Pakkaspäiviä

Muistot hallitsevat ajatuksiani. Viime syksyn ajatukseni olivat edellisessä syksyssä, joulun edellisessä joulussa. Nyt, kun minun pitäisi elää alkuvuotta 2008, on mieleni edelleen vuoden jäljessä.

Viime vuonna tammikuun jälkipuolisko ja helmikuu olivat täällä etelässäkin kohtalaisen talvisia. Oli lunta ja pakkasta, mukavia ulkoilukelejä. Pulkkamäessä minä olin Einon kanssa vain kerran, Eino kun ei siitä touhusta niin hirvittävästi innostunut. Ulkona oli niin paljon muutakin hauskaa tekemistä. Mutta sen yhden kerran me laskimme yhdessä mäkeä, pari kertaa lainaksi saadulla rattikelkallakin. En lapsena ollut mikään varsinainen huimapää, ja se olikin myös minulle ensimmäinen kerta rattikelkan kyydissä. Eino ei vielä viime talvena opetellut hiihtämään tai luistelemaan. Emme pitäneet näitä asioita millään muotoa ajankohtaisina, olihan Eino oppinut kävelemäänkin vasta edellisessä toukokuussa.

Jonkun verran oli niinkin kovia pakkasia, että ulkoilu ei käynyt päinsä. Ilmari kyllä nukkui kaikki päiväunensa lasitetulla parvekkeellamme toppa- ja villapaljoudella päällystetyssä vaunukopassa, niin että Eino sai edes sisällä leikkiä vapaasti. Yhden leikin keksin nimenomaan ensimmäisinä pakkaspäivinä, ja se pelastikin ainakin pari päivää. Se oli liukumäkileikki, eli laitoin ison vanerilevyn nojaamaan hoitopöytää vasten, ja Eino laittoi vuorotellen kaikki pehmolelunsa, nukkensa ja autonsa laskemaan liukumäkeä. Eino harjoitteli myös ahkerasti tukea vasten hyppimistä. Pieni hypähdys onnistui ilman tukeakin. Ryömimisiässä oleva Ilmari innosti Einonkin ryömimään pitkästä aikaa, ja veljekset ottivat rankan näköisiä ryömimiskilpailuja.

Yritän takertua hyviin muistoihin, mutta niissä on yksi ongelma. Ne kaikki tapahtumat johtivat siihen, että Eino kuoli. Muistoissa asiat ovat hyvin, mutta olivatko ne sittenkään? En mahda mitään sille, että arvioin Einon kanssa tekemiäni asioita välillä vain lopputuloksen kannalta. Einon yllättävästä kuolemasta on tullut kuin musta aukko, joka imaisee kaikki kauniit muistot pelottavaan tyhjyyteen. Pelkät muistot eivät riitä minua lohduttamaan, eivät ainakaan vielä. Suurin lohtuni on siksi jälleennäkemisen toivo.

Mietin usein, millainen poika minua odottaa, kun itse aikanaan siirryn tuonpuoleiseen. Onko hän samannäköinen kuin täällä eläessään? Sairaus oli vaikuttanut Einon ulkonäköön. Minun silmissäni hän oli maailman kaunein lapsi, eikä hänen erilaisuutensa ulkopuolisillekaan kovin silmäänpistävää ollut, mutta oli kuitenkin selvä, että hän olisi ilman sairauttaan ollut hieman erinäköinen. Kasvuhäiriö oli muovannut kasvojen luut hennoiksi, vaikka pituuskasvu olikin kasvuhormonihoidolla saatu lähes keskikäyrälle. Myös Einon lihaksisto oli suhteellisen hento, ja siksi Einon liikunnallinen kehitys oli aina kulkenut hieman ikätovereista jäljessä. Etenkin lujaa staattista lihasvoimaa vaativat asiat olivat Einolle vaikeita. Hän ei esimerkiksi vielä kolmevuotiaanakaan laskenut mielellään liukumäkeä. Rasvakudosta oli hyvin niukasti, eli Einon pituuteen suhteutettu paino oli aina ollut normaalin alarajoilla. Sekin johtui varmasti osittain hänen sairaudestaan, vaikkakin myös Ilmari on hoikanpuoleinen (ja kehuipa eräs lääkäri meitä vanhempiakin hoikiksi).

