Evoluutio

Darwinin kehittämä evoluutioteoria on kiehtonut minua siitä asti, kun siitä ensimmäisen kerran eli kouluikäisenä kuulin. Uskon ilman muuta, että evoluutioteoriaan kuuluvat väitteet lajien synnystä ja jalostumisesta ovat totta. Uskon, että kaikki niin ihmisen kuin minkä tahansa eläimenkin voimakkaimmat vietit ovat selitettävissä evoluutioteorian avulla.

Evoluutioteorian mukaan elämän tarkoitus on tuottaa mahdollisimman paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Minun mielestäni on varsin yksiselitteistä, että ihmisenkin toiminta pääasiallisesti selittyy tällä tarpeella, vaikka nykymaailmassa ei ehkä äkkiseltään siltä aina vaikutakaan. Nykyään moni lisääntymisikäinen aivan karsastaa ajatusta jälkeläisten saamisesta, mutta silti useimmat haluavat harrastaa paljon seksiä lisääntymiskykyisiltä vaikuttavien vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Useimmat vanhemmat haluavat pitää lapsistaan hyvää huolta, vaikka sitten oman terveytensä kustannuksella. Se on aivan luonnollista, evoluutioteorian mukaanhan yksilöllä ei ole merkitystä itselleen. Oma keho on vain väline jälkeläisten tuotantoon. Tylyä kyllä, mutta sama pätee puolisoon.

Lajin kehitys elää koko ajan. On aivan selvää, että jatkuvasti syntyy evoluution kannalta epäonnistuneita yksilöitä. Se, että yksilö on evoluution kannalta epäonnistunut, tarkoittaa sitä, ettei tämä yksilö pysty tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Harva sairaus vaikuttaa suoraan lisääntymistoimintoihin. Kuitenkin, lisääntymistä varten on myös pystyttävä säilymään hengissä läpi lapsuuden ja sitten huolehtimaan itsestään ja jälkeläisistään niin kauan, kun nämä suoranaista apua tarvitsevat. Sairaudeksi nimitetään yleensä tilaa, joka haittaa jotakin näistä vaiheista. Nykyään lisäksi edellytetään, että tilan on hoitamattomana joko merkittävästi häirittävä yksilön elämää puhtaasti individualistisessa mielessä tai aiheutettava haittaa toiselle yksilölle, jotta tilaa voisi kutsua sairaudeksi. Esim. homous ja lesbous eivät nykymääritelmän mukaan ole sairauksia, mutta lapsiin kohdistuva seksuaalinen mielenkiinto on. Evolutionäärisessä mielessä nämä kaikki taipumukset ovat äärimmäisen vahingollisia, mutta vain viimeinen täyttää edellisen lauseen sairautta koskevat kriteerit.

Kun Eino syntyi, sain kokea evoluution luomien tunteiden myrskyn. On aivan suunnattoman avuton ja samalla ikiaikaisen mahtava tunne tajuta, ettei itse ole mitään. Vain vauvan selviytymisellä oli merkitystä. Niin toivottu vauva kuin Eino olikin, en silti ollut ennen Einon syntymää - tai ainakaan ennen raskautta - täysin hahmottanut sitä, että hän todella oli minun syyni elää. Einon syntymä mullisti maailmani, ja sai monet muut, aiemmin tärkeät, asiat paljastamaan vähäpätöisyytensä. Kuitenkin, heti Einon syntyessä kävi ilmi, että evoluutio ei olisi hänelle elämää toivonut. Luonnollisissa oloissa, ilman nykylääketiedettä, hän olisi kuollut heti synnyttyään. Itse asiassa, koska synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, mikä ainakin osittain selittyi Einon sairaudella, Eino olisi hyvinkin saattanut kuolla jo kohtuun. Minä olisin saattanut kuolla myös, mikä olisi tietysti ollut hyvin taloudellista ottaen huomioon Einon sairauden mahdollinen perinnöllisyys. Yhteisölle ei olisi ollut kovin kannattavaa elättää naista, joka tuottaa suurella todennäköisyydellä heti synnyttyään kuolevia vauvoja.

