Suru, joka ei vanhene

Viime aikoina ne, jotka ovat vasta nyt kuulleet perheemme yhden lapsen kuolleen, eivät yleensä ole suoraan ilmaisseet osanottoaan, käyttämällä siis esimerkiksi lausetta ”otan osaa” tai muuta vastaavaa. He ovat toki ilmaisseet ymmärtävänsä, että olemme kokeneet suuren menetyksen ja varmasti suremme vieläkin, mutta tietyssä mielessä Einon kuolema uutisena on vanhentunut.

Olen miettinyt, miltä tuoreeseen tilanteeseen tarkoitettu osanotto korvissani nyt kuulostaisi, ja tullut siihen tulokseen, että sen haluaisin kuulla kaikkein mieluiten. Se osoittaisi sanojan ymmärtävän, että lapsen kuolema on eri asia kuin esimerkiksi isovanhemman, vanhemman tai muun rakkaan jotakuinkin vuorollaan toteutunut poistuminen. Oletettavasti useimmat ymmärtävätkin, mutta häkeltyvät tilanteesta – eihän heillä ole ollut aikaa syväanalysoida aihetta aivan samaan tapaan kuin minulla. Minä tiedän liian hyvin, että lapsen kuolema ei vanhene.

Se muistuttaa säännöllisesti painajaisissa, jotka ovat karumpia kuin normaalit vanhemmuuden pelkoihin liittyvät. Näinhän minä ennen Einon kuolemaakin joskus painajaisia, joissa jommallekummalle lapselleni uhkasi käydä jotakin ikävää. Mutta en nähnyt painajaisia, joissa tuijotan lapseni ruumista tietäen, etten voi enää tehdä mitään, mikä lasta auttaisi. Uutuutena on toisaalta tullut painajaisia, joissa unessa elottomana näyttäytynyt lapsi todellisuudessa voikin hyvin. Painajaiset, joista on mahdollista herätä, eivät ole pahoja.

Valvetilassa se, että surun kanssa pystyy elämään, merkitsee minulle lähinnä taitoa olla ajattelematta kaiken aikaa pahimpiin seikkoihin liittyviä yksityiskohtia. Jos annan itseni ajatella Einon kasvoja, joita en enää ikinä kosketa ja joilta en enää saa pyyhkiä yhtäkään kyyneltä, tunnen surun aivan yhtä viiltävänä kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Muistan vielä tarkalleen, miltä Einon hiukset ja iho tuntuivat, ja samalla kun muisto satuttaa, pelkään sitä, että jonain päivänä en enää muista.

Nelivuotisuhman karkeuttama Ilmari on haastanut minut arvioimaan, pystynkö elämään jokaisen päivän sellaisella asenteella, että lapseni saattaa kuolla seuraavana yönä. No, en pysty. Lähes päivittäin tulee kasvatustilanteiden tuoksinassa hetkiä, joista soimaisin itseäni kuukausikausia, jos Ilmari kuolisi. Silloin olisin vakuuttunut siitä, että neljävuotias on täydellinen pikkuihminen, jonka kaikilla teoilla ja valinnoilla on puhtaan hyveellinen tarkoitus. Se, että kaikki heikot hetket on mahdollista unohtaa ja korvata paremmilla, on ylellisyyttä, josta saatoin Einon kuoltua vain haaveilla.

Lumi peittona 31.1.2010