Lohdutusta

Muutama yö sitten näin pitkästä aikaa unta Einosta. Unessa olimme lähdössä Ilmarin kanssa ulos. Pihalla huomasimme iloksemme, että Einokin oli siellä leikkimässä, hiekkalaatikon ja grillikatoksen tuntumassa. Pojat alkoivat oitis leikkiä yhdessä.

Oli ilmeisesti syksyinen sää, koska Ilmarilla oli pipo päässä ja kuravaatteet. Säikähdin, kun yhtäkkiä huomasin, että Eino on paljain varpain. Muuten hänellä kyllä oli vaatetta päällä, mutta ei sukkia eikä kenkiä. Menin tunnustelemaan hänen varpaitaan, ajattelin, että ne ovat varmasti jääkylmät. Mutta ne olivatkin aivan lämpöiset. Einon iho tuntui silkkisen pehmeältä. Halasin häntä, ja hän katsoi minuun sädehtivästi hymyillen. Sekä hänen pienet varpaansa että kasvonsa hohtivat hienoista valoa. Tajusin, ettei Eino enää palele, ei kolealla syyssäällä eikä paukkupakkasella.

Heräsin, enkä muistanut unta heti. Ihmettelin, miksi minusta tuntuu hyvältä. Sitten uni vähitellen palasi mieleeni kaikkine yksityiskohtineen, ja tajusin, että Einohan se oli käynyt äitiä lohduttamassa. Kyllä hän taitaa tietää, kuinka häntä ikävöin. Makasin sängyssä, Ilmari nukkui vieressäni rauhallisesti. Ehkä hän oli siellä unessa vielä, leikkimässä isoveljen kanssa. Pienen hetken ajan tuntui, että ehkä kaikki onkin ihan hyvin. Hetken palaset olivat paikallaan, tunsin molemmat pojat lähelläni ja itse olin kuvassa mukana kokonaisena ihmisenä.

En minä siitä tunteesta saanut kiinni pidettyä. Yritän kuitenkin muistaa sen ja toivon, että jonain päivänä tavoitan sen tunteen nykyistä helpommin. Kiitos käynnistä, Eino. Nähdään taas.






Veljekset 30.1.2007