torstai 25. lokakuuta 2007

Abortit ja ehkäisykulttuuri

Suomessa tehtiin vuonna 2005 noin 9500 aborttia pelkästään ns. sosiaalisista syistä. Nämä "ei must nyt oikee tunnu silt, et haluisin tän lapsen" -abortit muodostivat 90 % kaikista aborteista. Sosiaalisista syistä tehtävissä aborteissa eivät ole mukana alle 17-vuotiaille tehdyt abortit, joita oli lisäksi lähes 700 kappaletta. Tehtäviä johtopäätöksiä: se, että raskaana oleva on alle 17 vuotta vanha, on Suomen lainsäädännön mukaan sinänsä riittävä syy aborttiin. Näinhän se tosiaan on, vaikka kuulostaa kyllä minun korvaani aika kummalta. Toinen, oleellisempi, johtopäätös on, että nämä hyvin nuorten tyttöjen raskaudenkeskeytykset eivät muodosta suinkaan kovin suurta osaa kaikista raskaudenkeskeytyksistä. Jälkimmäinen johtopäätös ei minua enää pelkästään hämmennä, vaan lähinnä karmii. Aikuiset naiset tappavat huvikseen omia lapsiaan?

Nyt kirjoitan siis pelkästään sosiaalisista syistä tehtävistä aborteista. Voin, oikeastaan aika ongelmitta, hyväksyä lapsen tai äidin sairauden vuoksi tehtävän abortin, jopa silloin, kun raskaus on jo pitkällä. Todennäköisesti päätyisin aborttiin itsekin, jos vauvallani todettaisiin vakava vamma, tai jos raskaus vaarantaisi oleellisesti oman terveyteni. Samoin hyväksyn abortin ilman muuta raiskaus- ja vastaavissa tapauksissa.

En ota kantaa siihen, miltä isyys ja lapsen odotus miehen näkökulmasta tuntuvat, sillä en ole mies. Mutta ihan naisen näkökulmasta: en voi mitenkään ymmärtää, miksi äiti haluaisi estää oman lapsensa syntymän. Eihän mitään sen ihanampaa olekaan, kuin saada oma lapsi. Onkohan niin, ettei äitiyden ihanuudesta nykyisin niin hirveästi puhuta? Ei ainakaan alle 25-vuotiaille. Ongelma ei minusta oikeastaan ole se, että Suomen laki sallii abortin. Ongelma on se, että demokraattisessa valtiossa lainsäädäntö kuvastaa yhteiskunnan arvoja. Tämän hetken Suomen arvot korostavat yksilöllisyyttä. Aborttilainsäädännössä lähtökohta on, että naisen on ilman muuta saatava päättää omasta kehostaan. Mutta eihän abortissa ole kysymys siitä. Abortissa lapsi tapetaan, koska hänen äitinsä on liian itsekäs pitääkseen sisällään pientä elämää yhdeksän kuukauden ajan. Yhdeksän kuukautta on lyhyt aika. Sen jälkeenhän lapsen voi vaikka antaa adoptioon.

Raskaana olo on muuten terveellistä naiselle. Etenkin nuorena läpikäydyt raskaudet suojaavat muun muassa erilaisilta syöviltä ja luuston haurastumiselta. Puhuvatkohan lääkärit näistä asioista aborttia harkitseville naisille? Puhutaankohan äitiydestä ylipäänsä myönteisesti? Jotenkin minun on kauhean vaikea uskoa, että tuhannet naiset joka vuosi haluaisivat ihan muuten vaan raskaudenkeskeytyksen, jos heillä olisi yhtään käsitystä siitä, mitä he menettävät. Koko asetelma on aivan nurinkurinen: abortin tekoa pidetään naisen oikeutena, lapsen synnyttämistä sen sijaan jonkinlaisena vanhoillisena velvollisuutena, jota vastaan on kapinoitava, jotta olisi tiedostava ja trendikäs.