Onko Einolla nyt paksut posket ja rotevat hartiat, pystyykö hän tekemään liikunnallisesti samoja asioita kuin ikätoverinsa? Pystyykö hän syömään soseuttamatontakin ruokaa ilman vaikeuksia? Onnistuuko leivän, keksien ja hedelmien pureskelu nyt ongelmitta? Yhdessä unessani olin poimimassa pensaasta viinimarjoja Ilmarille, kun Eino tuli luoksemme. Hän pyysi, että poimisin marjoja hänellekin. Meidän maailmassamme eläessään Eino työnsi päättäväisesti pois kaikki tarjotut marjat, korkeintaan mansikkaa saattoi hieman lipaista. Ehkä hän halusi unessa kertoa minulle, että herkuttelupäivät ovat koittaneet. Ehkä soseita ja vellejä ei enää tarvita. Eikä korvien putkituksia tai jokailtaisia kasvuhormonipistoksia.

Koska elämä uudessa kodissa on Einolle epäilemättä paljon mukavampaa kuin elämä täällä, sairauden kanssa, olen tietysti hirveän itsekäs surressani Einon kuolemaa. Mutta miksen olisi, minunhan tämä suru on kestettävä, tämä raskas elämä ilman Einoa. Asia on kuten Rohanin kuningas totesi Taru sormusten herrasta –trilogian toisessa osassa: ”Yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.” Järjestys on väärä, ja se jää ikuisesti vääräksi. Tiedän, etten tule enää olemaan ihan entisenlainen, koskaan. Suren sitä menetettyä iloa, jota minun ennen oli niin helppo tuntea, aivan pienistäkin asioista. Suren menetettyä onnen tunnetta, joka minussa ennen kuohahti niin usein, aivan tavallisinakin päivinä. Tunnen olevani hirveän mitätön, vain puoliksi tässä maailmassa, puoliksi jossakin muualla. Joudun tuntemaan ikävää niin kauan kuin tässä maailmassa elän.

Voin vain toivoa, että koittaa päivä, jolloin tämä pohjaton suru vaihtuu jälleennäkemisen riemuksi. Toivon, että Eino ei ole muuttunut kovin erinäköiseksi. Ehkä hänen ei ole tarvinnut muuttua, ehkä hän nyt pystyy elämään terveen lapsen elämää, vaikka on samannäköinen kuin oli meidän maailmassamme. Taivaassa ei ketään kiusata, vaikka olisi vähän erinäköinen kuin muut. Mitenhän on, kasvavatko lapset taivaassa, vai pysyvätkö sen ikäisinä kuin olivat kuollessaan? Vai saavatko he itse päättää? Minä toivon, että kun jonain päivänä tapaan Einon, niin hän voisi ainakin hetken aikaa olla se 3-vuotias, jonka menetin. Se kaikki jäi niin kesken.




Eino lumisissa leikeissä, mummin ottama kuva 30.1.2007

Evoluutio, osa 2

Tiina Steniuksen Ykkösaamun kolumni YLE Radio 1:ssä 8.1. käsitteli väestöräjähdystä. Käsittelytapa oli rohkea ja säästynyt liialliselta poliittiselta korrektiudelta. Stenius pohti, voisiko jo nyt havaittavissa oleva asenteiden koveneminen – mm. nuorten kiinnostus väkivaltaisia tietokonepelejä kohtaan ja kuolemanrangaistuksen kannatuksen nousu – olla alitajunnan viesti ihmiselle siitä, että eloonjäämistaistelu on toden teolla alkamassa, kun väestömäärä on saavuttanut monin paikoin jo mukavuuskaton. Edelleen Stenius esitti arveluja siitä, että asenteet tulevat jatkossakin kovenemaan, mikäli väestönkasvuongelmalle ei saada pian perusteellista ratkaisua.

Pohdin jo aiemmin sitä, onko ihmislaji oikeastaan varsin epäonnistunut evoluution päätepysäkki. Ihmisellä on monia luonnossa selviämisen kannalta loistavia ominaisuuksia, ennen kaikkea isot, luovat aivot, mutta yksi oleellinen asia puuttuu. Ihmisellä ei ole riittävästi luonnollisia vihollisia, jotka varmistaisivat, että ihmisen lisääntyminen pysyy tasapainossa. Stenius tuo esille myyräesimerkin. Myyrät, samoin kuin esimerkiksi sopulit, lisääntyvät vauhdilla ja muutaman vuoden välein tapahtuu populaatiossa joukkokuolema. Taudit ja populaation sisäiset vihamielisyydet tuhoavat suuren osan kannasta nopeasti, ja sitten kanta taas vähitellen alkaa ”nousta raunioista”. Sekin on yksi luonnon keino pitää tilanne tasapainossa. Onko ihminen lähestymässä tällaista joukkokuolemavaihetta?

