ne takasivat Einolle riittävästi suonensisäistä sokeriliuosta, mutta hetken päästä murehdittiin vaikeaa tulehdusta, jonka katetrit olivat mahdollistaneet. Koskaan sairaalaan aamulla tullessa ei tiennyt, mitä kerrottavaa hoitajilla ja lääkäreillä tänään olisi. Se oli pelottavaa, mutta silti sairaalaan oli aina hirveä kiire, teki mieli juosta. Illalla oli vaikea lähteä pois. Viljan syntyessä sairaalassa olivat käytännöt muuttuneet, ja vanhemmat otettiin paremmin huomioon. Sain aina halutessani jäädä Viljan luokse yöksi, sänkykin oli. Olinkin sairaalassa joka toisen yön, joka toisena halusin olla Ilmarin luona.

Se, mitä seurasi, kun Eino Ervastin tila todettiin toivottomaksi ja aktiivisesta hoidosta luovuttiin, on kauhutarina, jollaista ei haluaisi uskoa tosielämässä tapahtuvan. Olisi naiivia väittää, että voin kuvitella, miltä äidistä tällaisessa tilanteessa tuntuu, mutta ainakin jossain määrin voin ymmärtää äidin alkukantaisen tarpeen saada huolehtia lapsensa ravitsemuksesta. Sairaalalääkärien huonot hoitopäätökset suututtavat, ja lukiessa harmittaa vanhempien puolesta. Huomaan toivovani, että Ervastit osaisivat tehdä sen, mitä itse en ole osannut. Olen usein ollut sitä mieltä, että Einoa tai Viljaa tulisi hoitaa eri tavalla kuin sairaalassa hoidetaan, mutta olen silti ollut huono ilmaisemaan mielipidettäni kovin napakasti. Lapsen sairastuminen ja sairaalaympäristöön joutuminen on kai jotenkin liian hämmentävää, sellaisellekin, jolla on itsellään ammatillisesti lääketieteeseen tai terveydenhuoltoon liittyvä tausta. Luulen ainakin omalla kohdallani, että kyse on jonkinlaisesta alitajuisesta sairaalapelosta. Tulee tunne, että jos on liian hankala, niin sairaala jotenkin ”kostaa”. Kun on hoitohenkilökunnan armoilla, tuntuu, että on oltava mukava, ikään kuin muuten ei saisi hyvää hoitoa. Ehkä mukana on myös halua uskoa, että sairaalalääkärit ovat guruja, jotka aina tietävät, miten tulee toimia. Se olisi niin ihanaa. Vanhempien pitäisi kuitenkin aina muistaa, että he ovat sairaalassakin lapsensa parhaita puolustajia. Muillehan lapsen hoito on kuitenkin loppujen lopuksi vain työtä, ja niin sen pitää ollakin. Lääkärillä ei voi olla koko ajan sydän täysillä mukana jokaisen potilaan kanssa, koska se uuvuttaisi.