Minun mielestäni on aika mahdotonta perustella abortin kieltämistä sillä, ettei ihmisellä ole oikeutta päättää elämästä. Tässä asiassa rajan vetäminen kun menee aika vaikeaksi. Ehkäisynkin voi vielä kieltää, mutta entäs seksistä pidättäytyminen? Eikö sekin ole elämän synnyn kontrolloimista, jonka ei pitäisi olla ihmisen tehtävä? Ja sitten tullaan kuoleman kontrolloimisen loputtomaan suohon. Onko elvytys oikein? Ja niin edelleen. Sinänsä kyllä kunnioitan niitä, jotka eivät keskeytä omaa raskauttaan periaatteellisista syistä, vaikka sikiöllä todettaisiin hyvin vakava, sataprosenttisella varmuudella kuolemaan johtava epämuodostuma. Nämä samat ihmiset tuskin myöskään haluavat, että vauvan elämää syntymän jälkeen pitkitetään tehohoidoilla, jotka tiedetään turhiksi, ja tätäkin tulisi kunnioittaa.

En siis mene niin pitkälle, että alkaisin hehkuttaa myös ehkäisyn käytön olevan aina vain paha asia. Nykykulttuuria haluan kuitenkin vähän kritisoida. Nykyään jonkin oikein tujun ehkäisyn käyttö tuntuu olevan aika itsestäänselvyys. Toisen lapseni synnyttyä sain jälkitarkastuksessa oikein moneen kertaan selitellä, että ei, en tosiaan halua kierukkaa enkä edes pillereitä. Hyvä kun pääsin vastaanotolta pois ilman reseptiä. Olen kuullut, että e-pillereitä määrätään jopa tytöille, jotka eivät ole ikinä elämässään harrastaneet seksiä. Toisaalta, raiskaustilastojen ollessa nousussa, hyvähän se on varautua... Olettaen kuitenkin, että tästä ei ole kyse, niin luulisi lääkärien ymmärtävän, että heidän velvollisuutensa olisi kannustaa nuoria (ja vanhempiakin) elimistölle lempeiden ehkäisymenetelmien käyttöön. Onhan niitä, kondomit ja keskeytetty yhdyntä ainakin. Kondomi on myös ainoa ehkäisymenetelmä, joka suojaa sukupulitaudeilta. Mutta jos ehkäisy pettää, ja tyttö on 13-vuotias ja vartaloltaan epäkypsä synnyttämään, eikö olisi parempi käyttää jotakin varmaa ehkäisymenetelmää... Juu, olisi, tällaisessa tapauksessa se olisi seksistä pidättäytyminen.

Itsekin pistelin poskeeni e-pillereitä pari vuotta. Sitten tulin jostain terveyslehdestä lukeneeksi, että ne voivat altistaa masennukselle (tämähän oli varmaan jotain ihan harhaoppista, tieteellisesti todistamatonta hömppää). Lopetin pillereiden popsimisen, ja (tämä on toki subjektiivinen näkemykseni asiasta) yleinen mielialani kohosi selvästi, nukkumisvaikeudet ja jännittäminen vähenivät ja seksihalut paranivat huimasti. Kun olen puhunut asiasta ystävieni kanssa, moni on sanonut huomanneensa samanlaisia vaikutuksia. Näistä sivuvaikutuksista (?) ei kauheasti kerrota e-pillerireseptiä pyytäville. Sen sijaan olen huomannut, että nuorten naisten mielenterveysongelmien määrän kasvusta kyllä ollaan huolestuneita. Ajatuskin jostakin öklöstä härvelistä sisuksissani puistattaa, siksi en itse halua myöskään kierukkaa. Jotenkuten voin uskoa, että kierukalla haittavaikutukset kuitenkin ovat vähäisempiä kuin e-pillereillä.

On hormonaalisen ehkäisyn käyttö sitten haitallista naisen keholle tai ei, niin ainakin voisi miettiä, mitä järkeä on vuosikausien ehkäisyn käytössä. Onko mitään järkeä siinä, että nekin ihmiset, jotka melko varmasti tietävät jo parikymppisinä haluavansa joskus lapsia, käyttävät silti ehkäisyä jopa yli kymmenen vuotta? Vielä parisuhteen vakiintumisen jälkeenkin. Yhä useammalla käy niin, että ehkäisy vaihtuu lapsettomuushoidoiksi siinä 35 vuoden korvilla, kun "ois niinku elämä silleen mallillaan että nyt ois kiva saada niitä lapsia". En halua ilkkua lapsettomuudesta kärsiviä, ongelma on varmasti täysin todellinen niille, joiden osaksi se on koitunut. Haluan lähinnä kritisoida yhteiskunnan individualismia ja ikinuoruutta ihannoivaa minäminäminä-ilmapiiriä. Voisi olla ihan hyvä mennä vähän kohti "perinteisempää" mallia, jossa naimisiin mentäisiin heti, kun seurustelu alkaa olla vakavaa, ja häiden jälkeen lasten annettaisiin tulla, kun ovat tullakseen. En minä tarkoita, että kaikkien pitäisi saada kymmenen lasta. Tarkoitan vain, että jonkinlaiselle kultaiselle keskitielle olisi tilausta.