Mikäli säännöt olisivat edelleen samat kuin tuhansia vuosia sitten, olisi minun ehkä mahdollista hyväksyä Einon kohtalo. Mutta nyky-yhteiskunnassa asiat ovat toisin. Yksittäisen ihmisen selviytyminen ei enää määräydy samojen lakien mukaan kuin esi-isiemme asettuessa tähän maahan. Jälkeläisten tuotanto ei enää juurikaan korreloi samojen ominaisuuksien kanssa kuin kivikaudella. Ihmisen evoluutio klassisessa mielessä on pysähtynyt tai jopa alkanut kulkea taaksepäin, lajia rappeuttaen. Mutta onko tästä välttämättä haittaa? Nykyaikaisissa hyvinvointivaltioissa on pystytty luomaan infrastruktuuri, jonka ansiosta vakavastikaan sairaat yksilöt eivät ole yhteisölle kohtuuton rasite. Usein he ovat työikäisinä jopa yhteisön tuottavia osia. Useimmille kansalaisille tällainen yhteiskuntarakenne sopii hyvin. Paitsi että se tuo henkilökohtaista turvaa, se tyydyttää useimpien ihmisten suhteellisen voimakkaan kyvyn tuntea myötätuntoa heikompia kohtaan.

Kivikaudella ihmistä raa'asti muokannut evoluutio taatusti repii hiuksiaan päästään nähdessään synnynnäisesti sairaita vauvoja vastasyntyneiden teho-osastolla. "Hei, ei näin!", se huutaa. "Mitä te oikein kuvittelette tekevänne..." Evoluutio on suuressa viisaudessaan luonnut lajin, joka on niin älykäs, ettei sen tarvitse enää välittää luonnonlaeista. Vielä enemmän, se ei enää halua välittää niistä, vaan tuntee myötätuntoa ja suojelunhalua, joka harpaten ylittää järjen rajat. Miten tämä on mahdollista? On evolutionäärisesti järkevää suojella lastaan, mutta että sairasta lasta? Ja mikä järki on siinä, että lapsen menetys hallitsee vanhemman elämää kuukausia, jopa vuosia? Ei kuollutta takaisin suremalla saa, eikö olisi nopeasti siirryttävä elämässä eteenpäin? Ovatko ihmisen kummallisia ajatusketjuja luovat aivot loppujen lopuksi vain epäonnistuneen evoluution ala-arvoinen lopputulos?

Luonnonlakeja kunnioittamattomasta ja muutenkin kummallisesta käytöksestään huolimatta ihminen on onnistunut saavuttamaan melkoisen aseman maapallolla. Ihmisellä on outoja toiveita, mutta kai sekin on saavutus sinänsä, että ihminen pystyy näitä toiveitaan toteuttamaan. On mahdotonta arvioida, millaiset ominaisuudet ovat tulevaisuudessa tärkeitä. Jos jokin luonnonkatastrofi tuhoaa maapallolta ihmisen luoman teknologian, luonnonlait astuvat nopeasti voimaan. Ainakin tilapäisesti. Toisaalta, mikäli elämä maapallolla saa kehittyä edelleen ihmisen valvovien käsien alla, saattaa tulevaisuuden ihanneihminen poiketa hyvinkin paljon kivikauden menestyjästä. Geeniteknologia saattaa irrottaa ihmisen lopullisesti luonnonlakien kahleista. Mahdollinen vaihtoehto lienee myös ihmisen hidas tuhoutuminen evoluution umpikujaan.

Haluan uskoa, että sisimmässäni tiedän, mikä on oikein ja mikä väärin. En pysty ajattelemaan, että Einon kuolema oli oikein. Oli syynä sitten sielu, epäonnistunut evoluutio tai jokin vaisto, jota en vielä ymmärrä, rakkaus ja ikävä Einoa kohtaan ohjaavat elämääni. Enkä edes yritä taistella vastaan. Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa, pieni päivänsäteeni.





