Viime vuonna tammikuun jälkipuolisko ja helmikuu olivat täällä etelässäkin kohtalaisen talvisia. Oli lunta ja pakkasta, mukavia ulkoilukelejä. Pulkkamäessä minä olin Einon kanssa vain kerran, Eino kun ei siitä touhusta niin hirvittävästi innostunut. Ulkona oli niin paljon muutakin hauskaa tekemistä. Mutta sen yhden kerran me laskimme yhdessä mäkeä, pari kertaa lainaksi saadulla rattikelkallakin. En lapsena ollut mikään varsinainen huimapää, ja se olikin myös minulle ensimmäinen kerta rattikelkan kyydissä. Eino ei vielä viime talvena opetellut hiihtämään tai luistelemaan. Emme pitäneet näitä asioita millään muotoa ajankohtaisina, olihan Eino oppinut kävelemäänkin vasta edellisessä toukokuussa.
Jonkun verran oli niinkin kovia pakkasia, että ulkoilu ei käynyt päinsä. Ilmari kyllä nukkui kaikki päiväunensa lasitetulla parvekkeellamme toppa- ja villapaljoudella päällystetyssä vaunukopassa, niin että Eino sai edes sisällä leikkiä vapaasti. Yhden leikin keksin nimenomaan ensimmäisinä pakkaspäivinä, ja se pelastikin ainakin pari päivää. Se oli liukumäkileikki, eli laitoin ison vanerilevyn nojaamaan hoitopöytää vasten, ja Eino laittoi vuorotellen kaikki pehmolelunsa, nukkensa ja autonsa laskemaan liukumäkeä. Eino harjoitteli myös ahkerasti tukea vasten hyppimistä. Pieni hypähdys onnistui ilman tukeakin. Ryömimisiässä oleva Ilmari innosti Einonkin ryömimään pitkästä aikaa, ja veljekset ottivat rankan näköisiä ryömimiskilpailuja.
Yritän takertua hyviin muistoihin, mutta niissä on yksi ongelma. Ne kaikki tapahtumat johtivat siihen, että Eino kuoli. Muistoissa asiat ovat hyvin, mutta olivatko ne sittenkään? En mahda mitään sille, että arvioin Einon kanssa tekemiäni asioita välillä vain lopputuloksen kannalta. Einon yllättävästä kuolemasta on tullut kuin musta aukko, joka imaisee kaikki kauniit muistot pelottavaan tyhjyyteen. Pelkät muistot eivät riitä minua lohduttamaan, eivät ainakaan vielä. Suurin lohtuni on siksi jälleennäkemisen toivo.
Mietin usein, millainen poika minua odottaa, kun itse aikanaan siirryn tuonpuoleiseen. Onko hän samannäköinen kuin täällä eläessään? Sairaus oli vaikuttanut Einon ulkonäköön. Minun silmissäni hän oli maailman kaunein lapsi, eikä hänen erilaisuutensa ulkopuolisillekaan kovin silmäänpistävää ollut, mutta oli kuitenkin selvä, että hän olisi ilman sairauttaan ollut hieman erinäköinen. Kasvuhäiriö oli muovannut kasvojen luut hennoiksi, vaikka pituuskasvu olikin kasvuhormonihoidolla saatu lähes keskikäyrälle. Myös Einon lihaksisto oli suhteellisen hento, ja siksi Einon liikunnallinen kehitys oli aina kulkenut hieman ikätovereista jäljessä. Etenkin lujaa staattista lihasvoimaa vaativat asiat olivat Einolle vaikeita. Hän ei esimerkiksi vielä kolmevuotiaanakaan laskenut mielellään liukumäkeä. Rasvakudosta oli hyvin niukasti, eli Einon pituuteen suhteutettu paino oli aina ollut normaalin alarajoilla. Sekin johtui varmasti osittain hänen sairaudestaan, vaikkakin myös Ilmari on hoikanpuoleinen (ja kehuipa eräs lääkäri meitä vanhempiakin hoikiksi).
Onko Einolla nyt paksut posket ja rotevat hartiat, pystyykö hän tekemään liikunnallisesti samoja asioita kuin ikätoverinsa? Pystyykö hän syömään soseuttamatontakin ruokaa ilman vaikeuksia? Onnistuuko leivän, keksien ja hedelmien pureskelu nyt ongelmitta? Yhdessä unessani olin poimimassa pensaasta viinimarjoja Ilmarille, kun Eino tuli luoksemme. Hän pyysi, että poimisin marjoja hänellekin. Meidän maailmassamme eläessään Eino työnsi päättäväisesti pois kaikki tarjotut marjat, korkeintaan mansikkaa saattoi hieman lipaista. Ehkä hän halusi unessa kertoa minulle, että herkuttelupäivät ovat koittaneet. Ehkä soseita ja vellejä ei enää tarvita. Eikä korvien putkituksia tai jokailtaisia kasvuhormonipistoksia.
Koska elämä uudessa kodissa on Einolle epäilemättä paljon mukavampaa kuin elämä täällä, sairauden kanssa, olen tietysti hirveän itsekäs surressani Einon kuolemaa. Mutta miksen olisi, minunhan tämä suru on kestettävä, tämä raskas elämä ilman Einoa. Asia on kuten Rohanin kuningas totesi Taru sormusten herrasta –trilogian toisessa osassa: ”Yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.” Järjestys on väärä, ja se jää ikuisesti vääräksi. Tiedän, etten tule enää olemaan ihan entisenlainen, koskaan. Suren sitä menetettyä iloa, jota minun ennen oli niin helppo tuntea, aivan pienistäkin asioista. Suren menetettyä onnen tunnetta, joka minussa ennen kuohahti niin usein, aivan tavallisinakin päivinä. Tunnen olevani hirveän mitätön, vain puoliksi tässä maailmassa, puoliksi jossakin muualla. Joudun tuntemaan ikävää niin kauan kuin tässä maailmassa elän.
Voin vain toivoa, että koittaa päivä, jolloin tämä pohjaton suru vaihtuu jälleennäkemisen riemuksi. Toivon, että Eino ei ole muuttunut kovin erinäköiseksi. Ehkä hänen ei ole tarvinnut muuttua, ehkä hän nyt pystyy elämään terveen lapsen elämää, vaikka on samannäköinen kuin oli meidän maailmassamme. Taivaassa ei ketään kiusata, vaikka olisi vähän erinäköinen kuin muut. Mitenhän on, kasvavatko lapset taivaassa, vai pysyvätkö sen ikäisinä kuin olivat kuollessaan? Vai saavatko he itse päättää? Minä toivon, että kun jonain päivänä tapaan Einon, niin hän voisi ainakin hetken aikaa olla se 3-vuotias, jonka menetin. Se kaikki jäi niin kesken.
Eino lumisissa leikeissä, mummin ottama kuva 30.1.2007
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti