Kolme vuotta

Einon kuolemasta tulee ensi viikolla kuluneeksi kolme vuotta. Se kuulostaa pitkältä ajalta sikäli, että monessa mielessä surutyöni toistaa täsmälleen samaa rataansa kuin ensimmäisinä viikkoina. Kolme vuotta olen vatvonut mielessäni, olisinko voinut jotenkin paremmin auttaa Einoa. En edelleenkään saa rauhaa monilta Einon kuolemaan liittyviltä kysymyksiltä. Voin edelleen mainiosti viettää unettoman yön, jos illalla ennen nukkumaan menoa erehdyn päästämään mieleeni Einon kuolinhetket. Yksi sekunnin murto-osankin vilkaisu vaikkapa Einon hautajaisista otettuihin kuviin riittää siirtämään minut keskelle niitä tunteita, joita kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan, mutta joiden kanssa silloin jouduin elämään.

Einon viimeisten päivien ajatteleminen on minusta edelleen melko pelottavaa ja epämiellyttävää. Päädyn yleensä pohtimaan, oliko Einossa jotain, mikä minun olisi pitänyt huomata, tai sitten yksinkertaisesti suren sitä, että en saa niitä mukavia ja huolettomia päiviä takaisin. Tiedän, että muistojen pitäisi lohduttaa, mutta en vielä täysin ymmärrä tämän lauseen sisältöä. Samalla olen yhä enemmän päätynyt suremaan sitäkin, että suuri osa Einon elämään liittyvistä muistoista ei ole täysin normaaleja pikkupojan kanssa vietetyn ajan muistoja. Einon sairauden takia Eino joutui kärsimään, ja meille vanhemmillekin elämä oli paljon vaikeampaa ja stressaavampaa kuin olisi voinut olla. Tajusin toki jo Einon eläessä, että terveen lapsen kanssa olisi paljon helpompaa, mutta nyt tajuan tämän vieläkin paremmin, koska olen saanut kokea Ilmarin vanhemmuuden. Nyt vasta kunnolla tajuan, että Einon ja Viljan kanssa kokemamme ongelmat ovat terveiden lasten vanhemmille käsittämättömiä. Olen hyvin kiitollinen Ilmarista, hän on minulle todellinen henkireikä, arkeani kannatteleva voima, kanavani normaaliin elämään ja kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa.

Mitä Viljaan tulee, on tietenkin vain odotettava ja seurattava, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen oppinut nauttimaan hyvistä hetkistä ja luomaan niitä lisää. Keskityn ratkomaan keskeisimpiä arjen pulmia ja arvostan jokaista pientäkin helpotuksen tuovaa muutosta. Välillä virkistyn uskottelemalla itselleni, ettei elämä muutu tästä enää vaikeammaksi. Toisaalta haluan asennoitua niin, etten liikoja mieti tulevaa ja käsittelen ongelmat vasta sitten, kun ne ovat ajankohtaisia, ja näiden kahden filosofian välillä haen jonkinlaista tasapainoa. Joka tapauksessa, Viljan sairaus on monessa mielessä aika vaikeahoitoinen ja toistaiseksi se määrää suurelta osin niin arjen kuin juhlien ja matkojenkin järjestelyistä. On monia niin hirvittäviä sairauksia, etten niiden rinnalla valita mistään, mutta toisaalta on monia sellaisiakin vakavina pidettyjä sairauksia, joihin olisin oikopäätä valmis Viljan sairauden vaihtamaan. Osittain kyseessä voi toki olla ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella –ilmiö, mutta uskon olevani myös oikeassa arvellessani, että jo selkeän ennusteen - ainakin suotuisan sellaisen - olemassaolo sairauden kulkua ja potilaan elämänkaarta koskien keventää mieltä. Me joudumme sietämään niin kovin paljon epätietoisuutta.

