”Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö.
Pien armaani mun nuku lauleluhun.
Siipi enkelin on suojas voittamaton,
senpä turviss´ sä saat nähdä untesi maat.”
Kuulin tämän laulun sanat vasta hiljattain. Melodia sen sijaan oli kyllä tuttu jo monen vuoden takaa. Muistan kuulleeni sen ensimmäisen kerran (no, ei ehkä ollut ensimmäinen kerta, mutta joka tapauksessa ensimmäinen, jonka muistan) Lastenklinikalla, kun Eino oli osastohoidossa pikkuvauvana. Einoa rauhoiteltiin kanyloinnin aikana kyseisellä melodialla, joka kuului soivasta lelusta. Noin yhdeksän kuukautta myöhemmin Eino sai yksivuotissyntymäpäivälahjaksi jukeboxikilpikonnan, jossa yksi melodioista on tuo "Levon hetki nyt lyö". Aina sen kuullessani tulin surulliseksi ja ahdistuin, koska muistin tällöin niin elävästi Einon ensimmäisten kuukausien raskaat kokemukset. Toisaalta saatoin iloita siitä, että ne ajat olivat ohi. Eino oli pirteä, nokkela ja hyväntuulinen leikki-ikäinen, jonka äitiydestä saatoin nauttia suurta onnea ja ylpeyttä tuntien.
Jos on olemassa kaikkivaltias Jumala, joka päättää ihmiskohtaloista, ihmettelen hieman hänen huumorintajuaan. Jo Einon syntymän jälkeisenä aikana jouduin kokemaan piinaa, jota useimmat vanhemmat eivät voisi edes kuvitella mielessään. Einon kotiuttamisen jälkeen, pahimpien pelkojen jo hieman väistyttyä, tunsin edelleen oloni ulkopuoliseksi. Oli vaikeaa, lähes mahdotonta, puhua tavallisista vauva-asioista muiden vanhempien kanssa. Meidän ongelmiamme oli vaikea verrata useimpien muiden perheiden ongelmiin. Normaali lapsiperhe-elämä tuntui etäiseltä. Näiden raskaiden vaiheiden jälkeen odotti kuitenkin palkinto: minun oli vain hyväksyttävä se, että poikani oli synnynnäisesti sairas eikä koskaan tulisi olemaan täysin samalla viivalla terveiden kanssa, ja sitten, tämän asian hyväksyttyäni, minulla oli täydet mahdollisuudet elää onnellista elämää suloisen pojan äitinä.
Minun ei koskaan ollut henkilökohtaisella tasolla vaikea hyväksyä Einon sairautta. Tietenkin Einon kannalta olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut terve, mutta uskoin, että hän kyllä pärjäisi. Me vanhemmat olimme valmiit kasvattamaan hänet ajattelemaan positiivisesti. Jaksoin nähdä Einon sairaudessa jotain hyvääkin; uskoin, että se tekisi hänestä henkisesti vahvan yksilön, jota eivät pienet vastoinkäymiset lannistaisi. Sellainen Eino oli lapsenakin, ei vähästä kitissyt. Päästäessäni kaikkein naiiveimmat tulevaisuusvisioni valloilleen saatoin esimerkiksi ajatella, että ehkä Einosta tulisi lääkäri, ja hän olisi erityisen taitava, koska hänellä oli niin paljon kokemusta potilaana olosta.
Einon kasvaessa ulkopuolisuudenkin tunne katosi. En ollut pystynyt puhumaan normaalista vauvaelämästä, mutta pystyin puhumaan normaaleista 2-vuotiaan hoitoon ja kasvatukseen liittyvistä asioista. Opin itsekin joustavammaksi; minua ei enää niin häirinnyt, jos ihan kaikki leikkipuistossa tai perhekerhossa puheena oleva ei meidän perhettämme koskenutkaan. Usein saatoin joka tapauksessa tuntea kuuluvani joukkoon, ja olin siihen tyytyväinen. Einokin tuntui kuuluvan joukkoon. Sen jälkeen kun hän oppi kävelemään juuri ennen kaksivuotissyntymäpäiväänsä, hänen otsassaan ei enää tuntunut olevan poikkeavan yksilön leimaa.