Eino Ervast sairastui 20.3.2005. Meille se oli hyvä päivä. Takana oli rankka, lähes kahden viikon sairaalajakso. Eino oli sairastanut peräkkäin kaksi kovaa vatsatautia, joista toinen tartunta oli tullut sairaalassa ensimmäistä vatsatautia hoidettaessa. Eino oli lähes kymmenenkuinen ja painoi alle seitsemän kiloa. Hänen vauva-aikansa oli vatsatauteihin astikin ollut ongelmallinen. Tuona sunnuntaina pääsimme kuitenkin Lastenklinikalta kotiin, ja siitä alkoi elämässämme mukavampi jakso. Pahimmat alkuvaikeudet jäivät taakse. Pääsiäisen aikaan nautin koko perheen kyläilyistä kunnolla ensimmäistä kertaa Einon syntymän jälkeen. Eino alkoi vihdoin nostaa itseään käsivarsien varaan lattialla ollessaan ja kääntyillä, vähitellen myös ryömiä taaksepäin. Hän kasvoi mukavasti. Einon vointi oli niin hyvä, että olin vähän yllättynyt, kun Einolla huhtikuussa todettiin krooniset liimakorvat, mutta emme tätä murehtineet, koska hoito olisi yksinkertainen. Einon korvat putkitettiin 20.5. Olimme koko sen perjantain Lastenklinikan osasto kuudella. Jouduimme odottamaan toimenpiteeseen pääsyä, ja vietin Einon kanssa aikaa osaston leikkihuoneessa. Siellä oli yksi toinen äiti, vantteran ja kaikin puolin terveen oloisen puolitoistavuotiaan kanssa. Juttelimme äidin kanssa niitä näitä. Kerroin Einon sairaudesta ja siitä seuranneista kehitysviiveistä ja muista ongelmista. Äiti oli aika hämmentynyt ja kommentoi sillä tavoin kuin terveiden lasten vanhemmat yleensä näitä asioita kommentoivat. Muistan tunteneeni hyvin sujuneesta keväästä huolimatta itsesääliä, ajattelin, että olemme tosi epäonninen perhe, kun edes Lastenklinikalta ei löydy yhtä sairaita kuin meidän Eino. En aavistanut, että vain muutaman huoneen päässä toinen pieni Eino-poika valmistautui kuolemaan monen hirvittävän viikon päätteeksi.

Einon ollessa leikkausosastolla tein kävelylenkin sairaalan lähiympäristössä, rannalla ja Sibelius-puistossa. Tuntui taas hyvältä. Päivä oli kaunis ja täynnä elämää. Iloitsin siitä, että edessä olisi todennäköisesti mukava kesä. Eino voi toimenpiteen jälkeen hyvin ja illalla lähdimme yhdessä kotiin. Kaksi päivää myöhemmin, sunnuntaina, Eino oppi ryömimään eteenpäin. Saimme viettää kaksi vuotta ja kaksi ja puoli kuukautta elämän kulta-aikaa, sitten oli meidän vuoromme järjestää esikoispoikamme hautajaiset.

Ihmiset ovat erilaisia, samoin lapsensa menettäneet ihmiset. Onkin hämmästyttävää huomata toisten lapsensa menettäneiden tarinoita lukiessa, miten samankaltaisin lausein me kuvaamme tunteitamme ja ajatuksiamme. Erot näkyvät käytännön asioissa, siinä, miten lapsi hyvästellään ja miten haudataan. Me olimme varmaan vähän poikkeuksellisia vanhempia, kun emme pukeneet Einoa omiin vaatteisiin emmekä laittaneet leluja hänen mukaansa. Ajatus oli ilman muuta kaunis ja houkutteleva, mutta tiedostin liian hyvin, että nämä esineet vain maatuisivat mullassa. Asiaan varmaankin vaikutti sekin, että meillä oli jo pikkuveli vaatteita ja leluja odottamassa. Ajattelin, että Eino varmasti toivoisi Ilmarin perivän tavaransa, ja oli kuoleman jälkeistä elämää tai ei, Eino ei enää tarvitsisi maallista lohduketta. Ainoa Einon mukaan laitettu tavara oli kaulakoru, jonka Eino oli saanut lahjaksi nimenantopäivänä. Minulle on ollut hirveän tärkeää nähdä Einon eniten käyttämien vaatteiden ja rakkaimpien lelujen olevan käytössä edelleen. Einon uninalle on nyt Viljan uninalle, ja Viljakin on joutunut käyttämään joitakin sinisiä vaatteita. Einon käyttämistä vaatteista luopuminen on ollut paljon vaikeampaa kuin sellaisista, joita vain Ilmari on käyttänyt, joten kyse ei tosiaan ole normaalista lasten kasvun aiheuttamasta haikeudesta. Mistään ei ole luovuttu siksi, että siihen liittyisi liian surullisia muistoja. Sänky, jossa Eino kuoli, on edelleen Ilmarin käytössä, jopa samat lakanatkin. Käyttökelpoinen tavara on käyttökelpoista tavaraa, ja liittyyhän sitä paitsi kaikkeen hyviäkin muistoja. Ehkä kyse on osittain myös halusta kohdata pelkoja, siinä uskossa, että ne muuttuisivat vähän lievemmiksi.