Stenius esittää sellaisenkin ajatuksen, että ihmisen yleistyneet hedelmällisyysongelmat olisivat yksi luonnon vastareaktio väestöräjähdykseen. En pidä tätä ollenkaan mahdottomana, onhan esimerkiksi ollut jo pitkään tiedossa, että rottien tuhoaminen tappamalla johtaa jäljelle jääneiden yksilöiden lisääntymistoimintojen aktivoitumiseen. Tämä tapahtuisi siis ihmisellä nyt käänteisesti. Toisaalta, mikäli hedelmällisyysongelmat liittyisivät väestöräjähdykseen, reaktion luulisi olevan voimakkain siellä, missä väestöräjähdys pääasiassa tapahtuu. Ei tunnu tähän teoriaan nähden kovin loogiselta, että hedelmällisyyshäiriöistä kärsivät hyvinvointivaltioiden ihmiset. Esimerkiksi Suomessa syntyvyys on niin alhainen, että suomalaisten kokonaismäärä alkanee vähentyä suurten ikäluokkien poistuessa (tarkoitan suomalaisilla etniseltä alkuperältään suomalaisia ihmisiä).

Millaisessa suhteessa ihmisen oman lajin suojeluhalu ja oman lajin tuhoamishalu sitten ovat väestöräjähdyksen uhatessa? Äärimmillään huonot elinolosuhteet saavat emot tappamaan omia poikasiaan. Tämä lienee ollut myös ihmisten käytäntö kivikaudella, jos huono ravintotilanne uhkasi yhteisöä. Omien jälkeläisten tappaminen on tietysti pitkällä tähtäimellä katastrofaalista lajin selviämiselle, ja sitä ennen jääkin suojelun ulkopuolelle paljon muuta. Kivikaudella suojeltava asia oli hyvinäkin aikoina vain parinkymmenen hengen yhteisö. Muista ei välitetty, mitä nyt ehkä naapuriheimoa saatettiin tilapäisesti auttaa, niinä hyvinä aikoina siis. Nyt hyvinvointivaltioiden ihmiset yrittävät pitää huolta miljardeista. Toiset enemmän, toiset vähemmän innokkaasti, mutta joka tapauksessa ainoa yleisesti hyväksytty mielipide on, että kaikista maapallon ihmisistä on pyrittävä pitämään huolta.

Varmasti suurin osa ihmisistä on halukas auttamaan huono-osaisia, kun on mistä jakaa. Kyllä minusta ainakin tuntuu pahalta nähdä kuvissa nälkää näkeviä afrikkalaislapsia, ja mielelläni heidän tilannettaan kohentaisin. Mutta ihminen haluaa pitää huolta ennen kaikkea ”omistaan”, ja tämä omien piiri on vain niin laaja kuin resursseja riittää. Miten siis käy, kun jaettava kerta kaikkiaan loppuu? Ketkä jätetään ensimmäisinä oman onnensa nojaan? Ennen kaikkea arvoitus on, milloin tämä tapahtuu. Milloin koittaa päivä, jolloin poliitikot eivät enää saa pidettyä massoja rauhallisina antamalla vähän kaikille?

Eräässä televisiosarjan House jaksossa tohtori House totesi (suunnilleen näin, ihan sanatarkasti en muista): ”On evoluution kannalta eduksi välittää lähellä olevista. Kaukana olevista välittäminen sen sijaan on selviytymiselle vaarallista.” On helppo tuomita tällainen toteamus kovaksi ja epäinhimilliseksi, mutta mikä onkaan käytäntö reaalimaailmassa? Tsunamikatastrofin tapahtuessa hyvinvointivaltiot huolehtivat ensisijaisesti omien kansalaistensa pelastamisesta, vaikka paikallisten menetykset olivat paljon suuremmat. Entä kuinka loogista on surra yhden lapsen kuolemaa tai hedelmällisyysongelmaa, kun lapsia syntyy maapallolle aivan liikaa? Toisaalta, pystyykö kukaan hyvinvointivaltiossa asuva oman lapsensa tai lapsenlapsensa menettänyt sanomaan, että ehkä näin oli hyvä, kun on tämä väestöräjähdys?