Sitten, juuri kun kuvittelin, että perheemme tarina oli saanut onnellisen lopun, onni tempaistiinkin pois. Mikähän oppi minun tästä kaikesta olisi tarkoitus saada? Ähäkutti, eipäs iloita liian aikaisin? Enkö ollut jo kärsinyt tarpeeksi, joutunut käsittelemään riittävän vaikeita tunteita? Enkö ollut jo kasvanut tarpeeksi aikuiseksi? Einon leikki-ikä tuntuu nyt jonkinlaiselta hurjan putouksen jälkeiseltä rauhalliselta suvannolta, jossa olin kuvitellut viettäväni loppuelämäni. Sitten virta äkkiä veikin eteenpäin, kohti arvaamattomia tyrskyjä ja satuttavia kallioita. Mitä ulkopuolisuuden tunteeseen tulee, en ole ikinä kokenut sitä näin hyytävänä. Kaikkialla on ihmisiä, jotka elävät aivan eri maailmassa kuin minä. He ehkä stressaantuvat sellaisista asioista, jotka eivät heilauta minua vähääkään, mutta he kykenevät myös iloitsemaan paljon helpommin kuin minä.
Kuitenkin, niin epäoikeudenmukaiselta kuin tuntuukin se, että ikään kuin sain Einon kerran takaisin ja sitten taas menetin, niin enhän minä sitäkään toivoisi, että Eino olisi kuollut jo pikkuvauvana. Oliko Einon alun perin tarkoitus kuolla jo silloin? Näkikö joku minun hätäni, ja ajatteli, että selviydyn paremmin, jos en menetäkään lastani ihan vielä? Olen kiitollinen jokaisesta Einon kanssa viettämästäni hetkestä. Jos Einon oli pakko kuolla, niin onneksi hän ei kuollut päivääkään aikaisemmin.
”Levon hetki nyt lyö” –lauluun liittyvät muistot saavat minut nykyisin pohjattoman surulliseksi. Huokaisen helpotuksesta joka kerta, kun Ilmari jukeboxikilpikonnalla leikkiessään painaa tämän melodian ohi. Toisaalta se lienee aika itsekästä, pitäisihän minun olla (ja olenkin) iloinen siitä, että meillä on vielä lapsi, joka tuolla lelulla leikkii. Eläköön Ilmari pitkän ja hyvän elämän täällä, Einolle on koittanut ikuisen levon aika unten ihmemaassa.
Jos on olemassa kaikkivaltias Jumala, joka päättää ihmiskohtaloista, ihmettelen hieman hänen huumorintajuaan. Jo Einon syntymän jälkeisenä aikana jouduin kokemaan piinaa, jota useimmat vanhemmat eivät voisi edes kuvitella mielessään. Einon kotiuttamisen jälkeen, pahimpien pelkojen jo hieman väistyttyä, tunsin edelleen oloni ulkopuoliseksi. Oli vaikeaa, lähes mahdotonta, puhua tavallisista vauva-asioista muiden vanhempien kanssa. Meidän ongelmiamme oli vaikea verrata useimpien muiden perheiden ongelmiin. Normaali lapsiperhe-elämä tuntui etäiseltä. Näiden raskaiden vaiheiden jälkeen odotti kuitenkin palkinto: minun oli vain hyväksyttävä se, että poikani oli synnynnäisesti sairas eikä koskaan tulisi olemaan täysin samalla viivalla terveiden kanssa, ja sitten, tämän asian hyväksyttyäni, minulla oli täydet mahdollisuudet elää onnellista elämää suloisen pojan äitinä.