Eino-vauva 6 kk

Tyhjän paikan syndrooma

Tyhjän paikan syndrooma on kodissamme tuttu ilmiö. Ei tarvitse ottaa tavara kuin hetkeksi pois paikaltaan, niin jo paikalla onkin jokin toinen tavara. Einon kuoleman jälkeen kyseinen ilmiö on kuitenkin usein näyttäytynyt myös aivan päinvastaisena.

Eino joi mielellään lastenvellejä, ja jääkaapissamme olikin yleensä avattu vellitölkki ja yksi avaamaton jäähtymässä (vellit kelpasivat vain jääkaappikylminä). Näitä tölkkejä tuli pidettyä aina samalla paikalla. Einon kuoleman jälkeen vei pitkän aikaa, ennen kuin osasimme laittaa tälle paikalle jotain. Sitten tietoisesti päätin alkaa säilyttää siinä Ilmarin maitomukia ja hedelmäsosepurkkia, joille ei aiemmin ollut ollut varsinaista omaa paikkaa. Paikalle tuli ikään kuin "sovittu" käyttötarkoitus. Puolihuolimattomasti siihen en osaisi mitään asettaa.

Einon kasvuhormonikynä koteloineen on edelleen jääkaapissamme vanhalla paikallaan. Ei sitä tietenkään enää tarvitsisi jääkaapissa säilyttää. Kynässä on vielä ampulli, jossa on pieni tippa kasvuhormonia - tietysti ajat sitten vanhentunutta sellaista. Ampulli pitäisi ottaa pois ja toimittaa apteekkiin, ja kynän koteloineen voisi säilyttää muistona ihan missä vaan. Emme vain ole saaneet näitä asioita tehdyksi. Jotenkin toimitus tuntuu hirveän työläältä.

Einon lääkkeet ja avaamattomat lastenvellit (Ilmari ei niitä juo) toimitimme heti paikkoihin, joista ne voitaisiin jakaa sellaisille lapsille, jotka niitä tarvitsevat. Lääkkeet Lastenklinikalle, vellit neuvolaan. Sen verran käytännöllisiä olimme, ettemme halunneet käyttökelpoisten tarvikkeiden vanhenevan kaapeissamme. Eipä näidenkään paikoille ole oikein mitään tullut laitettua. Tämä ei ehkä olisi kovin huomiota herättävää jossakin tilavassa kodissa, mutta meidän 53,5 neliön kaksioomme, jossa säilytystila on todella kortilla, tyhjät paikat kaapeissa eivät oikein istu. Silti, minun huomiotani kiinnittäisi paljon nykytilannetta enemmän se, että nämä paikat olisi täytetty uudelleen.

Jos Eino olisi kuollut silloin, kun tämä vaihtoehto todella tuntui todennäköiseltä, eli pikkuisena vauvana, minulla olisi varmasti ollut voimakas tarve kiiruhtaa tyhjän paikan syndrooman toteutumista klassisessa mielessä, eli täyttää aukko uudella vauvalla. Ihmiset lienevät tässä asiassa erilaisia, mutta uskoisin, että moni vauvan menettänyt alkaa pian toivoa uutta vauvaa. Toinen lapsi ei ikinä täytä lapsen menetyksen aiheuttamaa sydämen tyhjiötä, mutta arkielämään jääneen tyhjiön täyttyminen auttaa kestämään ensin mainitun. Kun leikki-ikäinen tai vielä vanhempi lapsi kuolee, tilanne on vähän erilainen. Uusi vauva olisi vauva, ei 3-vuotias. Vaikka saisimme vielä tusinan vauvoja, emme voisi mitenkään saada Ilmarille isoveljeä. Mutta toki, Ilmarin ansiosta, meillä on toivoa siitä, että kodissamme on jo 1-2 vuoden kuluttua omatoimisuutta ja sosiaalisia taitoja opetteleva pikkuihminen, joka, toivon mukaan, täyttää elämäämme jäänyttä aukkoa. Uskoisin, että oli kyse sitten minkä ikäisen lapsen kuolemasta tahansa, niin kuolleesta lapsesta muistuttavien vaiheiden läpikäyminen toisen lapsen kanssa on satuttava, mutta ennen pitkää myös eheyttävä prosessi.