Läheisistä huolehtiminen on tärkeintä. Jos tunnistamme ja hyväksymme tämän piirteen itsessämme, niin miksei sama koskisi myös kolmannen maailman asukkaita ja sieltä tulevia ihmisiä? Eivätkö hekin todennäköisesti halua ennen kaikkea omien läheistensä parasta? Turha väittää, että meillä kaikilla maapallon ihmisillä olisi yhteinen päämäärä. Ei sinne päinkään. Eikä tätä ongelmaa ratkaista vaikenemalla poliittiseen korrektiuteen vedoten. Kritiikin ja tosiasioiden julkistamisen kriminalisointi viitoittavat tuhon tietä. Parisuhdeongelmista kärsiville tarjotaan aina samaa lääkettä: Puhukaa, puhukaa ja puhukaa niistä ongelmistanne, oikein rehellisesti ja avoimesti, niin kyllä ne ongelmat alkavat vähitellen ratketa. Miksei sama koske yhteiskunnallisia ongelmia?

Loppuun vielä pätkä Steniuksen kolumnista:

”Millaisiksi saatamme muuttua taisteltaessa tilasta ja resursseista, elämästä ja kuolemasta? Millaisia yksityisiä, yhteiskunnallisia, psykologisia, sosiaalisia ja poliittisia reaktioita se voi synnyttää? Ehkä varmana voisi pitää vain sitä, että jossakin vaiheessa väestönlisäys muodostuu niin suureksi uhaksi, että tietoisuus siitä alkaa muuttaa meitä. On kuin seisoisimme myrskyävällä merellä uppoamassa olevalla lautalla, jonne koko ajan nousee lisää väkeä. Kysymys kuuluu: Milloin lautalla olevat alkavat puolustaa itseään, hakata airoilla lautalle pyrkiviä? Joko jo?”

Hauskoja hetkiä

Isin ja äidin sängyssä meuhkaaminen oli Einosta hauskaa. Viikonloppuaamuisin Eino tuli sänkyymme mielellään köllöttelemään isin kainaloon hetkeksi, vaikka yöt nukkuikin hyvin omassa sängyssään. Tässä kuvassa Eino on 1 vuotta ja 11 kuukautta. Näihin aikoihin sänky oli erityisen kiinnostava paikka, sillä se oli juuri siirretty eri huoneeseen. Lähestyvän pikkuveljen syntymän kunniaksi Eino oli saannut oman huoneen - mikä pian osoittautui hyväksi ratkaisuksi, Ilmari kun oli ensimmäiset kuukautensa varsin äänekäs yökukkuja.

Olen välillä miettinyt, että jos saisin elää uudestaan jonkun päivän, niin minkä valitsisin. Olen tullut siihen tulokseen, että ottaisin ihan minkä tahansa Einon kanssa vietetyn päivän. En osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Minulle kelpaisi mainiosti vaikka joku niistä kaoottisista päivistä, kun Ilmari oli pikkuvauva ja parivuotias Eino kokeili oman tahdon toteuttamiskeinoja.

Jotkut päivät olivat ehkä Einon näkökulmasta erityisen hauskoja. Yksi vetonaula oli se, kun mökillä sai olla ukin kanssa puupaikalla. "Ukki hakkaa puita" oli usein Einon piirrustusten aiheena. Samaan kuvaan Eino piirsi itsensä ja selitti, että "puita tippuu ja Eino nauraa". Muutenkin Eino viihtyi hyvin isovanhempien seurassa.

Yhdet raikuvimmista nauruista muistan kuulleeni, kun kerran Einoa kylvettäessämme mieheni keksi päästää kylpyankkojen sisälle vettä ja puristaa veden sitten ulos, suoraan ylöspäin korkeana suihkulähteenä. Se kirvoitti naurut aika monta kertaa, ja saimme siitä videokuvaakin. Eino rakasti kaikenlaisia vesileikkejä, mukaan lukien sateella ulkoilu. Minusta on sääli, että monissa päiväkodeissa ainakin täällä päin jätetään ulkoilu väliin sateella. Einon mielestä sateella ulkoilu näytti olevan kaikkein hauskinta, kuravaatteet päälle vaan ja menoksi. Vesilätäköt ja ränneistä ryöppyävät vesiputoukset tarjosivat niin paljon leikin aiheita, että usein sateisina päivinä Eino ei edes malttanut lähteä kotipihasta puistoon.