Ajoittain pysähdyn kysymään itseltäni, olenko kaiken kokemani seurauksena katkeroitunut. Katkeruus on tunne, jonka en soisi hallitsevan elämääni ja jota en myöskään haluaisi lapsilleni välittää. Haluaisin pystyä näkemään elämän valoisat puolet ja olla tuhlaamatta elämää turhaan kiukutteluun. En halua olla kyyninen ilonpilaaja, jonka parissa toiset ihmiset eivät uskalla kunnolla rentoutua ja pitää hauskaa. Liioin en halua lasteni kasvavan uskomaan, että elämästä nauttiminen on jotenkin väärin ja suu mutrussa kulkevat ovat fiksumpia kuin muut. Periaatteessa olen sitä mieltä, että oli ihminen kokenut mitä hyvänsä, jonkinlainen myönteisyys olisi säilytettävä. Ei kannata päästää ukkospilveä majailemaan pään päälle ja loputtomiin surra sellaista, mille ei mitään voi. Tärkeä askel on oppia olemaan vertaamatta elämäänsä siihen, mitä muut ovat saaneet.” Onni on lähtöisin ihmisestä itsestään” on kulunut lause, mutta totta. Kun keskittyy omaan elämäänsä, kateuskin väistyy. Sille en kuitenkaan voi edelleenkään mitään, että jos joku kuvailee minulle elämän (omansa tai jonkun toisen) raskautta kolmen elävän ja terveen lapsen kanssa tyylillä ”sinähän et tästä voi mitään ymmärtää kun itselläsi on niin helppoa”, muutun häijyksi. Harmittelen huonoa käytöstäni jälkeenpäin, koska pääsääntöisesti ihmiset eivät lausahduksillaan ja tyyleillään tarkoita pahaa, ja, viitaten kappaleen alkuosaan, mieluummin haluaisin olla mukava juttukumppani kuin väisteltävä noita-akka.

Joidenkin Einon kuolemasta seuranneiden tunne-elämän vammojen osalta koen viimeisten kuukausien aikana alkaneeni saada vähän takaisin sitä, mikä oli. Tämä myönteinen muutos on hätkähdyttänyt siinä mielessä, että monia suuria henkisiä haittoja en oikeastaan ole edes pannut merkille ennen kuin nyt, kun ne ovat hieman alkaneet korjaantua. Tuntuu kurjalta tajuta taas menettäneensä jotain, toisaalta on toki mukava huomata, että jotain voi saada takaisinkin, kaikesta huolimatta. Normaalit keskustelut toisten ihmisten kanssa ovat tärkeitä. Nykyisin en yleensä ota Einoa puheeksi tutustuessani uusiin ihmisiin esimerkiksi Ilmarin harrastusten kautta, jos tämän puheenaiheen vain voin sujuvasti välttää. Tyly totuus vain on, että lapsen kuolema ei ole aihe, jolla hankitaan seuraa kotiäitipiireissä. En silti koskaan valehtelisi, että Ilmari on esikoisemme tai että meillä on kaksi lasta, enkä estelisi Ilmaria puhumasta Einosta. Totta kai Eino on vahvasti perheemme elämässä mukana, ja tulee aina olemaan.

Ajankäytöllisistä syistä johtuen blogikirjoitteluni tulee ehkä nykyisestäänkin hieman vähenemään seuraavina kuukausina. Aion kuitenkin jatkossakin avautua silloin tällöin ja epäilemättä edelleen milloin mistäkin aiheesta. Hyvää loppukesää kaikille lukijoille!

"Sinun kanssasi onnemme jaamme, ja iskut kohtalon."

6.8.2007, kotipihallamme.