Mielipiteeni edellä kirjoittamistani asioista olivat samat jo ennen Einon kuolemaa. Einon kuolema on tuonut ne vain vielä entistäkin lähemmäs sydäntäni. Ainoa lohtuni synkkiä aborttitilastoja katsellessani on, että pellavapäisellä enkelillämme on tuonpuoleisessa paljon pikkuisia leikkikavereita. Hän saa varmasti edelleen auttaa vauvojen hoidossa ja viihdyttämisessä. Mutta ei hän varmastikaan voi ymmärtää näiden lasten äitien päätöstä yhtään sen paremmin kuin minäkään.

perjantai 19. lokakuuta 2007

Vastuu ja syyllisyys

Einon kuoleman jälkeen monet läheiseni ovat kovasti muistutelleet, etten saa syyttää lapseni kuolemasta itseäni. Olen miettinyt, miksi tämä hyväntahtoinen ele ärsyttää minua, ja keksinytkin vastauksen.

Minusta on luonnollista, että lapsen kuollessa vanhempi syyllistää itsensä, oli lapsen kuolinsyy sitten mikä hyvänsä. Totta kai on joitakin kuolinsyitä, joissa vanhemman mahdollisuus estää kuolema olisi ollut niin olematon, että syyllisyys voi ja saakin jäädä kokonaan puuttumaan. Mutta usein lapsen kuollessa vanhempi olisi voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun, ja oli kyseessä sitten kuinka inhimillinen ja ymmärrettävä virhearvio hyvänsä, niin kyllä itsesyytökset kuuluvat asiaan. Jos vanhempi ei lainkaan syyttäisi itseään, vaikka olisi teoriassa voinut omalla toiminnallaan estää lapsensa kuoleman, niin heräisi kysymys, oliko vanhempi ylipäänsä lapsen eläessäänkään ymmärtänyt olevansa tästä kokonaisvaltaisesti vastuussa.

Kun minua kielletään syyllistämästä itseäni, minulle tulee sellainen olo, kuin olisin pikkulapsi, jolle itseään paljon viisaampana pitävä aikuinen yrittää selittää jotakin vaikeaa asiaa tahallaan yksinkertaistaen. Minusta tuntuu, ettei minua pidetä kelvollisena kantamaan vastuuta tällaisesta asiasta. Ikään kuin kaikki se vastuu, jota kannoin Einon eläessä, olisikin ollut vain omaa kuvitelmaani, jota toiset eivät pitäneet juuri minkäänlaisessa arvossa. En ollut Einon eläessä täydellinen äiti, mutta koen, että kannoin hänestä kokonaisvaltaisen vastuun. Nyt haluan kantaa vastuun hänen kuolemastaan. Hän on edelleen minun poikani, ja minun vastuullani.

En ajattele olevani kaikkivoipa. Se, että syyllistän itseni, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi syyllistää muitakin. Syyllisyyden tuntemista ei myöskään pidä sekoittaa itseinhossa vellomiseen, joka on pelkästään haitallinen tunne. Sekin voi olla hetkellisesti ymmärrettävää ja hyväksyttävää surun alkuvaiheessa, mutta siitä on päästävä nopeasti eroon, jotta voi jatkaa elämäänsä. Tiedän myös, etten ole keskimääräistä huonompi äiti. Totta kai minua harmittaa se, että monet paljon minua välinpitämättömämmät äidit ja isät eivät koskaan joudu tekemään tiliä omista virheistään, koska heidän lapsistaan kasvaa reippaita ja terveitä miehiä ja naisia, jotka koko olemassaolollaan julistavat vanhempiensa onnistumista. Mutta ei se muuta sitä, että minun poikani kuoli, ja minä syytän hänen kuolemastaan itseäni, ainakin osittain.