Uusi vauva ei täyttäisi Einon jättämää tyhjiötä, mutta se täyttäisi kyllä perheemme sisaruus-tyhjiön. Sisaruudesta jäi meille erittäin positiiviset muistot. Meille oli jo ennen Einon kuolemaa selvää, että lapsia saa tähän perheeseen tulla enemmänkin, ja näin on edelleen. Puhuimme asiasta Einon kanssa vain muutama viikko ennen Einon kuolemaa. Kysyimme, haluaisiko Eino vielä pikkusiskon tai -veljen, ja Eino innostui välittömästi. Vaikka toisesta pikkusisaresta ei tulisi enää Einon leikkikaveria tässä maailmassa, niin Einon reaktiosta päätellen Ilmari saattaisi myös arvostaa uutta perheenjäsentä. Tervetuloa siis, vauveli, ihan koska vaan. Tule Ilmarin yhteistyökumppaniksi vahvistamaan uskoani siihen, että tässäkin maailmassa on minulle vielä paikka. Tule tasoittamaan kärkeä halultani päästä jo Einon luokse.

Eino, kun olit pieni vauva, jouduimme eroon toisistamme. Tiesin jo silloin, ettei mikään voisi olla hirveämpää. Nyt tiedän tämänhetkisen eromme olevan viimeinen. Kun seuraavan kerran tapaamme, niin sitten kukaan tai mikään ei voi enää koskaan estää meitä olemasta yhdessä. Anna minulle jokin merkki siitä, ettei tämä viimeinen eromme ole täydellinen. Haluan uskoa, että olet kanssani, vaikken sinua näekään.

Timo Rautiainen on taitava muusikko, ja hän on tehnyt myös itse kauniita sanoituksia useisiin esittämiinsä kappaleisiin. Tässä pieni ote levyltä Sarvivuori, kappaleesta Meille niin rakas.

"Jos pyydät, tulen kyllä vastaan

sinun kanssasi kulkemaan

sitä pitkää, yksinäistä matkaa.

En lähde vierestäsi pois.

Jos pyydän, tule minua vastaan

minun kanssani kulkemaan

tätä pitkää, yksinäistä matkaa.

Et lähde vierestäni pois."

Joulu on taas

Joulu on taas, joulu on taas, voi kunpa meil ois hauskaa...

Elämä surun maailmassa on sitä yksinäisempää ja raskaampaa, mitä kauemmas tämä maailma ajautuu onnellisten ihmisten maailmasta. Loittoneminen tapahtuu esimerkiksi jouluna. Kaikki se ilo, mitä joulunaikaan liittyy, raastaa sydäntä. Ilon voi aistia ympärillään, mutta itsellä ei ole mitään mahdollisuutta päästä siitä osalliseksi.

Minulle jäi lapsuuden jouluista hyvät muistot, ja vaalin joulutunnelmaa läpi varhaisaikuisuutenikin, välillä hieman huvittavillakin tavoilla. Yhtenä jouluna esimerkiksi leivoin yksiössäni piparkakkuja ja otin toimituksesta valokuvia itselaukaisijaa apuna käyttäen. Näytän kuvissa oikein tyytyväiseltä, vaikka olenkin ypöyksin. Mikäs siinä, naiivi onnellisuus on ilman muuta onnellisuutta sekin. Jouluna 2000 sain uuden syyn tuntea jouluiloa, silloin nimittäin tapasin joulupäivänä nykyisen aviomeheni risteilyalus Cinderellalla. Kolme vuotta myöhemmin lähdimme kyseisenä päivänä häämatkalle (itse häitä oli juhlittu viisi päivää aikaisemmin).

