Evoluutio, osa 2

Tiina Steniuksen Ykkösaamun kolumni YLE Radio 1:ssä 8.1. käsitteli väestöräjähdystä. Käsittelytapa oli rohkea ja säästynyt liialliselta poliittiselta korrektiudelta. Stenius pohti, voisiko jo nyt havaittavissa oleva asenteiden koveneminen – mm. nuorten kiinnostus väkivaltaisia tietokonepelejä kohtaan ja kuolemanrangaistuksen kannatuksen nousu – olla alitajunnan viesti ihmiselle siitä, että eloonjäämistaistelu on toden teolla alkamassa, kun väestömäärä on saavuttanut monin paikoin jo mukavuuskaton. Edelleen Stenius esitti arveluja siitä, että asenteet tulevat jatkossakin kovenemaan, mikäli väestönkasvuongelmalle ei saada pian perusteellista ratkaisua.

Pohdin jo aiemmin sitä, onko ihmislaji oikeastaan varsin epäonnistunut evoluution päätepysäkki. Ihmisellä on monia luonnossa selviämisen kannalta loistavia ominaisuuksia, ennen kaikkea isot, luovat aivot, mutta yksi oleellinen asia puuttuu. Ihmisellä ei ole riittävästi luonnollisia vihollisia, jotka varmistaisivat, että ihmisen lisääntyminen pysyy tasapainossa. Stenius tuo esille myyräesimerkin. Myyrät, samoin kuin esimerkiksi sopulit, lisääntyvät vauhdilla ja muutaman vuoden välein tapahtuu populaatiossa joukkokuolema. Taudit ja populaation sisäiset vihamielisyydet tuhoavat suuren osan kannasta nopeasti, ja sitten kanta taas vähitellen alkaa ”nousta raunioista”. Sekin on yksi luonnon keino pitää tilanne tasapainossa. Onko ihminen lähestymässä tällaista joukkokuolemavaihetta?

Stenius esittää sellaisenkin ajatuksen, että ihmisen yleistyneet hedelmällisyysongelmat olisivat yksi luonnon vastareaktio väestöräjähdykseen. En pidä tätä ollenkaan mahdottomana, onhan esimerkiksi ollut jo pitkään tiedossa, että rottien tuhoaminen tappamalla johtaa jäljelle jääneiden yksilöiden lisääntymistoimintojen aktivoitumiseen. Tämä tapahtuisi siis ihmisellä nyt käänteisesti. Toisaalta, mikäli hedelmällisyysongelmat liittyisivät väestöräjähdykseen, reaktion luulisi olevan voimakkain siellä, missä väestöräjähdys pääasiassa tapahtuu. Ei tunnu tähän teoriaan nähden kovin loogiselta, että hedelmällisyyshäiriöistä kärsivät hyvinvointivaltioiden ihmiset. Esimerkiksi Suomessa syntyvyys on niin alhainen, että suomalaisten kokonaismäärä alkanee vähentyä suurten ikäluokkien poistuessa (tarkoitan suomalaisilla etniseltä alkuperältään suomalaisia ihmisiä).

Millaisessa suhteessa ihmisen oman lajin suojeluhalu ja oman lajin tuhoamishalu sitten ovat väestöräjähdyksen uhatessa? Äärimmillään huonot elinolosuhteet saavat emot tappamaan omia poikasiaan. Tämä lienee ollut myös ihmisten käytäntö kivikaudella, jos huono ravintotilanne uhkasi yhteisöä. Omien jälkeläisten tappaminen on tietysti pitkällä tähtäimellä katastrofaalista lajin selviämiselle, ja sitä ennen jääkin suojelun ulkopuolelle paljon muuta. Kivikaudella suojeltava asia oli hyvinäkin aikoina vain parinkymmenen hengen yhteisö. Muista ei välitetty, mitä nyt ehkä naapuriheimoa saatettiin tilapäisesti auttaa, niinä hyvinä aikoina siis. Nyt hyvinvointivaltioiden ihmiset yrittävät pitää huolta miljardeista. Toiset enemmän, toiset vähemmän innokkaasti, mutta joka tapauksessa ainoa yleisesti hyväksytty mielipide on, että kaikista maapallon ihmisistä on pyrittävä pitämään huolta.