Siinä missä toiselle ajatus lapsen arkkuhautaamisesta voi olla mahdoton, minulle tuhkaus oli vaihtoehtona poissuljettu. Halusin Einon itse valitsemallemme ja hoitamallemme hautapaikalle mahdollisimman täydellisenä ja mahdollisimman nopeasti. Halusin, että juuri Einon maatuvasta ruumiista lähtöisin olevat molekyylit ravitsevat haudalle istuttamiani kukkia ja mullassa touhuavia pikku matosia. Minut saa kyllä tuhkata, mutta Einoa ei saanut. Vaikkemme laittaneet Einon arkkuun leluja, haudalle veimme heti pienen kuorma-auton, ja joka toinen kesä olemme laittaneet haudalle pienen veneen vesialtaaseen. Nämä lelut eivät ole olleet pelkästään viemisiä Einolle, vaan ne ovat myös ilahduttaneet haudalla käyviä pikkuvieraita (tosin tässä sairaassa maailmassa lelut olisivat ilman muuta paremmin turvassa maan alla, ks. kuvateksti). Todettakoon lopuksi, että oman lapsen hautaamiskäytännöissä ei tarvitse olla looginen tai miettiä, mitä muut ajattelevat. Tehtävä on joka tapauksessa riittävän kurja.

Kuva otettu 20.6.2010. Haudalla aiemmin olleelle kuorma-autolle joku ohikulkija oli ilmeisesti keksinyt paremman käyttötarkoituksen.


tiistai 11. toukokuuta 2010

Nukkumisia ja heräämisiä

Jo viime kesän lopulla päiväunista luopunut Ilmari on talven ja kevään aikana oppinut tunnistamaan hyvin levon tarpeensa, ja poikkeuksellisen aikaisin herättyään Ilmari kömpii oma-aloitteisesti sängyllemme Viljan päiväuniaikaan ja käy nukkumaan. Sattuipa taas eräänä päivänä tällainen hetki, ja uni maistui herralle niin hyvin, että Vilja ehti herätä ensimmäisenä. Uteliaana pikkuneiti konttasi outoa näkyä katsomaan.

Nukkuva isoveli oli mitä ilmeisimmin pienin silmissä hyvin hullunkurinen näky. Vilja hihitteli ja koetteli pötköttäjää sormillaan. Ilmari nukkui sikeästi eikä herännyt tutkimukseen. Aikansa ihmeteltyään Vilja ryhtyi puuhailemaan muuta, mutta piti koko ajan silmällä veljeään, ja kun tämä alkoi hieman liikahdella ja äännellä, ampaisi pikkusisko paikalle riemusta hullaantuneena. Voi sitä kikatusta ja kiljahtelua. Hymy levisi korvasta korvaan, silmät olivat sikkuralla. Nukkuva isoveli oli ollut hauska, mutta herännyt oli selvästi vielä hauskempi.

Ilmari, joka tuolloin oli melko saman ikäinen kuin Vilja nyt, ei koskaan nähnyt Einoa kuolleena kovin läheltä. Itse asiassa Ilmari käytännöllisesti katsoen unohdettiin nyyhkyttämään toiseen huoneeseen meidän vanhempien yrittäessä turhaan herättää henkiin esikoistamme, ja kun lopulta hain surkean pikkumiehen luoksemme, hän keskittyi niin hylkäämiskokemuksensa purkamiseen, ettei tainnut juuri huomata, mitä huoneessa tapahtui. Kai hän olisi suhtautunut Einoon kuin nukkuvaan, varmaan olisi koetellut pikku käsillään ja ehkä hihitellytkin, maailman pahuudesta tietämätöntä ihanaa hihitystään.