Mainittakoon tässä vaiheessa, että Einon kuolinsyy ei ole vielä selvillä. Minulle on joka tapauksessa selvää, että mikään selitys ei tuo minulle täydellistä synninpäästöä. Asia on periaatteellinen, ja sitä paitsi, eläinlääkärinä ymmärrän kehon toimintojen syy-seuraussuhteiden olevan hyvin monimutkaisia. Lääketiede ei pysty selittämään mitään täysin aukottomasti. Aina jää se pieni jos. Olisin voinut olla monessa asiassa huolellisempi, ja sillä selvä.

Gustav Hägglundilta kysyttiin haastattelussa, mitä hän olisi tehnyt, jos hänen oma poikansa olisi valinnut armeijan sijasta siviilipalveluksen. Hägglund vastasi: "Olisin syyttänyt itseäni huonosta kasvatuksesta." Hieno vastaus. Juuri näin minäkin ajattelen: vanhemmuus on kokonaisvaltaista vastuuta. Olkoon vanhemman itsesyytös ulkopuolisen korvissa kuinka järjetön hyvänsä, se on vanhemmalle itselleen aivan luonnollinen tapa reagoida ei-toivottuun tapahtumaan. Ei sitä pidä kauhistella.

Itsesyytökset eivät johda siihen, että alkaisin uskoa ansainneeni nämä kärsimykset. Halusin aina Einolle pelkkää hyvää. Siksi on väärin, että jokaikinen torstaiaamu herätessäni tunnen kohmeisen piston, sillä muistan, että taas tänäänkin Vekkulien päiväkerho kokoontuu ilman Einoa. On väärin, että joka kerta katsoessani Brazil-mehutölkkiä kuulen vain mielessäni Einon äänen luettelevan: b, r, a, n meni mukkelis makkelis tuli zeta, i, l.

Tulen koko loppuikäni suremaan Einoa kohtaan tuntemaani ikävää. Samoin tulen koko loppuikäni suremaan omaa epäonnistumistani äitinä. Siihenkin minulla on täysi oikeus.

Loppuun lainaan katkelman Bon Jovin levyltä Keep The Faith. Kyseisen laulun (In These Arms) kirjoittajalla ei ehkä ollut mielessään ihan samanlaisia asioita kuin minulla, joka tapauksessa seuraava kuvaa hyvin tunteitani:

"You want commitment
Take a look into these eyes
They burn with fire, just for you now
Until the end of time
I would do anything
I'd beg, I'd steal, I'd die
To have you in these arms tonight
Baby I want you like the roses
Want the rain
You know I need you
Like a poet needs the pain
I would give anything
My blood my love my life
If you were in these arms tonight
I'd hold you
I'd need you
I'd get down on my knees for you
And make everything alright
If you were in these arms
I'd love you
I'd please you
I'd tell you that I'd never leave you
And love you till the end of time
If you were in these arms tonight."

tiistai 16. lokakuuta 2007

Pullamössösukupolvi

Lapsikuolemien suhteen edustan pullamössösukupolvea. Kukapa olisi vielä muutama sukupolvi sitten uskonut, että lapsikuolemat käytännöllisesti katsoen loppuvat. (Kehitysmaiden ongelmat tiedostavilta lukijoilta pyydän anteeksi Suomi-keskeistä tarkastelutapaani aiheen suhteen.) Kiitos antibioottien, rokotusten ja lukuisten muiden lääketieteen keksintöjen, lapset ovat nyt tilastollisesti lähes suojassa kuolemalta.

Kuitenkin, yksikään yksittäinen lapsi ei ole suojassa kuolemalta yhtään sen paremmin kuin 100 tai 1000 vuotta sitten. Ihmislaji on edelleen hyvin haavoittuvainen. Siirtyminen elämästä kuolemaan on hätkähdyttävän nopea ja täydellinen, ja kuka tahansa voi kuolla koska tahansa. Ei se vaadi edes auto-onnettomuutta. Kätkytkuolema koetaan Suomessa vuosittain alle 20 perheessä . Määrä on pieni, mutta niille muutamalle perheelle tapahtuma on totista totta. Minkä ikäinen lapsi tahansa voi kuolla esimerkiksi yön aikana, ilman, että kuolemaan ikinä löydetään syytä. Myös nuori, terve aikuinen voi kuolla yhtäkkiä niin, että lääketieteen ymmärrys tapahtumalle jää puuttumaan. Tällaista siis todellakin tapahtuu. Joka vuosi Suomessa syntyy satoja kuolleita vauvoja. Kohtukuolemille tai synnytyksen aikaisille kuolemille saadaan usein ainakin osittainen selitys, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö perhe alunperin olisi alkanut mielessään odottaa aivan yhtä tervettä ja elävää vauvaa kuin kuka tahansa muukin.

Nykyään neuvoloiden ja perhevalmennuksen toimintaperiaate on pitkälti se, että koska useimmiten vanhemmuuden suurimmat haasteet ovat luokkaa yöheräämiset ja kakkavaipat, niin vakavammista asioista ei juuri puhutakaan. Olen huomannut lapsiaiheisia lehtiä lukiessani, että jos vanhemmat (useimmiten äidit) kertovat "ammattilaisille" pelkäävänsä hirveästi lapsen menetystä, heille vastataan puhtaasti psykologisesta näkökulmasta. Selitetään, että tällaiset turhat pelot on saatava hallintaan keskustelemalla vaikkapa psykologin kanssa. Heille ei kerrota, kuinka suuri riski esimerkiksi kätkytkuolema oikeasti on, ja mitkä ovat sen selviä ja arveltuja riskitekijöitä. En tarkoita, että vanhempien pitäisi jatkuvasti valvoa yönsä ja kädet täristen odotella, milloin joutuvat järjestelemään hautajaisia lapselleen, mutta mielestäni on epäammattimaista luokitella tällaiset pelot turhiksi. Pikemminkin olisi selitettävä, että kyllähän se niin on, että mitä tahansa ikävää voi koska tahansa tapahtua, mutta sen tosiasian kanssa on vaan elettävä.

En tiedä, oliko oman lapsen kuolema helpompi hyväksyä ja kestää silloin, kun lähes joka perheessä oli menetetty vähintään yksi lapsi. Voi olla, että silloin asia tuntui tosissaan raskaalta vasta sitten, kun vanhemmat menettivät lapsistaan suurimman osan, tai jopa kaikki. Välitön suru oli toki varmasti kova silloinkin aina lapsen kuollessa, mutta lapsen kuolema ei heittänyt vanhempia eri maailmaan samalla tavoin kuin nykyään. Kaikki elivät siinä samassa maailmassa, johon kuului paljon kuolemaa. Näihin aikoihin myös lapsia tehtiin paljon enemmän kuin nykyään. Kun lapsia alettiin saada heti, kun siihen oltiin biologisesti valmiita, ei tarvinnut nelikymppisenä tuntea morkkista nuoruuden biletysvuosista ja vuosikausien ehkäisyn käytöstä.

Joka tapauksessa, oli ilmiö sitten miten yleinen tai harvinainen hyvänsä, niin ei siinä mitään järkeä ole, että joku kuolee 3-vuotiaana. Einolle oli juuri puhjennut kaikki maitohampaat. Hän oli juuri oppinut puhumaan, juoksemaan ja käymään oma-alotteisesti potalla. Hän näki niin paljon vaivaa oppiakseen nuo kaikki asiat, ja hänellä olisi ollut edessään upeita kokemuksia. Jos näistä asioista päättää joku jumala, niin tällä hetkellä käytettävissäni olevien tietojen perusteella en voi antaa hänelle anteeksi Einon kuolemaa. Jos tällaiset asiat tapahtuvat sattumanvaraisesti, en voi antaa anteeksi sattumalle.

En ole kuitenkaan unohtanut, että minulla on myös kiitollisuuden aiheita. Kauniita muistoja Einon kanssa koetuista hetkistä on päivälleen 4 vuotta, jos lasketaan Einon odotusajan ensimmäisestä päivästä alkaen. Paljonhan sekin on.





"Näen hymysi iltataivaan aurinkona,



kesäaamun sadetta ovat kyyneleesi.



Ja kun tuuli laulaa pihan koivikossa



kuvittelen sinun laulavan."