Varmasti suurin osa ihmisistä on halukas auttamaan huono-osaisia, kun on mistä jakaa. Kyllä minusta ainakin tuntuu pahalta nähdä kuvissa nälkää näkeviä afrikkalaislapsia, ja mielelläni heidän tilannettaan kohentaisin. Mutta ihminen haluaa pitää huolta ennen kaikkea ”omistaan”, ja tämä omien piiri on vain niin laaja kuin resursseja riittää. Miten siis käy, kun jaettava kerta kaikkiaan loppuu? Ketkä jätetään ensimmäisinä oman onnensa nojaan? Ennen kaikkea arvoitus on, milloin tämä tapahtuu. Milloin koittaa päivä, jolloin poliitikot eivät enää saa pidettyä massoja rauhallisina antamalla vähän kaikille?

Eräässä televisiosarjan House jaksossa tohtori House totesi (suunnilleen näin, ihan sanatarkasti en muista): ”On evoluution kannalta eduksi välittää lähellä olevista. Kaukana olevista välittäminen sen sijaan on selviytymiselle vaarallista.” On helppo tuomita tällainen toteamus kovaksi ja epäinhimilliseksi, mutta mikä onkaan käytäntö reaalimaailmassa? Tsunamikatastrofin tapahtuessa hyvinvointivaltiot huolehtivat ensisijaisesti omien kansalaistensa pelastamisesta, vaikka paikallisten menetykset olivat paljon suuremmat. Entä kuinka loogista on surra yhden lapsen kuolemaa tai hedelmällisyysongelmaa, kun lapsia syntyy maapallolle aivan liikaa? Toisaalta, pystyykö kukaan hyvinvointivaltiossa asuva oman lapsensa tai lapsenlapsensa menettänyt sanomaan, että ehkä näin oli hyvä, kun on tämä väestöräjähdys?

Läheisistä huolehtiminen on tärkeintä. Jos tunnistamme ja hyväksymme tämän piirteen itsessämme, niin miksei sama koskisi myös kolmannen maailman asukkaita ja sieltä tulevia ihmisiä? Eivätkö hekin todennäköisesti halua ennen kaikkea omien läheistensä parasta? Turha väittää, että meillä kaikilla maapallon ihmisillä olisi yhteinen päämäärä. Ei sinne päinkään. Eikä tätä ongelmaa ratkaista vaikenemalla poliittiseen korrektiuteen vedoten. Kritiikin ja tosiasioiden julkistamisen kriminalisointi viitoittavat tuhon tietä. Parisuhdeongelmista kärsiville tarjotaan aina samaa lääkettä: Puhukaa, puhukaa ja puhukaa niistä ongelmistanne, oikein rehellisesti ja avoimesti, niin kyllä ne ongelmat alkavat vähitellen ratketa. Miksei sama koske yhteiskunnallisia ongelmia?

Loppuun vielä pätkä Steniuksen kolumnista:

”Millaisiksi saatamme muuttua taisteltaessa tilasta ja resursseista, elämästä ja kuolemasta? Millaisia yksityisiä, yhteiskunnallisia, psykologisia, sosiaalisia ja poliittisia reaktioita se voi synnyttää? Ehkä varmana voisi pitää vain sitä, että jossakin vaiheessa väestönlisäys muodostuu niin suureksi uhaksi, että tietoisuus siitä alkaa muuttaa meitä. On kuin seisoisimme myrskyävällä merellä uppoamassa olevalla lautalla, jonne koko ajan nousee lisää väkeä. Kysymys kuuluu: Milloin lautalla olevat alkavat puolustaa itseään, hakata airoilla lautalle pyrkiviä? Joko jo?”