Reilun kahden ja puolen vuoden aikana kuollut isoveli on muodostunut Ilmarille sen verran itsestäänselvyydeksi, ettei asia nyt kyselyiässäkään ole jatkuvasti tapetilla. Haudalla käyminen on mukava isin tai koko perheen kanssa tehty ”retki”, ja valokuvat vaaleatukkaisesta pojasta ovat kodin tavaroita siinä missä pöydät ja tuolitkin. Silloin tällöin Ilmari saattaa kysäistä, missä se Eino nyt on tai minkä värisiä enkelit ovat, aivan valkoisia vaiko kenties harmaanvalkoisia. Mutta sitten siirrytään taas luontevasti muihin aiheisiin. Tämä on saanut minut miettimään, kuinka paljon Einosta on reilua puhua Ilmarille. Kun kerron Ilmarille, mitä kaikkea hauskaa hän puuhaili isoveli Einon kanssa ollessaan vuoden ikäinen, seuraa poikkeuksetta harmistunut, jopa itkuinen toivomus siitä, että Eino tulisi taas meille leikkimään. Onko reilua herättää Ilmarissa surua, jota hän ei ole koskaan kunnolla joutunut kokemaan? Kun kerron veljesten ihanista yhteisistä ajoista, teenkö sen enemmän itseni vai Ilmarin vuoksi? Onko oikein kiusata Ilmaria sillä tiedolla, että hänellä olisi leikkikaverina upea isoveli, jos tämä ei olisi joutunut lähtemään enkelten kotiin jostain tuntemattomasta syystä jo pienenä?

Karujen kysymysten keskellä lohtua antaa se, että pikku Viljasta on Ilmarille jo paljon seuraa. Olemme saaneet vähän takaisin sitä, minkä menetimme. Erilaisena, mutta kuitenkin jo melko siedettävänä arkena.




Eino ja Ilmari koti-pihalla 10.5.2007

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Pääsiäisperinteitä

Pidän juhlapyhiin liittyvistä perinteistä, ja inhoan niiden ylianalysointia. Voi olla ihan mukava miettiä välillä, mistä tietyt perinteet juontavat juurensa, mutta jos joku asia on mukava perinne, ei sen historialliseen taustaan kannattaisi minusta liikaa takertua.

Ikävintä on, kun perinteet joutuvat uskontojen miinakenttään. Pelkkä jonkin tietyn uskonnon loukkaaminen ei mielestäni saisi ikinä olla peruste millekään – jossakin asiassa siis olen vapaa-ajattelijoiden kanssa samaa mieltä. Viime vuosien aikana muslimit ja heidän tukijansa ovat kunnostautuneet loukkaantumisissa, mutta tämän pääsiäisen alla osoitti kykynsä myös ortodoksien arkkipiispa Leo marisemalla lapsinoitien hirvittävyydestä. Asiasta käydyissä keskusteluissa tuotiin esille muun muassa se, että noidat eivät alun perin liity virpomisperinteeseen, ja siten noita-asuista palmusunnuntaina voitaisiin ja pitäisi luopua.

Hyvä tavaton, sanon minä. Jonkinlaiseen noita-asuun pukeutuminen on kuulunut virpomiseen niin pitkään, että väliäkö sillä, onko se aivan alkuperäistä virpomisperinnettä vai ei? Pakko ei ole pukeutua, mutta useimmat pukeutuvat niin, ja asiasta loukkaantuminen on sanalla sanoen tyhmää. Juuri tällaisilla tempauksilla arkkipiispat erottavat kirkkoa kansasta ja antavat koko kirkosta luotaantyöntävän kuvan. Kristinuskoa on käännytyksen alusta alkaen juurrutettu pakanakansaan vain tekemällä kompromisseja, eli esimerkiksi sijoittamalla kristilliset juhlat kalenterissa vanhojen pakanajuhlien paikalle ja antamalla kansan liittää juhliin runsaasti pakanallisia ainesosia. Ei se muuten uppoaisi. Kysymys siitä, miksi muslimeja ei saa loukata mutta kristittyjä saa, on sinänsä oikein hyvä, mutta omien naurettavien loukkaantumisaiheiden keksiminen ei ole pohja järkevälle keskustelulle aiheesta.

Hyvin uskovaisetkin suomalaiset pitävät oman kokemukseni mukaan yleensä myös suomalaisia pakanaperinteitä tärkeinä, eikä tässä mielestäni ole mitään kaksinaamaista. Kulttuuriin voi lisätä uutta tarvitsematta luopua vanhasta. Hienoa, että monet osaavat tehdä niin. Kun ei nuole pilkkua, pääsee parhaisiin tuloksiin. Arkkipiispojen (ja muslimien) kannattaisi muistaa tämä. Alueemme seurakunnan päiväkerhossa koristeltiin palmusunnuntaita edeltävällä kerhokerralla pajunoksia, enkä kuullut ohjaajien markkinoivan noita-asukieltoa. Tässä yksi esimerkki siitä, miten syntyy asenneilmapiiri, joka saa minutkin osallistumaan mielelläni lasteni kanssa seurakunnan toimintaan. Ruohonjuuritasolla kirkko on kaukana arkkipiispoista, onneksi.

Omiin pääsiäisajan perinteisiimme kuuluu virpomisen lisäksi rairuohon kasvattaminen, tipukoristeet ja mämmin sekä melko runsas suklaankin syöminen. Pääsiäiskukko munii sunnuntaiaamuna lapsille yllätyksen. Usein vietämme pääsiäisen mökillä, mutta tämän edellytyksenä on pääsiäisen ajoittuminen selvästi huhtikuun puolelle, tai aikainen kevät. Tänä vuonna pääsiäinen tuli turhan aikaisin kesämökkikauden avausta ajatellen. Einolle veimme kynttilöiden lisäksi narsisseja, mistä myös näyttää muodostuneen perheemme pääsiäisperinne. Toivottavasti pieni enkelimme iloitsi yhtä paljon kuin pikkuveli omista pääsiäisyllätyksistään.



maanantai 15. maaliskuuta 2010

Keväthangilla

En kuulu niihin ihmisiin, jotka hokevat koko talven ajan, kuinka kurjaa ja inhottavaa kyseisenä vuodenaikana on. Liioin en ala helmikuussa känistä, että saisivat lumet sulaa jo ja tulisi jo lämmin. On selvää, että kesä on monin tavoin paljon helpompi ja miellyttävämpi vuodenaika kuin talvi, turha sitä on jankuttaa. Ilman kesää planeetallamme ei edes olisi monisoluista elämää. Kuitenkin, talvella on ollut merkittävä osuus suomalaisten historiassa, ja erittäin myönteisessä mielessä.

Pitkä ja kylmä talvi pakottaa eliölajit kehittymään. Heikkojen karsiutuminen tuntuu nykynäkökulmasta julmalta, mutta vain se – raaka evoluutio – on mahdollistanut sellaiset upeat elämänmuodot, joita Suomen oloissa asustelee. En ole pahoillani siitä, että tämä talvi on ollut eläimille kova. Tämä talvi on monille kantasuomalaisille lajeille ollut tilaisuus jalostua. Tulokaslajit ovat toki kärsineet aidostikin, mutta voiko esimerkiksi sitä, että Etelä-Suomen rusakkokanta on osittain korvautunut metsäjäniksellä, pitää vahinkona? Sitä en kritisoi, että tiettyjä osittain vasta viime vuosina levinneitä lajeja autetaan ruokinta- ja suojapaikkoja järjestämällä. Katson asian olevan metsästysseurojen päätettävissä, niin kauan kun tulokaslajit eivät pelkällä olemassaolollaan uhkaa alkuperäislajeja.

Nykyihminen ei pitkälle pötkisi yksin talviseen metsään jätettynä, eikä tarvitsekaan. Kivikaudellakin talvesta selviytyminen vaati yhteisön tuen, sekä tietysti lapsuuden aikana saadut opit. Joka tapauksessa kivikaudella talvi teki ihmistenkin parissa armotonta ja tärkeää työtä. Vahvalla ja terveellä keholla oli suuri merkitys, mutta ihmiselle kaikkein oleellisin sopeutuma oli kekseliäisyys. Ilman talvea tieteemme ja teknologiamme eivät olisi maailman huipputasoa. Ilman talvea Eino tuskin olisi saanut elää edes kolmea vuotta, eikä Vilja tähänastista elämäänsä.

