Lukukokemuksia, osa 1

Olen viime kuukausien aikana jatkanut vanhaa harrastustani, kirjojen lukemista, muun elämänmenon sallimissa rajoissa. Seuraavaksi kommenttejani kirjoista ja sekalaisia kirjojen herättämiä ajatuksia.

Kirja: Jäähyväiset Einolle, kirjoittaja Johanna Ervast

Kirja on varmasti sydäntä särkevää luettavaa kenelle tahansa. Itse lapsen menettäneelle koskettavimpia saattavat olla hieman eri kohdat kuin sellaiselle, joka saattaa vain kuvitella lapsen kuoleman aiheuttamia tunteita. Pidän kirjan kerronnallisesta ja kronologisesti etenevästä tyylistä, ja ihailen sitä yksityiskohtaisuutta, jolla Ervast on raskaimmatkin vaiheet kuvaillut. Kirjan viimeinen luku, jossa kerrotaan Einon viimeisestä päivästä ennen sairastumista, on hätkähdyttävä, kekseliästä sijoittaa se näin. Ehkä matkin tätä joskus omassa blogissani, toistaiseksi meidän Einomme viimeisten leikkien muistelu on tuntunut minusta vielä vaikeammalta kuin hänen kuolemansa ajatteleminen.

Voimakkaimman samaistumisen tunnen aivan kirjan alkuvaiheessa. Lapselle tapahtuu jotakin kauheaa omassa sängyssä keskellä hiljaista aamuyötä, rauhallinen koti täyttyy hetkessä ensihoitajista ja käsinkosketeltavasta hädästä. Tiedän sen tunteen, että yhtäkkiä, minne vain katsookin, näkee vain edessään sulkeutuvia ovia. On joutunut tilaan, josta on pakko päästä pois, mutta mitään ulospääsyä ei ole.

Ervastin perhettä Einon sairastumista seuranneiden parin viikon aikana koetellut vuoristorata on minulle tuttua lähinnä Einon vastasyntyneisyyskaudelta. Emme alkuun tienneet ollenkaan, millainen sairaus Einolla on. Parhaimmillaan uskoimme, osittain tuttavien ja terveydenhuoltohenkilökunnankin turhan optimististen puheiden perusteella, että vaiva voisi olla jotain hyvin lievää ja helppohoitoistakin. Pahimpia olivat ne hetket, kun Einon hengissä selviäminen oli vaakalaudalla, ensin heti syntymän jälkeen, sitten vielä kahdesti Einon ensimmäisen elinkuukauden aikana sepsiksen yhteydessä. Yhtenä päivänä oltiin iloisia Einon verenpaineiden korjaantumisesta, seuraavana murehdittiin veren suolapitoisuuden kohoamista nesteytyksestä huolimatta. Yhtenä päivänä iloittiin keskuslaskimokatetreiden asentamisen vuoksi, koska ne takasivat Einolle riittävästi suonensisäistä sokeriliuosta, mutta hetken päästä murehdittiin vaikeaa tulehdusta, jonka katetrit olivat mahdollistaneet. Koskaan sairaalaan aamulla tullessa ei tiennyt, mitä kerrottavaa hoitajilla ja lääkäreillä tänään olisi. Se oli pelottavaa, mutta silti sairaalaan oli aina hirveä kiire, teki mieli juosta. Illalla oli vaikea lähteä pois. Viljan syntyessä sairaalassa olivat käytännöt muuttuneet, ja vanhemmat otettiin paremmin huomioon. Sain aina halutessani jäädä Viljan luokse yöksi, sänkykin oli. Olinkin sairaalassa joka toisen yön, joka toisena halusin olla Ilmarin luona.

