On siis kevät

Aiemmin kevään tulo on aina saanut minussa aikaan jonkinasteista riemua. Olen pitänyt tätä valoisuuteen liittyvänä ilmiönä ja kuvitellut, että kevään aikaansaama positiivisuus säilyy elämäntilanteesta riippumatta. En ole koskaan aiemmin uskonut, että kevät voisi olla tuntumatta miltään.

Tämä kevät ei tunnu miltään. Tai oikeastaan, tänä vuonna kevät melkeinpä pelottaa. Kevät korostaa sitä, miten hirvittävän väärin asiat elämässäni ovat. Elämän kuuluisi jatkua. Aurinko valaisee ja lämmittää, luonto valmistautuu kukoistamaan talven jälkeen. Ihmiset ovat iloisia, he hokevat, että on ihanaa, kun on kevät. Kuolema on jossakin hyvin kaukana – paitsi minun ajatuksissani. Minun jokaisella askeleellani kuolema on voimakkaasti mukana, ja etenkin keväällä se on väärin. Jokainen valoisa aamu tuntuu huutavan minulle, etten kuulu tähän maailmaan.

Tuskaani pahentaa myös se, että viime kevään muistot ovat melkein käsin kosketeltavan lähellä. Ne ovat lähempänä kuin edellisvuotiset syksy- ja talvimuistot olivat. Keväällä Eino oli jo se poika, jonka menetin. Viimeisten aikojen muistot ovat tuskallisimpia, koska siitä vaiheesta ei enää siirrytty seuraavaan. Siksi ne muistot myös ovat jääneet mieleen kaikkein yksityiskohtaisimpina, satuttavan elävinä. Sitä paitsi – aloituskappaleeseen viitaten – keväiset muistot ovat erityisen kauniita. Viime kevään muistot ovat ehkä koko elämäni kaikkien keväiden kauneimmat muistot. Minua pelottaa ajatella, että nyt, kun olen 30-vuotias, elämäni parhaat ajat ovat ehkä jo takanapäin. Ja parhailla ajoilla en totisesti tarkoita niitä vuosia, jolloin minulla oli siloinen iho, söpöt tisut ja litteä vatsa, ja olin vailla perhe-elämän kahleita, vapaa laukkaamaan pippaloissa ja matkustelemaan.

Viime vuoden helmikuussa jäin äitiyslomalta hoitovapaalle. Kevään aikana pääsin toden teolla nauttimaan kahden lapsen äitiydestä, kun Ilmari ei enää ollut aivan pieni vauva, ja homma alkoi ylipäänsä olla tuttua. Päiväohjelma oli muovautunut, asiat sujuivat ja aikaa jäi leppoisalle yhdessäololle. Lapset voivat hyvin. Einon puhe kehittyi huimaa vauhtia. Maaliskuussa kävimme Lastenlinnassa fysioterapeutin kontrollissa, ja hän oli Einon liikunnalliseen kehitykseen oikein tyytyväinen. Eino alkoi oppia yleisiä toimintasääntöjä ja hänen saattoi esimerkiksi antaa katsella valokuvakansiota ilman pelkoa silputuista sivuista. Valokuvat kiinnostivatkin Einoa kovasti. Myös piirtämisen salat aukenivat Einolle. Oli ihmeellistä huomata, miten pyörremyrskyt vaihtuivat ihmisen kuviksi ja ihmisten toimintaakin esittäviksi hyvin selkeiksi taideteoksiksi. Eino osasi piirtää myös auton, eikä koskaan unohtanut antennia. Ulkona sulava lumi tarjosi ihania vesileikkejä. Eino kauhoi lunta rukkasiinsa, heitti lumet vesilätäkköön ja huudahteli innoissaan: ”Lunta ui!” Eino antoi jo aurinkolasien olla paikoillaan, itse asiassa hän näytti jopa pitävän niistä.

Koska molemmat poikani ovat syntyneet toukokuussa, viime vuosien keväisiin liittyy minulla paljon myös loppuraskauden muistoja. Kun näen auringon paistavan korkealta paljaan, paikoin lumisen maiseman yllä, saatan melkein tuntea ison vatsan painon ja siellä täällä sisuksissani napakkoja potkuja ja pikkuisten nyrkkien iskuja. Yhtenä yönä näin jo untakin siitä, että olin menossa synnyttämään. Selvästi supisteli. No, kuukautisethan ne vain olivat alkamassa ja aiheuttivat kai jonkinlaisen synnytyssimulaation.

Ilmari on alkanut puhua. Hän osoittaa usein jotakin Einoa esittävistä valokuvista, joita meillä on kehyksissä useita, ja sanoo iloisesti: ”Eino.” Einon näkeminen saa edelleen Ilmarin hyvälle tuulelle.

Lainasin jokin aika sitten vanhempieni autoa, ja koska uusien radiokanavien etsiminen kiireessä olisi vaatinut minulle liiallisia henkisiä ponnistuksia, olin vanhempieni musiikkimieltymysten armoilla. Monesta toinen toistaan irvistyksiä nostattavammasta vaihtoehdosta päädyin Iskelmäradioon, ja kuulin lupausten mukaisesti kevyen musiikin klassikoita. Erään muistin kuulleeni kerran myös kotiradiostamme, joka sijaitsee yöpöydällä lasten ulottuvilla ja on siten ollut molemmille lapsille erittäin mieluinen lelu noin vuoden ikäisestä eteenpäin. Kun Eino oppi kiipeämään sängyllemme, hän mielellään sieltä käsin räpelsi radiota. Kerran hän sai tämän kyseisen menestyskappaleen soimaan, ja huojutteli itseään sängyllä asianmukaisesti. Yhdestä kohtaa laulun (joka kaiketi ei enempiä esittelyjä kaipaa) sanat menevät jotenkin näin:

” Oman kaipuuni kuulen,
sen seuraan vain jään,
kun kaiken muun menneen nään.

Kaduilla tuulee, asvaltti kiiltää.
Sinua yksin odotan,
tiedän sen turhaa olevan.

Kaduilla tuulee, sydäntä viiltää.
Odotin paljon enemmän,
halusin onnen kestävän.

Kaduilla tuulee.”

Keväistä riemua 1.4.2007