Arkielämän kannalta talvi tuo haasteita, nykyaikaisen infrastruktuurinkin puitteissa. Talvi tuo kuitenkin mukavaakin vaihtelua kesäpuuhiin. Ripulijuomien sekoittamisen, korvatippojen pusertelun, nenien niistämisen ja yöllisten yskänlääkkeen kuljetusten lisäksi voi esimerkiksi kiipeillä lumikasoissa, hiihtää, laskea pulkkamäkeä ja tehdä lumiukkoja. Ja nauttia lumisateen ja lumisen maiseman kauneudesta.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Suru, joka ei vanhene

Viime aikoina ne, jotka ovat vasta nyt kuulleet perheemme yhden lapsen kuolleen, eivät yleensä ole suoraan ilmaisseet osanottoaan, käyttämällä siis esimerkiksi lausetta ”otan osaa” tai muuta vastaavaa. He ovat toki ilmaisseet ymmärtävänsä, että olemme kokeneet suuren menetyksen ja varmasti suremme vieläkin, mutta tietyssä mielessä Einon kuolema uutisena on vanhentunut.

Olen miettinyt, miltä tuoreeseen tilanteeseen tarkoitettu osanotto korvissani nyt kuulostaisi, ja tullut siihen tulokseen, että sen haluaisin kuulla kaikkein mieluiten. Se osoittaisi sanojan ymmärtävän, että lapsen kuolema on eri asia kuin esimerkiksi isovanhemman, vanhemman tai muun rakkaan jotakuinkin vuorollaan toteutunut poistuminen. Oletettavasti useimmat ymmärtävätkin, mutta häkeltyvät tilanteesta – eihän heillä ole ollut aikaa syväanalysoida aihetta aivan samaan tapaan kuin minulla. Minä tiedän liian hyvin, että lapsen kuolema ei vanhene.

Se muistuttaa säännöllisesti painajaisissa, jotka ovat karumpia kuin normaalit vanhemmuuden pelkoihin liittyvät. Näinhän minä ennen Einon kuolemaakin joskus painajaisia, joissa jommallekummalle lapselleni uhkasi käydä jotakin ikävää. Mutta en nähnyt painajaisia, joissa tuijotan lapseni ruumista tietäen, etten voi enää tehdä mitään, mikä lasta auttaisi. Uutuutena on toisaalta tullut painajaisia, joissa unessa elottomana näyttäytynyt lapsi todellisuudessa voikin hyvin. Painajaiset, joista on mahdollista herätä, eivät ole pahoja.

Valvetilassa se, että surun kanssa pystyy elämään, merkitsee minulle lähinnä taitoa olla ajattelematta kaiken aikaa pahimpiin seikkoihin liittyviä yksityiskohtia. Jos annan itseni ajatella Einon kasvoja, joita en enää ikinä kosketa ja joilta en enää saa pyyhkiä yhtäkään kyyneltä, tunnen surun aivan yhtä viiltävänä kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Muistan vielä tarkalleen, miltä Einon hiukset ja iho tuntuivat, ja samalla kun muisto satuttaa, pelkään sitä, että jonain päivänä en enää muista.

Nelivuotisuhman karkeuttama Ilmari on haastanut minut arvioimaan, pystynkö elämään jokaisen päivän sellaisella asenteella, että lapseni saattaa kuolla seuraavana yönä. No, en pysty. Lähes päivittäin tulee kasvatustilanteiden tuoksinassa hetkiä, joista soimaisin itseäni kuukausikausia, jos Ilmari kuolisi. Silloin olisin vakuuttunut siitä, että neljävuotias on täydellinen pikkuihminen, jonka kaikilla teoilla ja valinnoilla on puhtaan hyveellinen tarkoitus. Se, että kaikki heikot hetket on mahdollista unohtaa ja korvata paremmilla, on ylellisyyttä, josta saatoin Einon kuoltua vain haaveilla.





Lumi peittona 31.1.2010










tiistai 19. tammikuuta 2010

Äskettäin huomasin olevani - pelottavaa kyllä - jälleen samaa mieltä pääministerimme kanssa, tällä kertaa suomalaisen korkeakouluopiskelun maksuttomuuteen liittyvässä asiassa. Aihetta käsittelevä uutinen toi muistoja mieleeni, ja innostuin kaivelemaan leikekirjaamme. Alla kirjoitukseni Ylioppilaslehden mielipidesivulla vuonna 2002:

"Koulutus hyvää kehitysapua

Juha Merimaa päivitteli kirjoituksessaan Ylioppilaslehdessä 6/02 ulkomaisten opiskelijoiden toivotonta asemaa Suomen työmarkkinoilla. Lähtökohtana asian tarkasteluun oli sen tarkoituksettomuus, että ulkomaalainen hankkii Suomessa koulutuksen ja palaa sitten kotimaahansa hyödyntämään sitä. Otsikko kirjoitukselle olikin osuvasti "Kotimatka uhkaa opintonsa päättäviä ulkomaalaisia".

Kuvaako kirjoituksen oheen painettu piirros t-paidasta tekstillä I graduated in Finland and all I got was this lousy t-shirt keskimääräisen ulkomaalaisen opiskelijan suhtautumista Suomessa saatuun koulutukseen? Jos näin on, lienee joko opiskelijoiden suhtautumisessa tai keskimääräisessä suomalaisessa koulutuksessa jotakin pahasti vialla. Koulutuksen olisi kaiketi tarkoitus tarjota ennen kaikkea tietoa ja osaamista. Tiedon ja osaamisen soveltaminen on mahdollista Suomen ulkopuolellakin, joten kannattaako kotimatkaa pitää uhkana?

Voi olla, että Suomessa tulee olemaan ainakin hetkellisesti pulaa työntekijöistä suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Onko niin sanotuilla hyvinvointivaltioilla kuitenkaan edes moraalista oikeutta houkutella niitä harvoja kehitysmaiden asukkaita, jotka hankkimansa koulutuksen avulla voisivat edistää maansa kehittymistä, pysymään poissa kotimaistaan?

Ilman koulutettuja työntekijöitä kehitysmaat eivät pysty parantamaan olojaan. Kaikkia kehitysmaiden asukkaita emme voi majoittaa, joten eikö järkevää ulkomaalaispolitiikkaa ainakin kehitysmaiden osalta olisi tarjota koulutusta edellyttäen, että oppia ulkomailta hakeneet palaavat valmistuttuaan kotimaihinsa töihin?"

Olen samaa mieltä itseni kanssa. Kannatan kuitenkin korkeakouluopiskelun maksullisuutta ulkomaalaisille, sillä käytännössähän nykyisellään opetuksen tarjoaminen ilmaiseksi ei toimi kehitysapuna tarkoittamassani mielessä. Myönnän myös, että kirjoitukseni perimmäinen innoittaja ei ehkä ollut aito huoli kehitysmaiden puolesta, vaan ainakin osittain halusin tuoda esille niin sanotusti suvaitsevina itseään pitävien ihmisten kaksinaismoralismia ulkomaalaisiin liittyviä ongelmia käsiteltäessä.

Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin voin ottaa uudelleen kantaa Suomea uhkaavaan työvoimapulaankin. Suurten ikäluokkien eläköityminen on jo alkanut, ja työttömiä riittää. Tämä ei tietenkään, valitettavasti, tarkoita sitä, että suomalainen yhteiskunta olisi huolia vailla, mutta joka tapauksessa mitään sen tyyppistä työvoimapulaa, joka olisi helposti paikattavissa ulkomaalaisia opiskelijoita houkuttelemalla, emme tule kokemaan.

Mitä Ylioppilaslehteen yleisellä tasolla tulee, myönteistä palautettakin voin omien kokemusteni perusteella antaa. Vaikkakin lehti ainakin vuosituhannen alussa edusti yleisesti ottaen varsin erilaista ideologiaa kuin omani, lehden silloinen toimitus ansaitsee kiitokset monipuolisesta mielipidesivujen koostumuksesta. Jokainen minun lähettämäni kirjoitus julkaistiin, vaikka kirjoituksissani poikkeuksetta arvostelin lehden varsinaisia artikkeleita.

Raikas talvisää jatkukoon!