Sateisten päivien kestosuosikki oli parkkipaikallemme huonon viemäröinnin takia muodostuva valtava vesilammikko, jossa Eino juoksi edestakaisin ja kertoi, että "Eino ui". Oikeaa uimistakin Eino ehti elämänsä aikana kokeilla kerran, mökillä järvessä viimeisenä kesänään. Lopputalven ja kevään aikana Eino oli puhunut siitä paljon, lähinnä silloin, kun katselimme valokuvia edelliseltä kesältä. Hän katseli mökiltä otettuja kuvia, joissa järvi näkyi, ja kertoi että kesällä Eino ui. Edellisenä kesänä Eino ei ollut järveen uskaltautunut, joten vähän mietimme että näinköhän, mutta kyllä, toden totta Eino pulahti järveen kaulaa myöten, vaikka vesi olikin silloin heinäkuussa melkoisen kylmää.

Muita aina yhtä hauskoja asioita Einolle olivat: isin kanssa saunominen, äidin ja pikkuveljen kanssa kerhoon meno, se kun isi luki iltasadun, savumuikkujen syöminen, se kun puistoon mennessä päiväkodin lapsetkin olivat paikalla ja lelumökin ovi oli auki. Ja se, kun saunasta tullessa isi kääri pyyhkeeseen ja minä otin Einon syliin ja kysyin: "Mikäs se siinä on?" Johon Eino vastasi: "Eino-vauva!" Sitten Ilmarin nähdessään Eino totesi: "Kaksi vauvaa." Ja ei muuta kuin leikkimään.

Einon hautajaiset

En ole aiemmin juurikaan kirjoittanut Einon hautajaisista minnekään, joten päätin nyt naputella tänne niistä hieman.

Eino haudattiin kotikuntamme Vihdin Irjalaan 20.8.2007. Paikalla olivat vain kaikkein läheisimmät sukulaiset ja Einon kummit. Päivä oli todella kaunis, oli aurinkoista muttei tukalan kuumaa. Olimme valinneet Einolle hautapaikan hautausmaan vanhan puolen uudesta nurkkauksesta, eli kulmasta, johon vielä oli tehty muutama hautapaikkarivi pensasaitojen vierustoille. Heti Einon haudan edestä kulkee hautausmaan raja ja alkaa metsä. Hautausmaan hoitaja pahoitteli metsän hoitamattomuutta ja selitti, ettei se ole heidän omistuksessaan. Minusta metsä on aika viehättävä, ja uskon, että jos pieni enkelimme käy hautausmaalla leikkimässä, hän kyllä pitää metsästä. Metsä varjostaa hautaa sopivasti kesäisen keskipäivän paahteelta. Siinä on pienen lapsen hyvä levätä.

Pieni valkoinen arkku odotti kappelissa, kun saavuimme paikalle. Laskin Ilmarin sylistäni ja käännyin puhumaan suntion kanssa. Silloin kuulin kovaa parkua, ja kun käännyin katsomaan, näin Ilmarin nojaavan arkkuun ja itkevän kovasti. Mitä lie pienen päässä liikkunut, tajusiko silloin, ettei veli tule enää tänne takaisin. Sen jälkeen Ilmari tarrasi syliini koko lopputilaisuuden ajan. Taisivat olla minulla hauikset hautajaisten jälkeen hellemmät kuin pienen arkun kantajilla.

Arkku kannettiin haudalle, ja Eino siunattiin siellä. Pappi puhui, ja lauloimme kaksi virttä: Ystävä sä lapsien (säkeistöt 1 ja 3) ja Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Lausuin Einolle haudalla runon Tiitiäisen runolelusta:

"Aa aa lapsoseni, tuu tuu tuppuseni,

nuku nuku nuppuseni, lennä unipilveen.

Paina pääsi pilven syliin,

pilvi vie sinut tähtien kyliin.

Jo sinne muutkin lapset meni.

