Murheita surun keskellä

Poden ajoittain tolkuttoman huonoa omaatuntoa niiden virheiden takia, joita tein Einon vielä eläessä. Syyllisyys Einon kuolemaan johtaneiden tapahtumien vuoksi ei ole oikeastaan koskaan vaivannut minua niin paljon, kuin aiemmin Einon elämän aikana tapahtuneet vääryydet. Minua piinaavat kaikki ne tilanteet, joissa olisin näin jälkeenpäin ajatellen voinut olla täydellisempikin äiti.

Se, että Eino on esikoisemme, kärjistää asian. Vitsailimme joskus sillä, että esikoinen on tavallaan harjoituskappale. Hahhaa. Ei naurata enää. Einon syntyessä vanhemmuus oli meille upouusi kokemus ja kaikki piti harjoitella alusta. Tietenkin ohjekirjasia on, ja niitä myös luin, mutta paljon oli opittava myös kantapään kautta. Tilanteet olivat yllättäviä, samoin kuin niin omat kuin lapsenkin reaktiot niihin. Ahdistavista hetkistä ja tekemistäni virheistä huolimatta suhtauduin vanhemmuuteen varsin positiivisesti. Minua ilahdutti huomata, miten paljon helpommin ja virheettömämmin asiat sujuivat Ilmarin kanssa. Olin oppinut paljon ja tyytyväinen itseeni. En surrut Einon kanssa sattuneita kohelluksia. Olinhan yrittänyt parhaani, ja jonkun lapsista on oltava ensimmäinen. Erään lukemani tutkimuksen mukaan (taisi olla jossakin noin vuoden vanhassa Kaksplus-lehdessä) esikoisista kasvaa itsenäisiä ja vastuuntuntoisia ihmisiä. He ovat hieman keskimääräistä älykkäämpiä ja sijoittuvat työelämässä keskimääräistä useammin johtotehtäviin.

Pääasiallinen syy positiivisuuteeni oli kuitenkin se, että elävän lapsen vanhemmuus todellakin on helppoa. Jos omaatuntoa painaa jokin lapselle tehty vääryys, tai vaikkapa se, että on yleisesti ottaen antanut lapselle liian vähän huomiota, ei tarvitse kuin halata lasta, kehua häntä reippaaksi pojaksi tai tytöksi ja vaikkapa kutittaa vähän massua. Kun lapsi vastaa halaukseen, hymyilee ja kikattaa innoissaan, kaikki vääryydet tuntuvat anteeksi annetuilta. On helppo ajatella, että sattuuhan niitä erehdyksiä, ei niistä niin tarvitse huolestua, koska milloin tahansa voi kääntää puhtaan sivun ja olla entistä parempi vanhempi. Eihän kukaan täydellinen ole. Menneet heikot hetket eivät jää vaivaamaan, kun saa jatkuvasti nähdä lapsen oppivan uusia asioita, nauravan ja nauttivan elämästä. Se on itsessään kuin todiste siitä, että vanhemmuus on onnistunut. Kuolleelle lapselle mitään ei voi enää hyvittää. Jos mieleeni ilmestyy jokin muisto, jossa toimin typerästi tai olin liian heikkohermoinen, en saa kiinni mistään, mikä palauttaisi ajatukseni turvallisille raiteille. Viimeisin muistoni Einosta on se, kun hän oli kuollut. Se on hirvittävä, synkkä umpikuja.

Latistavinta ja hölmöintä tässä kaikessa on se, etten enää pysty tuntemaan tyydytystä Ilmarinkaan vanhempana. Jos koen onnistuvani jossakin Ilmarin kanssa, tai vietämme vaikkapa erityisen hauskan päivän, en pysty tuntemaan samaa onnea kuin olisin vastaavassa tilanteessa tuntenut Einon vielä eläessä. Nyt mietin vain, pystyinkö tarjoamaan Einolle samaa, ja useimmiten epäilen, että en. Mitä paremmin asiat sujuvat, sitä piinallisempaa minulle. Tahtomattani vertaan jatkuvasti nykyistä äitiyttäni siihen, millainen olin Einon äitinä. Haluan edelleen olla mahdollisimman hyvä äiti, mutta sen tavoitteen saavuttaminen ei kuitenkaan tunnu miltään. Ilmarin kanssa monet asiat ovat paljon helpompia kuin Einon kanssa, koska Ilmari on perusterve. Einon vielä eläessä pystyin nauttimaan siitä. Taustalla oli tieto siitä, että helppo pikkuveli on myös Einon etu. Nyt vanha huojentuneisuus on kadonnut, ja sujuva arki tuntuu tukalalta.

Toisaalta mikään ei anna vanhemman virheitä anteeksi täydellisemmin kuin lapsen kuolema. Einosta ei koskaan tullut rikollista, ei päihderiippuvaista, ei koulukiusaajaa tai –kiusattua. Periaatteessa voin ajatella, että Einosta olisi tullut mallikelpoinen kansalainen, itsevarma ja elämänmyönteinen. Voin ajatella, että onnistuin kasvatustyössäni erinomaisesti, koska kukaan tai mikään ei voi todistaa päinvastaista. Ja jos en ihan näin pystykään ajattelemaan, niin joka tapauksessa tiedän, ettei mahdollisilla tekemilläni virheillä ole enää Einon kannalta merkitystä. Kaikki lapset ovat kuoleman jälkeen samalla viivalla, niin täydellistä hoivaa saaneet kuin myös törkeästi kaltoin kohdellut. Minun ei tarvitse pelätä, että Eino joutuisi enää kärsimään minkään menneisyyden tapahtuman takia. Se on etuoikeus, jota en ikimaailmassa olisi itselleni halunnut.

Rakas Eino, toivoisin kovasti, että saisin vielä jakaa elämäni kanssasi. Toivon, että sen jälkeen, kun olen kuollut, minulla on ikuisuus aikaa hyvittää sinulle kaikki tekemäni virheet. Jaksan elää, kun uskon siihen, että jonain päivänä olemme taas yhdessä. Jaksan tehdä hyviä tekoja, kun uskon, että jonain päivänä teen niitä sinun kanssasi.

Loppuun vielä sanat laulusta, joka on kauneimpia tuntemiani lastenlauluja. Lauloin sen Einolle sairaalan jäähyväishuoneessa, Einon jo viilennyttä poskea silittäen.

”Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
metsälauha liekuttaa
pientä hiiren lasta,
aa aa, aa aa.

Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
paksu sumu peittelee
lammen hallan lasta,
aa aa, aa aa.

Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
horsman herkkä villa
peittää pellon pumpulilla,
aa aa, aa aa.

Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
metsälauha liekuttaa
pientä hiiren lasta,
aa aa, aa aa.”