Minusta on luonnollista, että lapsen kuollessa vanhempi syyllistää itsensä, oli lapsen kuolinsyy sitten mikä hyvänsä. Totta kai on joitakin kuolinsyitä, joissa vanhemman mahdollisuus estää kuolema olisi ollut niin olematon, että syyllisyys voi ja saakin jäädä kokonaan puuttumaan. Mutta usein lapsen kuollessa vanhempi olisi voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun, ja oli kyseessä sitten kuinka inhimillinen ja ymmärrettävä virhearvio hyvänsä, niin kyllä itsesyytökset kuuluvat asiaan. Jos vanhempi ei lainkaan syyttäisi itseään, vaikka olisi teoriassa voinut omalla toiminnallaan estää lapsensa kuoleman, niin heräisi kysymys, oliko vanhempi ylipäänsä lapsen eläessäänkään ymmärtänyt olevansa tästä kokonaisvaltaisesti vastuussa.
Kun minua kielletään syyllistämästä itseäni, minulle tulee sellainen olo, kuin olisin pikkulapsi, jolle itseään paljon viisaampana pitävä aikuinen yrittää selittää jotakin vaikeaa asiaa tahallaan yksinkertaistaen. Minusta tuntuu, ettei minua pidetä kelvollisena kantamaan vastuuta tällaisesta asiasta. Ikään kuin kaikki se vastuu, jota kannoin Einon eläessä, olisikin ollut vain omaa kuvitelmaani, jota toiset eivät pitäneet juuri minkäänlaisessa arvossa. En ollut Einon eläessä täydellinen äiti, mutta koen, että kannoin hänestä kokonaisvaltaisen vastuun. Nyt haluan kantaa vastuun hänen kuolemastaan. Hän on edelleen minun poikani, ja minun vastuullani.
En ajattele olevani kaikkivoipa. Se, että syyllistän itseni, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi syyllistää muitakin. Syyllisyyden tuntemista ei myöskään pidä sekoittaa itseinhossa vellomiseen, joka on pelkästään haitallinen tunne. Sekin voi olla hetkellisesti ymmärrettävää ja hyväksyttävää surun alkuvaiheessa, mutta siitä on päästävä nopeasti eroon, jotta voi jatkaa elämäänsä. Tiedän myös, etten ole keskimääräistä huonompi äiti. Totta kai minua harmittaa se, että monet paljon minua välinpitämättömämmät äidit ja isät eivät koskaan joudu tekemään tiliä omista virheistään, koska heidän lapsistaan kasvaa reippaita ja terveitä miehiä ja naisia, jotka koko olemassaolollaan julistavat vanhempiensa onnistumista. Mutta ei se muuta sitä, että minun poikani kuoli, ja minä syytän hänen kuolemastaan itseäni, ainakin osittain.
Mainittakoon tässä vaiheessa, että Einon kuolinsyy ei ole vielä selvillä. Minulle on joka tapauksessa selvää, että mikään selitys ei tuo minulle täydellistä synninpäästöä. Asia on periaatteellinen, ja sitä paitsi, eläinlääkärinä ymmärrän kehon toimintojen syy-seuraussuhteiden olevan hyvin monimutkaisia. Lääketiede ei pysty selittämään mitään täysin aukottomasti. Aina jää se pieni jos. Olisin voinut olla monessa asiassa huolellisempi, ja sillä selvä.
Gustav Hägglundilta kysyttiin haastattelussa, mitä hän olisi tehnyt, jos hänen oma poikansa olisi valinnut armeijan sijasta siviilipalveluksen. Hägglund vastasi: "Olisin syyttänyt itseäni huonosta kasvatuksesta." Hieno vastaus. Juuri näin minäkin ajattelen: vanhemmuus on kokonaisvaltaista vastuuta. Olkoon vanhemman itsesyytös ulkopuolisen korvissa kuinka järjetön hyvänsä, se on vanhemmalle itselleen aivan luonnollinen tapa reagoida ei-toivottuun tapahtumaan. Ei sitä pidä kauhistella.
Itsesyytökset eivät johda siihen, että alkaisin uskoa ansainneeni nämä kärsimykset. Halusin aina Einolle pelkkää hyvää. Siksi on väärin, että jokaikinen torstaiaamu herätessäni tunnen kohmeisen piston, sillä muistan, että taas tänäänkin Vekkulien päiväkerho kokoontuu ilman Einoa. On väärin, että joka kerta katsoessani Brazil-mehutölkkiä kuulen vain mielessäni Einon äänen luettelevan: b, r, a, n meni mukkelis makkelis tuli zeta, i, l.
Tulen koko loppuikäni suremaan Einoa kohtaan tuntemaani ikävää. Samoin tulen koko loppuikäni suremaan omaa epäonnistumistani äitinä. Siihenkin minulla on täysi oikeus.
Loppuun lainaan katkelman Bon Jovin levyltä Keep The Faith. Kyseisen laulun (In These Arms) kirjoittajalla ei ehkä ollut mielessään ihan samanlaisia asioita kuin minulla, joka tapauksessa seuraava kuvaa hyvin tunteitani:
"You want commitment
Take a look into these eyes
They burn with fire, just for you now
Until the end of time
I would do anything
I'd beg, I'd steal, I'd die
To have you in these arms tonight
Baby I want you like the roses
Want the rain
You know I need you
Like a poet needs the pain
I would give anything
My blood my love my life
If you were in these arms tonight
I'd hold you
I'd need you
I'd get down on my knees for you
And make everything alright
If you were in these arms
I'd love you
I'd please you
I'd tell you that I'd never leave you
And love you till the end of time
If you were in these arms tonight."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti