tiistai 29. joulukuuta 2009

Joulutunnelmissa

Joulu on tänä vuonna vietetty perheessämme melko toimintapainotteisesti ja kaiketi aika lailla normaalisti. Kovin kummoisesti ei hiljentymiselle ole ollut tilaisuuksia, mikä on sopinut minulle ihan hyvin. Olemme puuhailleet yhdessä ja tehneet jouluisia asioita. Voinee sanoa, että perheemme joulu on ollut jopa onnellinen, todennäköisesti onnellisempi kuin monessa muussa perheessä.

Ilmari on ollut joulukuvioista jo kovin innoissaan. Joulupukki oli odotettu vieras, joka sai reippaan ja kunnioittavan vastaanoton. Vielä ei Ilmari kiinnittänyt huomiota siihen, että isi ei ollut ottamassa pukkia vastaan. Myöskään kuusivuotias Lauri-serkku ei ihmetellyt yhden seurueen jäsenen puuttumista, mutta loppuillasta totesi kyllä, että meillä kävi joulupukin apulainen, koska joulupukki ei ole niin nuori. Hautausmaalla käyminen taisi olla Ilmarille lähinnä hauska ohjelmanumero lumikasoissa kiipeilemisineen.

Sen kuvitteleminen, millainen osa Einolla perheessämme tällä hetkellä olisi, jos hän vielä eläisi, alkaa olla mahdotonta, enkä sitä enää juuri ajattelekaan. Tähän ehkä vaikuttaa hieman se, että perheemme kolmesta lapsesta kaksi on ollut erityislapsia, jotka ovat osittain kehittyneet keskimääräisessä aikataulussa ja eläneet tavallista elämää, mutta joilla joidenkin asioiden osalta on ollut suuria poikkeamia normaalista, koskien sekä eräiden asioiden oppimista että tiettyjen ulkoisten ominaisuuksien kehittymistä. Olen tottunut ottamaan lasten uudet taidot ja muut muutokset vastaan silloin ja sellaisina kuin ne tulevat. En siis yleensäkään kauheasti ajattele, että sitten kahden vuoden kuluttua lapsemme tekevät sitä tai tätä, kolmen vuoden kuluttua sellaista ja tällaista ja neljän vuoden kuluttua noin ja näin. Se liittyy enemmän erityislapsivanhemmuuteen kuin siihen, että yksi lapsistamme on kuollut. Saatan aivan hyvin lohkaista, että Ilmari/Vilja aloittaa koulun saman vuonna kuin tuo tai tämä tuttavaperheen lapsi, tai jotakin muuta vastaavaa puhtaasti todennäköisyyteen perustuvaa. Mutta sen tarkempia kuvitelmia en yleensä päässäni hahmottele, sitä ei vain tule harrastettua ja tämä on vuosien varrella muokkautunut tapa.

Mieltäni piinaa kuitenkin edelleen suuri suru siitä, mitä kaikkea Einolta yksilönä jäi kokematta, tai mitä hän ehti kokea aivan liian vähän. Hän oli kuollessaan niin kovin pieni, ja kuitenkin jo niin iso, että oli ehtinyt saada esimakua siitä, mitä kaikkea hauskaa elämällä on annettavana. Olen varma siitä, että Eino olisi nauttinut joulusta, niin tänä vuonna kuin kahtena edellisenäkin. En tiedä eikä minulla ole tarvetta arvailla, olisiko Eino edelleenkään pystynyt syömään jouluruokia tai laulamaan joululauluja niin, että ulkopuolisetkin olisivat saaneet sanoista selvää, mutta tiedän, että hänen silmänsä olisivat loistaneet riemusta hänen nähdessään joulukuusen ja joulukoristeet. Hän olisi pitänyt mielellään tonttulakkia ja leikkinyt lahjoilla sisarusten kanssa. Näiden ajatusten seurassa joulu on suomastaan ilosta huolimatta edelleen myös pienimuotoinen selviytymistaistelu, ja ehkä tulee aina olemaan. Joka tapauksessa, toivotan lukijoilleni rauhallista, ehkä iloistakin, jäljellä olevaa joulunaikaa.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Vilja 1 v

Vilja (kuvassa keskellä) kiittää syntymäpäiväonnitteluista.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Itsenäisyyspäivätervehdys

Pidän itsenäisyyspäivästä, monestakin syystä. Ensinnäkin, olen iloinen siitä, että voimme ylipäänsä moista juhlaa viettää. Toisekseen, itsenäisyyspäivä on ajankohta, jolloin valtiomme johtajienkin on esitettävä ainakin sanahelinän muodossa syvällisiä pohdintoja sen suhteen, mitä itsenäisyys Suomelle merkitsee ja miksi se on hienoa. Kenties jokunen muukin suomalainen innostuu ajattelemaan asiaa.

Itsenäisyyden merkityksen pohtiminen on EU-aikana erittäin oleellista. Vähitellen Suomen päätäntävalta lipuu EU:lle, joka on käytännössä yhtä kuin suuret jäsenvaltionsa. Herää kysymys siitä, mikä erottaa EU:n Neuvostoliitosta jäsenmaidensa alamaisuuden suhteen. Meidät ajoi EU:n hoteisiin pelko siitä, että pieni maa ei pärjää taloudellisesti ilman vahvaa kaupallista yhteistyötä, ja tuo sama pelko on estänyt Suomen johtavia poliitikkoja vastustelemasta EU:n tiukkenevassa otteessa. Isovanhempieni sukupolvi ei pelännyt. Silloin oli selvää, että itsenäisyys, mahdollisuus päättää omista asioista, on tärkeä asia, jopa niin tärkeä, että sen vuoksi saattoi uhrata henkensä.

Koti, uskonto ja isänmaa. Näitä asioita ei ole enää edes täysin poliittisesti korrektia arvostaa, oman kulttuurin paremmuutta johonkin toiseen nähden ei ole soveliasta julistaa. Onko ihme, että nykynuorisolla on mielenterveysongelmia? Paitsi, ettei heille anneta tukevaa perustaa, johon juurtua, heiltä suorastaan kielletään tällaisen tavoittelu. Jo lapsille korostetaan muualta tulevan mahtavuutta ja luodaan kuvaa siitä, että vanhat suomalaiset perinteet ovat jotenkin vähän juntteja. Luin kerran artikkelin, jossa joku psykologi väitti, että murrosiän kapinointi ja itsetutkiskelu eivät suinkaan ole mikään normaaliin kasvuun liittyvä ilmiö, vaan täysin nykyaikaisen yhteiskuntajärjestelmän tuote. Minun on helppo uskoa tämä. Nykymaailmassa monen on vaikea hahmottaa oma paikkansa.

Kaikesta EU-pokkuroinnista ja monikulttuuri-intoilusta huolimatta itsenäisyyspäivää juhlitaan, melko näyttävästikin. Se on ihan mukavaa. Kunpa voisin vielä välttyä tuntemasta kaksinaamaisuuden haiskahdusta presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa seuratessani.

Hyvää itsenäisyyspäivää!