Aa aa lapsoseni."

Useimmat paikalla olevat tietysti itkivät paljon. Minä en itkenyt, ainakaan paljoa, koska en oikein osannut. Se ei vain olisi auttanut mitään. Olin joutunut niin syvään kuiluun, ettei sieltä itkemällä olisi pois päässyt. Se päivä ei ollut minulle tavallista raskaampi päivä. Se oli ihan samanlainen pohjattoman surullinen päivä kuin kaikki muutkin päivät Einon kuoleman jälkeen. En jännittänyt sitä etukäteen eikä oloni ollut sen päivän iltana kurjempi kuin yleensäkään. Illalla menin Ilmarin kanssa leikkipuistoon. Siellä eräs tuttu äiti oli yllättynyt nähdessään minut. Hän oli ajatellut, että en varmasti tule hautajaispäivän iltana. Missä minä sitten olisin ollut? Tuskin oloni olisi parantunut kotisohvalla istumisesta. Ja vielä, mitä itkemiseen tulee, olen kyllä itkenyt. Einon kuoleman jälkeen ei ole varmaankaan mennyt yhtäkään päivää niin, etten olisi itkenyt. Itken nytkin, tätä kirjoittaessani. Mutta hautajaisissa halusin pystyä laulamaan ja puhumaan. Ei minulla ollut mitään erityistä tarvetta itkeä siellä.

Hautajaiset olivat tärkeä tapahtuma, totta kai tuntui tärkeältä laskea Eino haudan lepoon. Hautajaisiin liittyi myös pientä lohdullisuutta: kaiken pyörityksen jälkeen - Einohan oli oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa - tuntui rauhoittavalta, kun saimme Einon tavallaan taas itsellemme eikä enää tarvinnut arvailla, missä Einon ruumis mahtaa nyt olla menossa. Mutta kovin oleellisesti hautajaiset eivät maailmaani mullistaneet. Hautajaisten jälkeen Eino oli edelleen kuollut. Eino on ollut kuollut 5.8.2007 lähtien ja pysyy kuolleena. Minä olen siis surrut nyt vähän yli viisi kuukautta ja jatkan suremista. Turha tämän surun keskellä on oikeastaan luokitella päiviä paremmiksi tai pahemmiksi.

En ollut siis sanan varsinaisessa mielessä helpottunut, vaikka hautajaiset olivatkin ohi. Tuntuu pahalta, kun jotkut tuttavat ovat viime aikoina yrittäneet lohduttaa sanomalla, että "onhan teillä ollut rankkaa, mutta onneksi se on nyt ohi." Mikä siis? Niin, Einon elämä on ohi, senkö pitäisi lohduttaa? Einon kuolema ei ole ohi. Se on minulle totista totta joka ikinen päivä. Jokainen aamu muistan ensimmäisenä, että Eino on kuollut. Koko päivän joudun elämään ilman Einoa. Illalla ikävä Einoa kohtaan on viimeinen asia, joka minulla on mielessäni ennen nukahtamista. Suru ei ole ohi, edes pahin vaihe ei ole vielä ohi. En ole varma siitä, voinko joskus sanoa, että pahin suru on ohi. Se on mahdollista, mutta ei varmastikaan ainakaan pariin vuoteen.

Haudalla käyminen tuntuu minusta joka tapauksessa myös tärkeältä. Se on paikka, jossa puhun Einolle ääneen. Kerron, jos on tapahtunut jotain erityistä. Kerron ikävästäni ja rakkaudestani. Pyydän anteeksi niitä hetkiä, jolloin olen ollut liian kärsimätön tai huolimaton äiti. Käymme Einon haudalla noin kerran viikossa, yleensä sunnuntaina. Hautausmaa on muuten todella rauhallinen paikka perheen yhdessäoloon. Irjalan hautausmaa ei ole suuren suuri, mutta siellä on paljon katseltavaa. Joskus kävelemme pitkään ympäri hautausmaata ja luemme hautakiviä ja -ristejä. Mietimme, millaisia tarinoita niiden taakse mahtaa kätkeytyä. Vanhat sukuhaudat ovat erityisen jännittäviä. Irjalan vanhimmat kunnossa pidetyt haudat ovat yli sata vuotta vanhoja. Joidenkin hautojen kohdalla ei voi kuin päätä pyöritellä: ei ole harvinaista, että samassa haudassa on useita saman perheen pienenä kuolleita lapsia. Mutta tästä aiheesta kirjoitin jo aikaisemmin.