Se, mitä seurasi, kun Eino Ervastin tila todettiin toivottomaksi ja aktiivisesta hoidosta luovuttiin, on kauhutarina, jollaista ei haluaisi uskoa tosielämässä tapahtuvan. Olisi naiivia väittää, että voin kuvitella, miltä äidistä tällaisessa tilanteessa tuntuu, mutta ainakin jossain määrin voin ymmärtää äidin alkukantaisen tarpeen saada huolehtia lapsensa ravitsemuksesta. Sairaalalääkärien huonot hoitopäätökset suututtavat, ja lukiessa harmittaa vanhempien puolesta. Huomaan toivovani, että Ervastit osaisivat tehdä sen, mitä itse en ole osannut. Olen usein ollut sitä mieltä, että Einoa tai Viljaa tulisi hoitaa eri tavalla kuin sairaalassa hoidetaan, mutta olen silti ollut huono ilmaisemaan mielipidettäni kovin napakasti. Lapsen sairastuminen ja sairaalaympäristöön joutuminen on kai jotenkin liian hämmentävää, sellaisellekin, jolla on itsellään ammatillisesti lääketieteeseen tai terveydenhuoltoon liittyvä tausta. Luulen ainakin omalla kohdallani, että kyse on jonkinlaisesta alitajuisesta sairaalapelosta. Tulee tunne, että jos on liian hankala, niin sairaala jotenkin ”kostaa”. Kun on hoitohenkilökunnan armoilla, tuntuu, että on oltava mukava, ikään kuin muuten ei saisi hyvää hoitoa. Ehkä mukana on myös halua uskoa, että sairaalalääkärit ovat guruja, jotka aina tietävät, miten tulee toimia. Se olisi niin ihanaa. Vanhempien pitäisi kuitenkin aina muistaa, että he ovat sairaalassakin lapsensa parhaita puolustajia. Muillehan lapsen hoito on kuitenkin loppujen lopuksi vain työtä, ja niin sen pitää ollakin. Lääkärillä ei voi olla koko ajan sydän täysillä mukana jokaisen potilaan kanssa, koska se uuvuttaisi.

Eino Ervast sairastui 20.3.2005. Meille se oli hyvä päivä. Takana oli rankka, lähes kahden viikon sairaalajakso. Eino oli sairastanut peräkkäin kaksi kovaa vatsatautia, joista toinen tartunta oli tullut sairaalassa ensimmäistä vatsatautia hoidettaessa. Eino oli lähes kymmenenkuinen ja painoi alle seitsemän kiloa. Hänen vauva-aikansa oli vatsatauteihin astikin ollut ongelmallinen. Tuona sunnuntaina pääsimme kuitenkin Lastenklinikalta kotiin, ja siitä alkoi elämässämme mukavampi jakso. Pahimmat alkuvaikeudet jäivät taakse. Pääsiäisen aikaan nautin koko perheen kyläilyistä kunnolla ensimmäistä kertaa Einon syntymän jälkeen. Eino alkoi vihdoin nostaa itseään käsivarsien varaan lattialla ollessaan ja kääntyillä, vähitellen myös ryömiä taaksepäin. Hän kasvoi mukavasti. Einon vointi oli niin hyvä, että olin vähän yllättynyt, kun Einolla huhtikuussa todettiin krooniset liimakorvat, mutta emme tätä murehtineet, koska hoito olisi yksinkertainen. Einon korvat putkitettiin 20.5. Olimme koko sen perjantain Lastenklinikan osasto kuudella. Jouduimme odottamaan toimenpiteeseen pääsyä, ja vietin Einon kanssa aikaa osaston leikkihuoneessa. Siellä oli yksi toinen äiti, vantteran ja kaikin puolin terveen oloisen puolitoistavuotiaan kanssa. Juttelimme äidin kanssa niitä näitä. Kerroin Einon sairaudesta ja siitä seuranneista kehitysviiveistä ja muista ongelmista. Äiti oli aika hämmentynyt ja kommentoi sillä tavoin kuin terveiden lasten vanhemmat yleensä näitä asioita kommentoivat. Muistan tunteneeni hyvin sujuneesta keväästä huolimatta itsesääliä, ajattelin, että olemme tosi epäonninen perhe, kun edes Lastenklinikalta ei löydy yhtä sairaita kuin meidän Eino. En aavistanut, että vain muutaman huoneen päässä toinen pieni Eino-poika valmistautui kuolemaan monen hirvittävän viikon päätteeksi.

Einon ollessa leikkausosastolla tein kävelylenkin sairaalan lähiympäristössä, rannalla ja Sibelius-puistossa. Tuntui taas hyvältä. Päivä oli kaunis ja täynnä elämää. Iloitsin siitä, että edessä olisi todennäköisesti mukava kesä. Eino voi toimenpiteen jälkeen hyvin ja illalla lähdimme yhdessä kotiin. Kaksi päivää myöhemmin, sunnuntaina, Eino oppi ryömimään eteenpäin. Saimme viettää kaksi vuotta ja kaksi ja puoli kuukautta elämän kulta-aikaa, sitten oli meidän vuoromme järjestää esikoispoikamme hautajaiset.

Ihmiset ovat erilaisia, samoin lapsensa menettäneet ihmiset. Onkin hämmästyttävää huomata toisten lapsensa menettäneiden tarinoita lukiessa, miten samankaltaisin lausein me kuvaamme tunteitamme ja ajatuksiamme. Erot näkyvät käytännön asioissa, siinä, miten lapsi hyvästellään ja miten haudataan. Me olimme varmaan vähän poikkeuksellisia vanhempia, kun emme pukeneet Einoa omiin vaatteisiin emmekä laittaneet leluja hänen mukaansa. Ajatus oli ilman muuta kaunis ja houkutteleva, mutta tiedostin liian hyvin, että nämä esineet vain maatuisivat mullassa. Asiaan varmaankin vaikutti sekin, että meillä oli jo pikkuveli vaatteita ja leluja odottamassa. Ajattelin, että Eino varmasti toivoisi Ilmarin perivän tavaransa, ja oli kuoleman jälkeistä elämää tai ei, Eino ei enää tarvitsisi maallista lohduketta. Ainoa Einon mukaan laitettu tavara oli kaulakoru, jonka Eino oli saanut lahjaksi nimenantopäivänä. Minulle on ollut hirveän tärkeää nähdä Einon eniten käyttämien vaatteiden ja rakkaimpien lelujen olevan käytössä edelleen. Einon uninalle on nyt Viljan uninalle, ja Viljakin on joutunut käyttämään joitakin sinisiä vaatteita. Einon käyttämistä vaatteista luopuminen on ollut paljon vaikeampaa kuin sellaisista, joita vain Ilmari on käyttänyt, joten kyse ei tosiaan ole normaalista lasten kasvun aiheuttamasta haikeudesta. Mistään ei ole luovuttu siksi, että siihen liittyisi liian surullisia muistoja. Sänky, jossa Eino kuoli, on edelleen Ilmarin käytössä, jopa samat lakanatkin. Käyttökelpoinen tavara on käyttökelpoista tavaraa, ja liittyyhän sitä paitsi kaikkeen hyviäkin muistoja. Ehkä kyse on osittain myös halusta kohdata pelkoja, siinä uskossa, että ne muuttuisivat vähän lievemmiksi.

Siinä missä toiselle ajatus lapsen arkkuhautaamisesta voi olla mahdoton, minulle tuhkaus oli vaihtoehtona poissuljettu. Halusin Einon itse valitsemallemme ja hoitamallemme hautapaikalle mahdollisimman täydellisenä ja mahdollisimman nopeasti. Halusin, että juuri Einon maatuvasta ruumiista lähtöisin olevat molekyylit ravitsevat haudalle istuttamiani kukkia ja mullassa touhuavia pikku matosia. Minut saa kyllä tuhkata, mutta Einoa ei saanut. Vaikkemme laittaneet Einon arkkuun leluja, haudalle veimme heti pienen kuorma-auton, ja joka toinen kesä olemme laittaneet haudalle pienen veneen vesialtaaseen. Nämä lelut eivät ole olleet pelkästään viemisiä Einolle, vaan ne ovat myös ilahduttaneet haudalla käyviä pikkuvieraita (tosin tässä sairaassa maailmassa lelut olisivat ilman muuta paremmin turvassa maan alla, ks. kuvateksti). Todettakoon lopuksi, että oman lapsen hautaamiskäytännöissä ei tarvitse olla looginen tai miettiä, mitä muut ajattelevat. Tehtävä on joka tapauksessa riittävän kurja.

Kuva otettu 20.6.2010. Haudalla aiemmin olleelle kuorma-autolle joku ohikulkija oli ilmeisesti keksinyt paremman käyttötarkoituksen.