Eino kotipihallamme 14.6.2007. Eino kuoli 5.8.2007.

lauantai 13. lokakuuta 2007

Alkusanat

Nykyään oletusarvo vauvan odotuksessa on, että kaikki menee hyvin, ja siksi ongelmat revitään täysin tyhjästä. Kun neuvolan opaskirjoissa annetaan ymmärtää, että univelka ja parisuhteen muuttuminen arkiseksi (mitä sekin sitten tarkoittaa) ovat ongelmia, niin tottahan siinä odottajat alkavat kuvitella, että koliikki ja puolison haluttomuus vaihtaa kakkavaippoja ovat vähintäänkin psykoterapian arvoisia katastrofeja. Kai minullakin jotain kliseisiä kuvitelmia oli mielessäni, kun mieheni kanssa päätimme yrittää saada vauvan. Nyt se kaikki tuntuu hyvin etäiseltä.

Meillä oli onni myötä, sillä esikoisemme sai alkunsa nopeasti ja raskaus sujui hyvin. Toki silloin odottaessani olin sitä mieltä, että jouduin kestämään aivan kohtuutonta pahoinvointia, mutta osasin joka tapauksessa iloita siitä, että vauva vaikutti voivan hyvin. Tuntui tärkeältä, että "kaikki menee hyvin". En kunnolla ymmärtänyt, eikä varmaan moni muukaan odottaja ymmärrä, että on kovin suhteellista, milloin kaikki menee hyvin. Jollekin kriteeri on terve vauva, jollekin elävä vauva. Joku haluaa paitsi vähintään yhdeksän pisteen vauvan, niin lisäksi myös luonnollisen ja mielellään helpon synnytyksen voidakseen sanoa, että "kaikki meni hyvin".

Hieman esimakua asioiden sujumisesta "huonosti" sain ensimmäisessä yliaikakontrollissa. Ultraäänitutkimuksessa huomattiin, ettei vauva ole läheskään niin iso kuin pitäisi raskauden kestoon nähden. Kuitenkin, aluesairaalamme lääkärit suhtautuivat asiaan varsin rennosti ja päättivät, että odotellaan vielä hetki, josko synnytys käynnistyisi itsekseen, ja jos ei, niin käynnistetään normaalisti eli sitten, kun laskettu aika on ylittynyt kahdella viikolla.

Niinpä sovitusti, 6 päivää ensimmäisen yliaikakontrollin jälkeen, synnytys käynnistettiin. Jo ensimmäisistä supistuksista seurasi vauvan pulssitiheyden lasku, ja tehtiin keisarileikkaus. Poikamme näki maailmamme kohdun ulkopuolelta ensimmäisen kerran 27.5.2004 klo 16.48. "Poika", sanoi lääkäri, ja lähti viemään vauvaa rivakasti toiseen huoneeseen. Hetken päästä hän tuli sanomaan, että vauva on lähetettävä heti ambulanssilla Lastenklinikalle. Poika oli vielä kohdusta otettaessa ollut suht hyväkuntoisen näköinen, mutta sitten mennyt nopeasti hyvin veltoksi. Hän tarvitsisi heti tehohoitoa. Aluesairaalan lääkärit eivät osanneet sanoa, mistä pojan huonokuntoisuus johtui.

Sain itse seuraavana päivänä siirron Naistenklinikalle ja pääsin aloittamaan tutustumisen poikaani. Hän joutui olemaan Lastenklinikalla kuusi viikkoa. Selvisi, että hänellä on harvinainen hormonitoiminnan sairaus, aivolisäkkeen vajaatoiminta. Itse asiassa vajaatoiminta oli niin vakava, että kyse oli oikeastaan aivolisäkkeen toimimattomuudesta. Lastenendokrinologit kuitenkin suhtautuivat poikamme tilanteeseen hyvin positiivisesti. Kaikki aivolisäkkeen tuottamat hormonit on mahdollista korvata, ja lääkärit saattoivat hyvillä mielin luvata pojallemme aivan normaalin ja pitkän elämän. "Hänestä tulee hieno lapsi", vakuutteli lääkäri meille vanhemmille. Ja hän oli aivan oikeassa, Einosta tuli hieno lapsi.