Lukukokemuksia, osa 2

Kirja: Puhdistus, kirjoittaja Sofi Oksanen

Sillä perusteella, mitä olen lukenut Sofi Oksasesta henkilönä, meitä näyttäisivät yhdistävän lähinnä ikä ja sukupuoli. Elämäntyylillisistä eroista huolimatta Oksanen on kirjoittanut minua suuresti miellyttävän kirjan. Puhdistus on historiallisesti tarkka ja kiinnostava. Se paljastaa karun totuuden Viron historiasta yrittämättä nähdä Neuvostoliitossa mitään hyvää. Itse neuvostoliittolaista kommunismia halveksivalle kirjan lukeminen on hekumallinen elämys, eikä vähiten siksi, että se on saanut ylistäviä arvosteluja. Helpottavaa, että Neuvostoliittoa saa arvostella ja että ainakaan kaikki sivistyneinä pidetyt ihmiset eivät kavahda isänmaallisuuden kuvaamista myönteisenä ilmiönä. Herää kylläkin kysymys, millaisen arvostelun saisi suomalaisen miehen kirjoittama kirja, jossa kommunistit haisevat ja örmyilevät ja kansallismieliset ovat ahkeria, älykkäitä ja hyväntahtoisia, mutta sitä ei kannattane spekuloida liikaa. Pääasia, että on kirjoitettu ja julkaistu kirja, joka suuntaa demonisoinnin oikeaan osoitteeseen ja antaa oman kansan etujen ja perinteiden puolustamiselle kauniit kasvot. (Huomionarvoista toki on, että nyttemmin WSOY on saanut Sofi Oksasesta tarpeekseen. Julkisuudessa esitetyt syyt välirikkoon vaikuttavat sekavilta.)

Juoneltaan kirja on kiehtova, ettenpä sanoisi nerokas. Henkilöiden taustoista ja kohtaloista paljastetaan riittävästi niin, että oleelliset seikat eivät jää arvailujen varaan (toisin kuin Lostin päätösjaksossa), mutta lukijalle jää tilaa myös omien päätelmien tekoon. Siksi mielenkiinto pysyy yllä. Nykyaikaisen prostituution eli niin sanotun ihmiskaupan ottaminen rinnalla kulkevan tarinan aiheeksi lisää kirjaan jännäri- ja tirkistelyaineksia ja madaltanee lukemisen aloituskynnystä niillä, joista pelkkään raskaaseen historiikkiin tarttuminen tuntuisi liian työläältä. Niiden, jotka alkusivuilla säikähtävät naisnäkökulmaa, ei kannata keskeyttää lukemista, sillä ainakin minun, joka toki olen nainen, mielestäni kirja on suunnattu yhtä lailla miehille kuin naisillekin. Missään nimessä kirja ei ole feministinen, pitää Oksasen aatemaailma sisällään sitten mitä hyvänsä. Miesten kärsimyksiä ja taisteluita ei unohdeta tai väheksytä, vaikka pääpaino onkin kotirintaman tapahtumissa.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten esi-isiemme elämään paneutuminen on terveellistä nykypäivän itsesäälissä piehtaroijalle. Kokonaisten sukupolvien kärsimykset omassa maassamme ja sen läheisyydessä saavat omat murheet ainakin hetkellisesti tuntumaan hyväksyttävämmiltä ja kestettävissä olevilta. En ole maailman ensimmäinen ihminen, joka on joutunut kokemaan täysin epäansaittua ja kohtuutonta kauhua ja tuskaa, en edes ensimmäisten kymmenen joukossa. Tuen saaminen muilta hirveyksiä kokeneilta ei sekään ollut menneillä vuosikymmenillä välttämättä yhtään yksinkertaisempaa kuin tänä päivänä. Häpeä ja halu vaieta ikävät tapahtumat unohduksiin eivät ole syntyneet minun ikäluokkani elinaikana.

Kriitikot ovat ajoittain esittäneet omia tulkintojaan siitä, mitä kirjan nimi kuvaa. Nimen taustalla ehkä on neuvostovallan päämäärä puhdistaa hallitsemansa alueet kommunismivastaisuudesta, mutta voinee myös ajatella, että kirjan tarkoitus on puhdistaa lukijan mieli. Kirjan lukemisen jälkeen mieli on puhdistunut kaikesta siitä puna-aatetta pokkuroivasta propagandasta, jota meille suomalaisillekin on syötetty. Kirja puhdistaa Neuvostoliiton ihailu –kuonan totuuden päältä. Suosittelen Puhdistusta kaikille yli 15-vuotiaille J.

Ja nyt jännityksellä odotan, onnistunko seuraavaksi poimimaan hyllystä jotakin muuta kuin raastavaa tragediaa.