Vuoden 2004 joulu oli ehdottomasti siihen astisista paras. Eino oli silloin 7 kuukautta. Minulla oli ikioma lapsi aistimassa joulujuhlan kanssani. Kuvittelin, että viettäisin Einon kanssa vielä kymmeniä jouluja. Joulut tietenkin vain paranivat Einon kasvaessa. Viime jouluna Eino oli jo oikein taitava joulun viettäjä, ja otimme koko joulusta ilon irti. Lauloin lapsille joululauluja marraskuun lopulta loppiaiseen asti. Eino ei silloin vielä osannut laulaa mukana, mutta kyllä hän heilutti hienosti sormiaan, kun lauloin tip tap tip tap. Kävimme useissa pikkujouluissa, oli lähialueemme äiti-lapsi-pikkujoulut, perhekerhon pikkujoulut ja mummolassakin pikkujoulut ennen varsinaista joulun viettoa. Lapsista otettiin valokuvia tonttulakit päässä. Joulukalenterikin oli, totta kai. Se oli ihan tavallinen partiolaisten kuvakalenteri, mutta Einolle se kelpasi oikein hyvin. 2,5-vuotiaamme sai puettua itsensä ripeästi joka aamu, kun lupasin, että joulukalenteri avataan heti, kun on vaatteet päällä.

Jouluaattona lähdimme heti aamutoimien jälkeen mieheni äidin luokse muutaman kilometrin päähän riisipuurolle. Minun osani äidin ominaisuudessa oli työntää kohteeseen vaunuissa nukkuva Ilmari, mieheni ja Eino käyttivät autoa. Perillä vietin itse aika lyhyen hetken, söin puuron ja käytin Einon vessassa, sitten lähdinkin marssimaan takaisin, jotta Ilmari heräisi vasta kotona. Eino sai isin kanssa kyläillä päiväuniaikaansa asti, mummolassa järjestyi lounastarjoilukin. Mummin koira taisi olla sen aamupäivän tärkein leikkikaveri. Einon päiväunien jälkeen meillä kävi mieheni sisko rokotuttamassa koiransa, eli lisää koiraleikkejä. Sitten Ilmari heräsikin jo toisilta päiväuniltaan, ja lähdimme autolla Vantaalle minun vanhempieni luokse.

Aattoilta oli todella joulun iloa täynnä. Eino harjoitteli portaissa liikkumista ylös ja alas, ja lahjojen avaaminen oli myös mieluinen ohjelmanumero. Eino avasi lähes kaikki lahjat, paitsi omansa, myös vanhempien, isovanhempien ja pikkuveljen lahjat. Hän oli varsin tehokas. Lahjojen sisältöä Eino ei pitkäksi aikaa jäänyt ihmettelemään, vaan siirtyi nopeasti avaamaan seuraavaa. Hänellä oli avaamistekniikassaan aika pitkälti "tyylipisteitä ei jaella" -periaate, ja kuusen alusta olikin aikamoinen näky, kun kaikki lahjat oli purettu paketeista. Jossain välissä Eino söi, mutta varsinainen aikuisten harjoittama pöydässä istuminen ei kuulunut kuvioihin.

Vietimme mummolassa vielä joulupäivän, jolloin lähellä asuvat serkutkin kävivät kyläilemässä. Eino sai ulkoilla mummin kanssa. Illansuussa ajoimme kotiin. Lopun joulunajan vietimme kotiympyröissä, ja sitten loppiaisen jälkeen palailimme normaaliin, joulun jälkeiseen elämään. Ensi vuonna uudestaan, ajattelin.

Tänä vuonna meillä ei ole joulukalenteria. En ole pystynyt laulamaan Ilmarille yhtäkään joululaulua. Emme ole käyneet yksissäkään pikkujouluissa, emmekä ole ottaneet esille joulukoristeitamme. Ilmarille laitettiin kerran päähän tonttulakki, ja pikkumies innostuikin siitä kovin. Nyt hän saa lakin päähän jo itsekin ja heiluttelee innoissaan kulkusta. On hurjaa kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi ilman Ilmaria, kun hänen hymyilynsä ja touhuilunsa suojassakin elämä on melkein sietämättömän synkkää.

Rakas Eino, jos kuulet minua, niin haluan toivottaa sinulle oikein hyvää joulua. Toivon, että sinulla on joulukalenteri ja tonttulakki. Toivon, että saat avata paljon lahjoja - ainakin ihan sen avaamisen ilon takia. Varmasti saat paljon jouluherkkuja, ja jossain välissä varmasti leikit piirileikkejä toisten lasten kanssa. Jos ehdit, pistäydy haudallasi kanssamme. Tuomme sinne kynttilöitä ja vähän lisää kuusen havuja. Voit silloin vaikka leikkiä hetken pikkuveljesi kanssa. Meillä kaikilla on sinua kova, kova ikävä.