Minun ei koskaan ollut henkilökohtaisella tasolla vaikea hyväksyä Einon sairautta. Tietenkin Einon kannalta olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut terve, mutta uskoin, että hän kyllä pärjäisi. Me vanhemmat olimme valmiit kasvattamaan hänet ajattelemaan positiivisesti. Jaksoin nähdä Einon sairaudessa jotain hyvääkin; uskoin, että se tekisi hänestä henkisesti vahvan yksilön, jota eivät pienet vastoinkäymiset lannistaisi. Sellainen Eino oli lapsenakin, ei vähästä kitissyt. Päästäessäni kaikkein naiiveimmat tulevaisuusvisioni valloilleen saatoin esimerkiksi ajatella, että ehkä Einosta tulisi lääkäri, ja hän olisi erityisen taitava, koska hänellä oli niin paljon kokemusta potilaana olosta.
Einon kasvaessa ulkopuolisuudenkin tunne katosi. En ollut pystynyt puhumaan normaalista vauvaelämästä, mutta pystyin puhumaan normaaleista 2-vuotiaan hoitoon ja kasvatukseen liittyvistä asioista. Opin itsekin joustavammaksi; minua ei enää niin häirinnyt, jos ihan kaikki leikkipuistossa tai perhekerhossa puheena oleva ei meidän perhettämme koskenutkaan. Usein saatoin joka tapauksessa tuntea kuuluvani joukkoon, ja olin siihen tyytyväinen. Einokin tuntui kuuluvan joukkoon. Sen jälkeen kun hän oppi kävelemään juuri ennen kaksivuotissyntymäpäiväänsä, hänen otsassaan ei enää tuntunut olevan poikkeavan yksilön leimaa.
Sitten, juuri kun kuvittelin, että perheemme tarina oli saanut onnellisen lopun, onni tempaistiinkin pois. Mikähän oppi minun tästä kaikesta olisi tarkoitus saada? Ähäkutti, eipäs iloita liian aikaisin? Enkö ollut jo kärsinyt tarpeeksi, joutunut käsittelemään riittävän vaikeita tunteita? Enkö ollut jo kasvanut tarpeeksi aikuiseksi? Einon leikki-ikä tuntuu nyt jonkinlaiselta hurjan putouksen jälkeiseltä rauhalliselta suvannolta, jossa olin kuvitellut viettäväni loppuelämäni. Sitten virta äkkiä veikin eteenpäin, kohti arvaamattomia tyrskyjä ja satuttavia kallioita. Mitä ulkopuolisuuden tunteeseen tulee, en ole ikinä kokenut sitä näin hyytävänä. Kaikkialla on ihmisiä, jotka elävät aivan eri maailmassa kuin minä. He ehkä stressaantuvat sellaisista asioista, jotka eivät heilauta minua vähääkään, mutta he kykenevät myös iloitsemaan paljon helpommin kuin minä.
Kuitenkin, niin epäoikeudenmukaiselta kuin tuntuukin se, että ikään kuin sain Einon kerran takaisin ja sitten taas menetin, niin enhän minä sitäkään toivoisi, että Eino olisi kuollut jo pikkuvauvana. Oliko Einon alun perin tarkoitus kuolla jo silloin? Näkikö joku minun hätäni, ja ajatteli, että selviydyn paremmin, jos en menetäkään lastani ihan vielä? Olen kiitollinen jokaisesta Einon kanssa viettämästäni hetkestä. Jos Einon oli pakko kuolla, niin onneksi hän ei kuollut päivääkään aikaisemmin.
”Levon hetki nyt lyö” –lauluun liittyvät muistot saavat minut nykyisin pohjattoman surulliseksi. Huokaisen helpotuksesta joka kerta, kun Ilmari jukeboxikilpikonnalla leikkiessään painaa tämän melodian ohi. Toisaalta se lienee aika itsekästä, pitäisihän minun olla (ja olenkin) iloinen siitä, että meillä on vielä lapsi, joka tuolla lelulla leikkii. Eläköön Ilmari pitkän ja hyvän elämän täällä, Einolle on koittanut ikuisen levon aika unten ihmemaassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti