Hyvää syntymäpäivää, Eino!

Einon syntymäpäivä on tänään. Se on tänä vuonna kaikista kolkoista juhlapäivistä raskain. Se on erilainen juhlapäivä kuin muut, sillä se on lakannut olemasta. Tämä päivä ei poikkea tavallisista arkipäivistä muuten kuin meidän mielessämme.

Kuolleen lapsen syntymäpäivään kiteytyy kaikki se vääryys, mitä lapsen kuolemaan liittyy. Sen sijaan, että järjestäisimme ja viettäisimme Einon erityisen juhlan, kenties vuoden kohokohdan, suremme päivää, jota ei tule enää koskaan. Voimme vain toivoa, että Eino viettää syntymäpäivää jossakin muualla. Ilmarin syntymäpäivä, joka tämän vuoden osalta on jo takanapäin, lienee paremmin verrattavissa muihin juhlapäiviin: se on päivä, jolloin edelleen juhlitaan, ja jolloin meidän vanhempien kohtalo on niellä surumme siitä, ettemme voi juhlia samalla tavoin Einon kanssa.

Tällä hetkellä on mahdotonta saada lohtua siitä, että ehdimme viettää Einon kanssa edes kolme syntymäpäivää. Tuntuu hyvältä kuitenkin muistaa, että ne kolme syntymäpäivää olivat juuri sellaisia kuin lasten syntymäpäivien kuuluukin olla. Yksivuotissyntymäpäivillään Eino kävi päiväunille juuri, kun vieraita alkoi tulla. Einon päivärytmi oli silloin vielä vähän ennalta-arvaamaton ja käsitti ainakin kahdet päiväunet. Vieraat saivat odotella pari tuntia, ennen kuin päivänsankari heräsi seuraamaan kynttilöiden puhaltamista, ja sitten vasta päästiin käsiksi kakkuun. Jos jostakin olen äitiydessäni ylpeä, niin siitä, että kotimme tapahtumat ovat aina tapahtuneet lasten ehdoilla. Lapset eivät ole näyttelyesineitä, joiden olisi joustettava sen mukaan, mitä aikuiset täydelliseltä päivältä odottavat. Äidiksi tuloni jälkeen en ole paljoakaan välittänyt siitä, mitä muut aikuiset minusta ajattelevat. Velvollisuudet lapsia kohtaan ovat aina tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä.

Kun Eino täytti kaksi vuotta, Ilmari oli vain 13 päivän ikäinen. Eino oli silloin hetkessä muuttunut isoksi pojaksi. Kun lähdin synnyttämään, Eino vielä konttasi eteiseen halaamaan ja vilkuttamaan, mutta kun neljän päivän kuluttua tulin kotiin, Eino jo käveli vastaan. Silloin tuntui, että olin ollut pitkään poissa kotoa. Turvakaukalossa köllivä Ilmari alkoi juuri kotiin tullessa parkua kuin syötävä, ja Eino säikähti ja alkoi itkeä myös. En ehtinyt lohduttamaan, kun minun piti tietysti napata vauva rinnalle. Isi ja mummi hoitivat Einon, ja vastaaviin tilanteisiin jouduttiin lähitulevaisuudessa usein. Synnytyksen jälkeinen aika oli kaiken kaikkiaan tyypillistä hormonimyllerrystä. Jatkuva huono omatunto Einon saaman vähäisen huomion takia esti minua kunnolla nauttimasta ensimmäisistä kuukausista, vaikka kaikki sujuikin ihan hyvin. Tuntuu väärältä nähdä mitään hyvää Einon kuoleman ajankohdassa, mutta en voi olla ajattelematta, että on sentään pieni helpotus, ettei Eino kuollut esimerkiksi tasan vuotta aikaisemmin. Silloin olisin varmasti uskonut, että Eino kuoli huonon hoidon, tai pikemminkin suoranaisen laiminlyönnin seurauksena. Mutta, mitä syntymäpäiviin tulee, ne järjestettiin isovanhempien avustuksella, ja juhla oli onnistunut ja hauska.

Viime vuonna vietettiin oikein kunnon lastenjuhla pihallamme, hieman kuraisesta kelistä huolimatta. Juhla oli Einon ja Ilmarin yhteinen. Lahjojen avaamisesta ja vieraiden yleisestä viihdyttämisestä vastasi pitkälti Eino. Eino yllätti minut puhaltamalla kakun kynttilät vaivatta sammuksiin. En ollut aiemmin nähnyt hänen puhaltavan kunnolla, vaikka esim. voikukkahattaroiden kanssa oli puhaltamista yritetty. Ajo-opetus syntymäpäivälahjaksi saadulla polkupyörällä pääsi vauhtiin, kun paikalla oli paljon avustajia. Niin kovin kesken nekin harjoitukset elokuussa jäivät. Leikkiastiasto oli mainio lahja, sillä Eino syötti pikkuveljelle monet annokset näkymätöntä taikaruokaa. Ilmari ei vuoden iässä ollut kovin kiinnostunut kiinteiden ruokien syömisestä, mutta isoveli sai aina Ilmarin sanomaan aa, oli lusikalla sitten oikeaa ruokaa tai ei. Lahjaksi tuli myös muun muassa Niilo poliisina –kirja, joka innosti Einon poliisileikkiin. Välillä oli vaihe, jolloin Eino ei halunnut itseään kutsuttavan Einoksi, vaan poliisiksi.

Einon syntymäpäivän juhlimisessa on aina ollut useimpien muiden lasten syntymäpäiviin verrattuna se erikoinen piirre, että silloin ei ole juhlittu iloisen päivän muistoa. Einon syntymä oli iloinen asia, tietysti, mutta se päivä, jolloin Eino syntyi, oli kammottava. Vatsassani yhdeksän kuukautta ollut vauva tempaistiin ulos nopealla leikkauksella ja vietiin pois näköpiiristäni. En saanut sen päivän aikana edes koskettaa häntä, enkä voinut tietää saisinko koskaan. Itsekästä tai ei, minulle ei jäänyt siitä päivästä kauniita muistoja. Se päivä oli siihenastisen elämäni hirvein, vaikka silloin tapahtunut asia oli siihenastisen elämäni onnellisin. Minä juhlin mielessäni jokaisena Einon syntymäpäivänä sitä, että hänen syntymäänsä liittyvät tapahtumat olivat mennyttä elämää. Juhlin sitä – myöhemmin niin kovin virheelliseksi osoittautunutta – kuvitelmaa, että emme joutuisi enää kokemaan yhtä synkkiä hetkiä. Nyt palaisin siihen neljän vuoden takaiseen päivään tietysti riemumielin. Pimeyden keskellä oli silloin niin kovin paljon toivoa.

Mutta nyt pahimmat pelot ja painajaiset ovat toteutuneet. Neljävuotissyntymäpäivää ei juhlita meidän maailmassamme. Minun mietteissäni Eino sitä kuitenkin viettää, samoin kuin tulevia syntymäpäiviäänkin. Hyvää syntymäpäivää, Eino! Olemme hengessä mukana.




Eino 2 vuotta, pottahar-joitteluja ennen syntymä-päiväjuhlan alkua