Pikku tontut jouluna 2006

Paljon onnea, Suomi!

Itsenäisyyspäivä sopii hyvin kansakuntamme menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden mietiskelyyn ja elämän jatkuvuuden tunteen eheyttämiseen. On hyvä hetki pohtia, voisiko yhden perheen kohtalon lisäksi olla muitakin asioita, joilla on väliä.

Itse koen, että myös kansakunnallamme on väliä. Nykyään ihannoidaan ”kulttuurittomuutta” ja kansojen sekoittumista. Enpä tiedä, onko tällainen juurettomuuden luominen hyvä keino vahvistaa ihmisten itsetuntoa. Minusta tuntuu, nyt oman elämäni käännyttyä tragediaksi, jossain määrin lohdulliselta muistaa, että olen joka tapauksessa osa yhtä kansaa. Tämä kansa jakaa kanssani saman kielen ja samankaltaisen kulttuurin. Tällä kansalla on yhteinen historia ja yhteisiä juhlan aiheita, kuten itsenäisyys. Oma menetykseni tuntuu hyväksyttävissä olevalta sen rinnalla, millaisia menetyksiä esi-isäni ovat kansakuntamme historian aikana kokeneet. Einon kohtalo ei tunnu kohtuuttomalta, kun peilaan sitä menneisyyteen. Kansallinen identiteetti antaa minulle voimaa ottaa elämä vastaan, kärsimyksineenkin.

Olen aiemmin kritisoinut individualismia, eikä minun tule sortua siihen itsekään. Kansakuntamme hyvinvointi koostuu sen jäsenten hyvinvoinnista, mutta yksittäisen ihmisen epäoikeudenmukaisen kohtalon voi kestää, jos jäsenillä kuitenkin aina säilyy yhteinen, arvokas päämäärä: luoda maallemme paras mahdollinen tulevaisuus. On raskasta herätä joka aamu uuteen päivään, kun koko ajan ainakin pikkuisen, salaa mielessään, toivoo omaa kuolemaansa. Kuoleman odotuksen tekee kuitenkin huomattavasti siedettävämmäksi se, että odottaessa voi saada aikaan jotakin hyvää. Loppujen lopuksi juuri suuren kokonaisuuden osana oleminen tekee yksittäisen elämän arvokkaaksi, ei loputon itsekeskeisyyden tavoittelu.

Kun olin lapsi, perheessämme oli tapana käydä itsenäisyyspäivän iltana kävelyllä, katselemassa kynttilöitä ikkunoissa. (Mainittakoon, että omat kynttilämme oli erittäin paloturvallisesti aidattu kaikesta palavasta tyhjennetylle alueelle.) Kuten monet muutkin kauniit lapsuusajan tavat, tämäkin tapa unohtui minulta aikuisuuden kynnyksellä. Viime itsenäisyyspäivänä päätin kuitenkin virvoitella perinteitä, ja, mieheni jäädessä yhdistetyksi vauva-kynttilävahdiksi, lähdin Einon kanssa pienelle kävelylenkille pimeään talvi-iltaan. Oli leutoa mutta tuulista, eli sää oli jokseenkin samanlainen kuin nyt. Einolla oli yllään talvihaalarin sijaan kuravaatteet. Lähtiessämme päätin viedä melkoiseksi kertyneen paperinkeräyspinomme laatikkoon. No, eiköhän tuuli napannut noin puolet pinosta, ja paperit lentelivät sinne tänne. Eino auttoi erittäin omatoimisesti keräämään pitkin pihaa levittäytyneet paperit. Pikkuiset kasvot hymyilivät kypäräpipon keskeltä, kun heppu uurastuksen jälkeen tömisteli vesilätäköissä.

Tänä vuonna kävelylenkki jäänee väliin. Toivottavasti ensi vuonna suoritan rituaalin taas, Ilmarin kanssa. Ehkä vielä aamun valkeus voittaa yön vallat.