Joulu on tänä vuonna vietetty perheessämme melko toimintapainotteisesti ja kaiketi aika lailla normaalisti. Kovin kummoisesti ei hiljentymiselle ole ollut tilaisuuksia, mikä on sopinut minulle ihan hyvin. Olemme puuhailleet yhdessä ja tehneet jouluisia asioita. Voinee sanoa, että perheemme joulu on ollut jopa onnellinen, todennäköisesti onnellisempi kuin monessa muussa perheessä.
Ilmari on ollut joulukuvioista jo kovin innoissaan. Joulupukki oli odotettu vieras, joka sai reippaan ja kunnioittavan vastaanoton. Vielä ei Ilmari kiinnittänyt huomiota siihen, että isi ei ollut ottamassa pukkia vastaan. Myöskään kuusivuotias Lauri-serkku ei ihmetellyt yhden seurueen jäsenen puuttumista, mutta loppuillasta totesi kyllä, että meillä kävi joulupukin apulainen, koska joulupukki ei ole niin nuori. Hautausmaalla käyminen taisi olla Ilmarille lähinnä hauska ohjelmanumero lumikasoissa kiipeilemisineen.
Sen kuvitteleminen, millainen osa Einolla perheessämme tällä hetkellä olisi, jos hän vielä eläisi, alkaa olla mahdotonta, enkä sitä enää juuri ajattelekaan. Tähän ehkä vaikuttaa hieman se, että perheemme kolmesta lapsesta kaksi on ollut erityislapsia, jotka ovat osittain kehittyneet keskimääräisessä aikataulussa ja eläneet tavallista elämää, mutta joilla joidenkin asioiden osalta on ollut suuria poikkeamia normaalista, koskien sekä eräiden asioiden oppimista että tiettyjen ulkoisten ominaisuuksien kehittymistä. Olen tottunut ottamaan lasten uudet taidot ja muut muutokset vastaan silloin ja sellaisina kuin ne tulevat. En siis yleensäkään kauheasti ajattele, että sitten kahden vuoden kuluttua lapsemme tekevät sitä tai tätä, kolmen vuoden kuluttua sellaista ja tällaista ja neljän vuoden kuluttua noin ja näin. Se liittyy enemmän erityislapsivanhemmuuteen kuin siihen, että yksi lapsistamme on kuollut. Saatan aivan hyvin lohkaista, että Ilmari/Vilja aloittaa koulun saman vuonna kuin tuo tai tämä tuttavaperheen lapsi, tai jotakin muuta vastaavaa puhtaasti todennäköisyyteen perustuvaa. Mutta sen tarkempia kuvitelmia en yleensä päässäni hahmottele, sitä ei vain tule harrastettua ja tämä on vuosien varrella muokkautunut tapa.
Mieltäni piinaa kuitenkin edelleen suuri suru siitä, mitä kaikkea Einolta yksilönä jäi kokematta, tai mitä hän ehti kokea aivan liian vähän. Hän oli kuollessaan niin kovin pieni, ja kuitenkin jo niin iso, että oli ehtinyt saada esimakua siitä, mitä kaikkea hauskaa elämällä on annettavana. Olen varma siitä, että Eino olisi nauttinut joulusta, niin tänä vuonna kuin kahtena edellisenäkin. En tiedä eikä minulla ole tarvetta arvailla, olisiko Eino edelleenkään pystynyt syömään jouluruokia tai laulamaan joululauluja niin, että ulkopuolisetkin olisivat saaneet sanoista selvää, mutta tiedän, että hänen silmänsä olisivat loistaneet riemusta hänen nähdessään joulukuusen ja joulukoristeet. Hän olisi pitänyt mielellään tonttulakkia ja leikkinyt lahjoilla sisarusten kanssa. Näiden ajatusten seurassa joulu on suomastaan ilosta huolimatta edelleen myös pienimuotoinen selviytymistaistelu, ja ehkä tulee aina olemaan. Joka tapauksessa, toivotan lukijoilleni rauhallista, ehkä iloistakin, jäljellä olevaa joulunaikaa.