Sairaalajakso oli raskas. Eino muun muassa sairasti kaksi kertaa keskuslaskimokatetrin kautta saadun vakavan yleisinfektion, ja monta kertaa pelkäsimme, ettei hän koskaan tulisi meille kotiin. Mutta Eino selvisi kaikesta, ja päivää vaille kuuden viikon ikäisenä hän lähti sairaalasta mukaamme. Aluksi Einon hoito oli vaativampaa kuin täysin terveen vauvan hoitaminen, oli opeteltava lääkkeiden anto ja huomioitava ikään nähden heikko lihasjäntevyys. Syöttäminen oli vaikeaa, imetys ei onnistunut ja nenämahaletkuakin tarvittiin. Näistäkin ajoista jäi kuitenkin valoisat muistot. Vähitellen Eino kasvoi ja kehittyi ja alkoi olla kuten ikäisensä. Sairaus lakkasi näkymästä päälle päin ja vaikuttamasta oleellisesti arkielämäämme.

3-vuotiaana Eino oli oikein reipas ja nokkela pikku poika. Hän oli hyvin kiinnostunut kirjaimista ja numeroista ja halusi, että opetamme niitä hänelle. Kun hän oli 3 vuotta ja 2 kuukautta, hän osasi kaikki kirjaimet ja numerot ja mietti sanojen muodostumista. Sängystä saattoi juuri ennen Einon nukahtamista kuulua esimerkiksi "E, I, N, O, Eino!" Ulkoillessa yksi Einon suosikkikohteista oli parkkipaikka, missä Eino juoksi auton luota toiselle ja luetteli sujuvasti kaikki rekisteritunnukset. Eino oli myös mahtava isoveli 2 vuotta nuoremmalle kuopuksellemme Ilmarille. Kysyimme Einolta, haluaisiko hän vielä toisenkin pikkusisaruksen, ja vastaus oli innostunut "Joo!" Eino vaihtoi vaipat nukeilta ja nalleilta ja imettikin kaikki vuoron perään. Jos pikkuveljelle tuli itku, hän silitti kärsivällisesti pienen päätä ja ilmoitti, että "vauva haluaa äidin syliin".

Elokuun ensimmäisenä lauantaiaamuna huomasimme, että Einolla oli kuumetta ja lieviä vatsatautioireita. Kuume kuitenkin alkoi jo alkuiltapäivästä laskea, ja illalla Eino oli pirteämpikin. Vesi pysyi sisällä, emmekä olleet lainkaan huolissamme. Olihan niitä flunssia ja vatsatauteja ollut, välillä rajujakin, tämähän ei ollut juuri mitään verrattuna kaikkeen siihen, mistä Eino oli elämänsä aikana selvinnyt. Mieheni meni puolen yön aikaan nukkumaan samaan huoneeseen Einon kanssa, minä nukuin toisessa huoneessa Ilmarin kanssa. Mieheni mennessä huoneeseen Eino oli havahtunut hetkeksi hereille ja juonut vähän vettä. Noin neljä tuntia myöhemmin mieheni heräsi ja vilkaisi Einon sänkyyn. Peitto oli oudosti mytyssä eikä poikaa näkynyt. Mieheni tempaisi peiton pois, ja alla makasi Eino,vatsallaan, kasvot patjaa vasten. Hän ei hengittänyt eikä pulssia tuntunut.

Kun heräsin mieheni avunhuutoon, arvasin joutuneeni keskelle loputonta painajaista. Soitin hätäkeskukseen, elvytimme poikaa yhdessä ambulanssin tuloon asti. Toivoisin voivani unohtaa sen yön tapahtumat, mutta muistan ne yksityiskohtaisesti. Tunnistaisin varmasti ensihoitajan äänenkin, jos kuulisin sen uudestaan. Muistan erittäin tarkasti, kun hän sanoi sen, minkä olin jo arvannut: "Olen hyvin pahoillani, mutta mitään ei ole tehtävissä". Medi-Helille soitettiin ja kehotettiin kääntymään takaisin. Tilalle lähetettiin ruumiinkuljetusauto. Eino oli ollut kuolleena jo pitkälti toista tuntia mieheni löytäessä hänet. Hän oli kuollessaan 3 vuotta, 2 kuukautta ja 9 päivää vanha.

Kun Eino kuoli, minäkin jätin maailman, jossa olin siihen asti elänyt. Siirryin onnellisten ihmisten maailmasta surun maailmaan. Ehkä jonain päivänä tämä uusi maailma ei ole enää niin kolkko ja mauton kuin nyt. Joka tapauksessa tiedän, että tästä maailmasta ei ole paluuta vanhaan. Einon kuolema särki sydämeni niin pieniksi siruiksi, etten saa sitä enää korjattua.