Mietimme myös maanläheisempiä asioita, kuten sitä, miksi upouuden uurnalehdon pitää olla valaistu yhtä kirkkaasti kuin jos kyseessä olisi ostoskeskus. Hautausmaan vanhemmat osat - myös se alue, jossa Einon hauta on - ovat ilman luonnonvaloa lähes pilkkopimeitä. Millä logiikalla uurnalehto, jossa on vieläpä soritetut, tasaiset jalankulkuväylät, tarvitsee niin voimakkaan valaistuksen? Yksi puiden valaisua varten (?) laitetuista kohdevalaisimista osoittaa suoraan taivaaseen valaisematta mitään meidän maailmaamme kuuluvaa. Mahtaa siinä olla Einolla ja muilla enkeleillä naureskelemista. Eivät kai he sentään sellaista valonheitintä tarvitsisi, taivaan kirkkauteen.

Einon hauta 9.9.2007

Vauva puhuu!

Ilmari sanoi ensimmäisen sanansa muutama päivä ennen Einon kuolemaa. Eino oli ollut pihalla leikkimässä, ja kun Eino tuli sisään, marssi juuri kävelemään oppinut Ilmari, 1 vuotta ja 2,5 kuukautta, ovelle vastaan ja hihkaisi: "Moi!" Eino katseli hetken pikkuveljeään ja totesi sitten tyytyväisenä: "Vauva puhuu!"

"Moi" on ollut Ilmarilla käytössä tämän jälkeenkin, mutta juuri muuta Ilmari ei selkokielellä ole sanonut. Ei taida vanhempien seura olla aivan niin puhumiseen innostavaa kuin isoveljen kanssa touhuaminen. Ilmari on minulle pelastusrengas, ainoa asia, joka kunnolla pitää minut kiinni tässä maailmassa, mutta toisaalta Ilmarin olemassaoloon liittyvät myös kaikkein surullisimmat tunteet. Hän menetti parhaan ystävänsä, ja ainoan koko ajan käytettävissä olevan leikkitoverin.

Jälleen kerran kritisoin neuvolan opuksia. Sisaruudesta annetaan niissä kurja kuva. Kerrotaan mustasukkaisuudesta, muistutellaan siitä, miten perheen kaikki lapset tarvitsevat vanhempien huomiota. Ihan hyvä näitäkin asioita on käsitellä, mutta miksei missään kerrota, että lapset kaipaavat toisten lasten seuraa, enemmänkin kuin vanhempien seuraa? Hoitopaikoissa alati vaihtuvat päiväkaverit eivät myöskään merkitse lapselle sitä, mitä aina arjessa mukana oleva sisarus. Ehkä kaikkein typerryttävin kommentti, joita puolitutuilta olen kuullut Einon kuoleman jälkeen, oli erään yhden lapsen äidin toteamus: "No, Ilmari on varmaan tyytyväinen kun saa nyt äidin kaiken huomion." Paljoa pahemmin hakoteillä ei voisi olla.

Tiedän, että on paljon vanhempia, jotka minun tavoin sydän syrjällään toivovat yksinäiselle lapselleen sisarusta. Tiedän kuitenkin myös, että on paljon niitä perheitä, joissa lasten maailmaan tulo ja tässä maailmassa pysyminen ovat itsestäänselvyyksiä, joita ei edes muisteta pahemmin arvostaa. Kun näen puistossa tai toisissa lapsiperheissä kyläillessämme sisarusten leikkivän yhdessä, tai vaikka nahistelevankin, kateus, katkeruus ja viha perheemme kohtalon vuoksi tulvahtavat mieleeni. Inhottavia tunteita, joiden en halua saavan otetta ajatuksistani, mutta joiden välillä annan vyörähtää ylitseni. Sitten voin taas palata alistuneena surun maailmaani, ja sanon Ilmarille: "Meidän on aika lähteä syömään. Vilkutahan hei hei lapsille." Jolloin Ilmari heiluttaa kiltisti kättään, ja oikein reippaalla tuulella ollessaan saattaa myös toitottaa "Häv hävä!" tarkasti minun hei heini sointia jäljitellen. Sitten poistumme käsi kädessä.