Ei tule juurikaan sellaisia päiviä, jolloin jokin uutisotsikoissa ei muistuttaisi toisesta länsimaita uhkaavasta katastrofista. Kuulun siihen joko vähemmistöön tai enemmistöön, joka pelkää islamin tuhoavan suomalaisen kulttuurin. Eräs tuoreehko uutinen kertoo suomalaisvanhempien alkaneen siirtää lapsiaan pois kouluista, joissa on paljon maahanmuuttajalapsia. Tässä ei tietenkään sinänsä ole ihmettelemistä. Se, että kantaväestö vaihtaa maisemaa maahanmuuttajien osuuden noustessa riittävän suureksi, on kansainvälisesti katsoen monikulttuurisilla alueilla varsin normaali ilmiö. Uutisen otsikko, ”Turkulaiskoulujen eriarvoistumisessa asenneongelma”, kertoo ainakin toimittajan asenteesta. Uutinen keskittyy pitkälti moittimaan asenneongelmaisia suomalaisvanhempia, jotka eivät suostu ymmärtämään monikulttuurisuuden ihanuutta. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että vanhemmat ilman erityistä syytä siirtäisivät lapsiaan pois koulusta, jossa lapset viihtyvät ja saavat hyvää opetusta. Ylen teksti-tv:n vastaavassa uutisessa oli maininta siitä, että kouluvaihtojen pelätään vievän pohjan suomalaisten hyvältä kouluosaamiselta. Eli koska vanhemmat siirtävät lapsiaan kouluihin, joissa heillä on oppimisrauha, menee pohja suomalaisten osaamiselta? Hmm… Sähkömagneettisen säteilyn terveyshaittaongelmaa ei ratkaista leimaamalla oireilevat hulluiksi, eikä monikulttuurisuuden ongelmia ratkaista syyttämällä lapsistaan välittäviä suomalaisvanhempia.
Perhe-elämässämme syksy on ollut oikeastaan aika positiivinen yllätys. Viljan hoito on työlästä ja sitovaa kuten Einonkin hoito vastaavassa iässä oli, mutta olen osannut nauttia siitä, että minulla on nyt kotona isompikin lapsi. Se, että olen saanut tehdä Ilmarin kanssa monia sellaisia asioita, joita Einon kanssa vasta suunnittelin tekeväni, on tuottanut enemmän riemua kuin surua. Suru on edelleen voimakkaasti läsnä, se on kalvanut ja muuttanut minua, mutta se ei enää jatkuvasti aiheuta kokonaisvaltaista ahdistusta. Pystyn elämään elämisen arvoiselta tuntuvaa elämää niillä osilla, jotka minusta ovat jäljellä. Elämän sujuvuutta ovat edesauttaneet paljon kotona oleva mies sekä asuinpaikkakuntamme lukuisat Ilmarin ikäisille suunnatut kerhot ja muut harrastusmahdollisuudet. Sekä tietysti Ilmari, joka ajoittaisesta ei niin lievästäkään kotiuhmailusta huolimatta on kodin ulkopuolella pääsääntöisesti kuin enkeli – sanan hilpeässä merkityksessä. Olen toisaalta perusolemukseltani paljon surullisempi kuin ennen Einon kuolemaa, mutta toisaalta saan varsin arkipäiväisistä asioista enemmän iloa kuin olisin aiemmin uskonut olevan mahdollista. Niin imelältä kuin se kuulostaakin, jokainen aamu on minulle ihme. Niukkaunisenkin yön jälkeen tuntuu käsittämättömän hienolta kuulla Ilmarin iloisen äänen huudahtavan: ”Mä olen herännyt!” Muistan aivan liian hyvin, kuinka eri tavallakin aamu voi alkaa.
Eino ja ruska syksyllä 2006